Blogi

Että voikin jonkin viestin näkeminen pilata ihmiseltä päivän.

Töissä tuli parille ihmiselle sanaharkkaa työasiasta, johon olin ollut osallisena. Kysyin nimittäin neuvoa henkilöltä 1, joka neuvoi minulle kuinka tulisi toimia. Tämä johti siihen, että tulokset siitä tulivat henkilölle 2. Henkilö 2 kyseenalaisti kaiken siihen asti tehdyn ja lähetti sekä minulle, että henkilölle 1 vittuiluviestin, joka sattui myös olemaan virallinen asiakirja. Henkilö 1 pahastui tästä viestistä, kuten minäkin. Koska hän on kyseisellä työpaikalla arvovaltaisempi henkilö kuin minä, hän kirjoitti vastausviestin henkilölle 2 ja kommentoi hieman tämän lähettämää viestiä ja kritisoi toimintatapaa.

Satuin sitten kysäisemään eilen töissä henkilöltä 1, onko henkilö 2 vastannut tähän mitään. Kuulemma oli, ja 1 lupasi laittaa viestin forwardina minulle. Eipä olis pitäny sitä viestiä lukea.

Useat ihmiset ovat viestin mukaan todenneen minulla jo ihan perustiedot hatariksi työpaikallamme ja sen vuoksi kyseinen ihminen katsoi aiheelliseksi lähettää sen vittuiluviestin. Kuulemma tarkoituksena opettaa. Lisäksi viestissä sanottiin aika suoraan, että minua epäiltiin valehtelemisesta ("se työntekijäryhmä, jota kyseinen hlö myös edustaa, saattaa merkitä sellaisiakin asioita jotka oikeasti eivät ole tapahtuneet ja joihin ei olla kokeneemman henkilön taholta oikeasti otettu kantaa, joten katsoin aiheelliseksi varmistaa asian"j)oten hän siksi lähetti tämän viestin myös henkilölle 1, tarkastaakseen että todella olin kysynyt häneltä neuvoa ja että todella tämä henkilö 1 oli neuvonut näin toimia.

Okei. Kukaan ei ole duunissa sanonu mulle face to face, että mä olen paska ja että mun tiedot on hatarat jo ihan perusasioissa. Helvetin kiva saada asia selville näin. Tosin henkilö 1 oli sitä mieltä, että kyseessä on vain henkilön 2 paskanjauhanta. Tämä voi toki olla totta, mutta epäilyksen siemen on kylvetty ja oikeasti että luki itsestään tuollaisia juttuja, satutti ihan saatanasti.

:´(

Puhelimeni piippasi päivänä muutamana tekstiviestin merkiksi. Veripalvelu siellä hätyytteli luovuttamaan muutaman desin aika harvinaista veriryhmääni. Koska minulla oli vapaapäivä seuraavana päivänä, päätin suunnistaa heti silloin Veripalvelun pakeille.

Olin varttia vaille 12 ovella. Kahva oli jäädä käteen, kun ovi olikin lukossa. Ovessa olevasta kyltistä tavasin, että Veripalvelu avaisi ovensa vasta tasalta. Piti siis keksiä itselleen jotain tekemistä vartiksi. Koska en viitsinyt jäädä hengailemaan kylmään ja kolkkoon rappukäytävään, päätin pyörähtää viereisellä ostarilla. Ihan sattumalta lampsin siellä sijaitsevaan alusvaateliikkeeseen, jossa on ennenkin käynyt huonosti.

Mä en oikeastaan tiedä, mitä tarkalleen tapahtui. Ehkä ufomiehet säteilytti mun järjenjuoksuni (ja pankkitilini) jonnekin toiseen sfääriin tai lamauttivat mut jotenkin niin että toimin normaalin aivokapasiteettini ulkopuolella. Joka tapauksessa huomasin suunnistavani puoli tuntia myöhemmin takaisin Veripalvelun ovelle typerä hymy naamallani, Patrician muovikassi kädessä ja

OIKEASTI NIIN HELEVETIN PALJON KÖYHEMPÄNÄ, ETTEN IKINÄ KEHTAA KERTOA KELLEKÄÄN!!!!

Miten mä oikein tein sen, taas? Ja mikä pahinta, mä olen menossa Helsingissä käymään ensi viikolla. Näen oikein sieluni silmillä itseni Funky Ladyn kassalla ojentamassa korttia kalvennein huulin ja kuiskaamassa "sinne Visan puolelle, kiitti":

On jo ties kuinka mones viikonloppu, etten nuku. Vaikka menisin kuinka myöhään/aikaiseen nukkumaan, herään ennen seitsemää. Unta en saa, vaikka olisin oksentamaisillani väsymyksestä. Vaikka tuntuis, että kuolen justiin, jos en saa nukkua vielä.

Jos tää, etten pysty käyttämään hyväkseni edes näita harvoja tilaisuuksia levätä, jatkuu vielä kovin kauaa, mä OIKEESTI kuolen kohta.

Joululomaan aikaa vajaat kaksi kuukautta... :(

Töissä vierähti, kuten tavallista, reilusti yli neljään. Päätin suunnistaa suoraan töistä lähimarkettiin ja siitä sitten videovuokraamoon ja vielä intialaisen ravintolan kautta kotiin take away -ruuan kanssa. Lampsin kauppaan ja otin kärrit ja käännyin kauppaan sisälle. Olin siinä ajatuksissani enkä kauheesti ympärilleni kattonut, kunnes tulin hedelmäosastolle. Sitten, kun koetin luovia tieni satsumaläjää kohti, tajusin, ettei kauppareissu suju ollenkaan niin jouhevasti kuin tavallista. Kauppa oli nimittäin aivan ammuttuna täyteen äkäisiä ja hysteerisiä ihmisiä, jotka kantoivat ruokaa edestakaisin paniikin vallassa. Vasta sitten muistin, että huomenna on pyhäpäivä ja kaupat ovat kiinni.

Ziissös, mikä paniikki ihmisillä on siitä, että kauppa on yhden päivän viikosta kiinni, ja että se päivä on jotain muuta kuin normi sunnuntaikiinniolo. Ja se ruuan määrä. Aivan kuin porukka olisi valmistautunut Stalingradin piiritykseen. Meinasin jo alkaa heiluttamaan kättäni ihmisillle ja rauhoittelemaan heitä, että no panic, sunnuntaina kauppa on taas auki. En sitten kuitenkaan viitsinyt. Mitäpä sitä turhia. En tehnytkään ostoksia sen kummemmin. Menen kauppaan sitten illalla ennen sulkemisaikaa, kun tilanne on vähän rauhoittunut.

Vanha Cadu-kääkkä kommentoiduimpien listan ykkösenä. Mitähän tosta nyt pitäis päätellä? Sitä, että City on tosi väsähtänyt? Sitä, että muita ei kommentoida ollenkaan? Sitä, että ihmiset ovat hulluja?

Vai sitä, että mun kirjoitustyylini on tosi tenhoava? *kikaa*

En tiedä, tekeekö kaamos taas tepposiaan vai mikä on, mut mulla on motivaatio IHAN KAIKKEEN ollut hukassa jo parisen päivää. Mulla on tunne, että mä olen arvoton luuseri, joka ei a)osaa mitään eikä b)koskaan tule oppimaankaan, ja että muutenkaan musta ei kyllä ole mihinkään. Koskee niin työ- kuin siviilielämääkin. Mikään ei maistu miltään, paitsi tietenkin karkit, joita nimenomaan ei pitäis syödä. Eilen vedin pahvirasiallisen Omareita, kokonaan. Sitten vasta inhosinkin itseäni. Nyt katselen työpaikan ikkunasta ulos sateeseen ja koetan epätoivoisesti kasata voimia siihen, että jaksaisin edes lähteä kotiin. Tuntuu vaan, että mitäpä minä sielläkään. Tosin toki koirulirakas on siellä odottamassa, jotain iloa sentään.

Välillä vaan iskee niin tuskaisa epävarmuus kaiken suhteen. Ammatillisesti, elämässä noin yleensä, kodin suhteen, kaiken suhteen. Kaiken sen suhteen, että mitä ihmettä mun oikeastaan pitäisi elämälläni/elämässäni tehdä. Suunnitelmat oikeastaan on olleet pitkään aika selvillä, mutta viime päivinä on vain ollut kasvava epäilyksen tunne entisen vuorenvarmuuden sijasta. Mitä, jos olenkin tehnyt elämäni virheen? Mitä, jos olenkin haaskannut vuosia elämästäni ja nyt totean, että kaikki aiemmin tekemäni valinnat ovat vääriä? Mitä, jos tämä ei tästään kohene? Mitä, jos...

Vihaan tällaista epävarmuutta ja salaa kadehdin työtovereitani, joille kaikki näyttää sujuvan kuin silkki. Mietin, olenko koskaan elänyt yhtä kepeästi kuin he näyttävät elävän. Tuskin. Tosin en taas kovin monen heidänkään elämästä enempää tiedä, kaikkihan voi heilläkin olla suurta kulissia. Mene ja tiedä. En jaksa kiinnostua muiden asioista, kun en jaksa kiinnostua edes omistani.

Oikeastaan voisin vain hautautua sohvaan ahmimaan lisää niitä Omareita. Siis ellen olisi eilen jo syönyt niitä kaikkia.

Äh. Nyt lähden hyppäämään sillalta. Melkein.

Sain viime jouluna lahjaksi orkidean. En tiedä sen lajia tai nimeä, joten yleistän sen karkeasti vain orkideaksi. Se kukki kauniisti aikansa, mutta nuupahti sitten pimeän vuodenajan nujertamana pelkät vihreät lehdet käsittäväksi mättääksi. Ajattelin ensin heittää sen pois, mutta ajatus kasviraukasta kärsimässä pakkasessa roskalaatikossa oli niin vavahduttava, että pidin sen. Laiminlöin sitä yhtä uutterasti kuin muitakin viherkasvejani, eli muistin antaa sille vettä jos muistin ja muuten se vain kökötti ikkunalaudalla ylhäisessä yksinäisyydessään.

Loppukesästä se alkoi työntää aivan vimmatusti ilmajuuria. Tulkitsin tämän jonkinlaiseksi viihtymisen osoitukseksi, mutten osannut sen kummemmin siihen reagoida. Muutama viikko sitten kylässä oleva kaverini tarkasteli tätä pehkoa selkeästi kummissaan ja löysi sieltä ilmajuurien seasta kukkavanan!!

Nyt niitä kukkavanoja on kolme kappaletta puskemassa terhakasti ylöspäin ja siinä ekassa on jo nuputkin puhkeamassa! Uskomatonta. Kaikesta kukkaraukkaan kohdistamastani välinpitämättömyydestä huolimatta!

Vai onko niin, että tämä vaatimaton kasvi kiittää mua siitä, etten ole rakastanut sitä tukehduksiin?

Tällä päivällä ei alunperinkään ollu kauheesti mahdollisuuksia, sillä kun heräsin, satoi vettä ja oli kylmä, jääkaappi oli typötyhjä ja päätä särki. Olin nukkunut yön huonosti, joten kun yhdentoista maissa alkoi raukaista, päätin mennä ottamaan nokkaunet villasaalin alle. Ennätin torkkua autuaassa usvassa n. vartin, kun päivän onnistumisen mahdollisuuksille tuli lopullinen kuolinisku taloyhtiön heebon muodossa. Se nimittäin tuli ulisuttamaan lehtipuhallinta maan tasassa sijaitsevan makuuhuoneeni ikkunan alle, saatana. Sinne meni unet ja orastava rentoutuminen, ja tilalle tuli vain armoton vitutus.

Jos mä jotain kapistusta vihaan niin se on lehtipuhallin. Voiko olla turhempaa ja typerämpää rakkinetta olemassakaan? Sen keksijä on taatusi joku sadisti, joka halusi kostaa lumiauran kolistelut ikkunan alla ja päätti, että myös lumettomana aikana voidaan terrorisoida toisia oikein kunnolla. Ja katso, tyyppi keksi lehtipuhaltimen.

Mä en edes tajua, mitä helvetin järkeä oli tulla sitä puhallinta tässä vaiheessa ulisuttamaan, sillä puolet lehdistä on vielä puissa. Joten viikon päästä sama riemu taas uudelleen.

Stna.

Mulla on uusi duunikaveri, joka on (todella, todella hot hot hot ja itseäni n. 8v nuorempi) mies. Hän muutti nyt samaan taloon asumaan ja kuten minäkin, hän kuivattaa pyykkinsä kuivaushuoneessa, koska hänen kuten minukaan asunnossani ei ole oikein tilaa pyykinkuivatustelineelle.

Ja mua on ruvennu ihan helevetisti häiritsemään se, että tämä (todellinen namipalaherkkupeppukuolauksenkohdesöpökki) mies näkee siellä pyykkinarulla mun pikkareitani. Tiedetään, todennäköisesti tämä (päiväuni) henkilö p*skat nakkaa mun pikkareista, eikä varmasti edes tiedä eikä välitä, kenen kalsonkeja siellä killuu kuivumassa.

Läimäyttäkää mua joku, vaikka!! Ennenkuin ufomiehet hakevat mut.

Tämä sitten todellakin on viimeinen kirjoitus rakkaasta. Se todellakin viimeinen, lopullinen.

Rakas, pieni, suloinen koirani, joka toit niin paljon iloa suuressa sydämessäsi kaikille ihmisille, ketkä kanssasi olivat tekemisissä. Sinä hurmaava liehutukka, joka rakastit kaikkia. Olet nyt poissa, lopullisesti. Jäätikön salakavaluus vei sinulta terveen takajalkasi, eikä paranemisen mahdollisuuksia ollut edes leikkauksella.

Nyt sinä pieni koiraenkeli nukut ikuista unta taivaassa, jossa riekot pysyvät aina seisonnalla, nuotiolla paistetaan makkaraa vain koirille ja aina on syksy ja metsästyskausi.

Rakastan sinua iäti.