Blogi

Musta tuntuu, että mä alan kohta menettää kokonaan uskoni oikeaan rakkauteen. Sen verran paljon on lähipiirissä nyt tälle syksylle ollut eroja. Viimeisin lauantaina, ja taas kyseessä pariskunta, joista olisin käsi raamatulla voinut vannoa, etteivät he koskaan eroa. No, ei kahta ilman kolmannetta, se kait tämä vain oli. Koska kaksi muutakin tämän syksyn eroa ovat olleet juuri sellaisia "WTF????!!!!" -eroja.

Toki on erojen syitä joista voi vain sanoa, että niille ei voi kerta kaikkiaan mitään, mutta silti tämä erosuma masentaa. Tärkein tarinan opetus lienee kuitenkin jälleen kerran ollut se, ettei kaikki ole koskaan sitä miltä näyttää. Eivätkä ihmiset ole sitä, miltä näyttävät. Ja että ero saa ihmisestä esille ne kaikkein vittumaisimmat puolet. Mä en esimerkiksi olisi kertakaikkiaan voinut erään kaverini puolisosta voinut kuvitella kuoriutuvaksi esille sitä katkeraa, kyynistä ja rahanahnetta paskiaista, millaiseksi hän on osoittautunut. Mutta nyt tuntuu ainoa motiivi elämässä olevan ainoastaan nylkeä toinen putipuhtaaksi, viedä tuhkatkin pesästä ja henki päälle, ja lopuksi vielä kusta haudalle. Ja tätä en vaan voi käsittää. Miksei voi toimia, kuin aikuinen, normaalijärjellä varustettu ihminen?

Surettaa =(

Menin nukkumaan syysmyrskyn keskellä, heräsin talvella. Lunta oli tullut muutaman sentin. Juuri sen verran, että synkkyys oli poissa, maa valkoisen vaipan peitossa ja puut ja pensaat muuttaneet muotonsa pehmeiksi. Lunta on toki tullut tänä syksynä jo pari kertaa ilmassa kieppuvien hiutaleiden muodossa, mutta maahan saakka sitä ei ole jäänyt.

Joka vuosi ensilumi saa mielen iloiseksi. Joka vuosi lapsuus tulee mieleen. Tulee mieleen se, kun rynnättiin heti hakemaan sukset ja pulkka. Se, kun etsittiin taas talvikengät jalkaan, ja jos ne olivat menneet pieneksi, ostettiin uudet. Laatikoista kaivettiin taas pipot ja lapaset. Kesävaatteet laitettiin pois.

Tiedänhän minä, ettei tämä kestä. Mutta tämän aamun ainakin saa iloita puhtaan valkeasta maisemasta.

<3

Ja ai niin, koettakaa nyt helvetissä tajuta siellä kehä kolmosella, että ette voi tällä kelillä ajaa satasta niinkuin kesällä. Ette varsinkaan metrin päässä edelläajavan puskurista.

Kylmempi vuodenaika iski niin rytinällä kimppuun, että oli pakko vihdoin ottaa esille laatikot, joissa on talvivaatteita. Villapuserot mulla onneksi oli koko kesän komerossa käyttövalmiina, mutta muutakin lämpimämpää tarvitsee. Ja taas sama juttu kuin joka syksy ja kevät: on kuin olis käyny vaateostoksilla.

Kesän aikana sitä unohtaa autuaasti, millaisia talvikamppeita onkaan keväällä pakannut pois, ja sama juttu talvella: ei mitään havaintoa siitä, millaisia kesävaatteita laatikoissa on. Näinollen joka kerta, kun on vuodenajan vaihtumisen tiimoilta vaihdettava vaatekaapin sisältö niihin varastossa oleviin, on olo kuin olisi käynyt vaateostoksilla.

Mä en mm. muistanutkaan, että mulla on tosi kiva musta pitsimekko talvisiin juhliin, tai että mulla oli aivan ihanat El naturalistan talvisaappaat. Puhumattakaan niistä kerrassaan superihanista kaulaliinasta ja piposta, jotka viime talvena ostin untuvatakkini pariksi.

Tykkään. Eikä tämän kummempaan vaateostatteluun ole kyllä varaakaan nyt, koska lauantaina hurahti kevyeen semmoset 400€ menemään.... *punastelee häpeästä*

Mun kaverit sai eilen illalla pikkuisen tytön <3

...että lähdettiin vähän pyörähtämään sen jälkeen, kun oltiin käyty syömässä. Ja viidelta aamulla taidettiin mennä nukkumaan. Ja mä vittu kuolen ehkä ihan just. En koskaan enää juo, polta enkä valvo....

Sain kaverilta tekstarin. Oli nähnyt ex-koirulirakasta koirapuistossa uuden omistajansa kanssa. Näytti kuulemma hyvinvoivalta ja iloiselta. Kiva tietty se. Vähän myöhemmin tuli uudelta omistajalta viestiä. On ikionnellinen koirasta, se on niin ihana, hyvin koulutettu, tottelevainen, rakastava, rakastettava, suloinen jne. Hehkutusta oli koko tekstarin verran ja lopussa ystävällinen toivotus tulla katsomaan koiraa ihan milloin vaan haluan.

Ongelmana on vaan se, että mä en kestä noita viestejä. Mä en kestä kuulla mitään siitä koirasta, en hyvää enkä pahaa. Mun ikävä on vielä niin iso ja suru niin tuore, että jokainen tarina koirasta on kuin puukonisku sydämeen ja muistuttaa mua siitä mitä olen menettänyt.

Olen vastaillut jokseenkin neutraalisti, vaikka mieli tekis kirkua ja huutaa ja vastata että mä en tahdo kuulla, en en en!! Ja mitä koiran tapaamiseen tulee, sitä en kerta kaikkiaan kestäisi.

:´(

Hyväähän se vaan tarkottaa.

Pomo soitti eilen iltapäivällä, että tänään pitää olla töissä jo klo 7 tekemässä yhtä juttua, samoin huomenaamuna. Kiva kiva. Nimittäin tänään mä oon töissä ainakin iltakymmeneen asti, mikä tekee mun päivästä 15h pitkän. Se, että huomenaamunakin pitää tulla seiskaan, jättää kahden työvuoron väliin max 9 tuntia. Käsittääkseni tämä on laitonta.

Tänä aamuna oli ekan kerran syksyn tuntuista. Ensinnäkin kylmä! Oli vain neljä astetta lämmintä ja ekan kerran kesän jälkeen kaipasin jotain muutakin päähinettä kuin pyöräilykypärää. Korvia nimittäin paleli. Toisekseen taivaan väri oli sitä tiettyä sinistä, jollaista tapaa vain aurinkoisina syysaamuina. Ilma niin kirkasta ja läpinäkyvää, että oli olo kuin olisi ollut jossakin suodattimien läpi kuvatussa elokuvassa. Ja kolmannekseen sitten se ruska, upea ruska, joka on purskauttanut ilmoille koko upean loistonsa. Työmatkan varrella oli niin upeita vaahteroita, että oli pakko pysähtyä nappaamaan niistä kännykällä kuva. Jos huomenaamuna paistaa, otan kyllä kameran mukaani työmatkalle.

Kun vielä vähän viilenee ja synkkenee, niin voin vaipua syysrituaaleihini: kynttilöiden polttamiseen, romanttisten elokuvien ahmimiseen ja itseni säälimiseen ;) Ja viikonloppuna tulee rakas ystävä kylään <3

Omin pikku kätösin 20 litraa suppilovahveroita kolmessa tunnissa. 20 litraa!!! =)

Mä olen törmänny aika monella taholla, mm. mediassa, pohdintoihin siitä miten yleinen lapsikielteisyys on lisääntymässä. Siihen sitten mietitään keinoja ja pohditaan, mistä se johtuu. Kun ei "ennenvanhaan" sellaista ollut.

Mun mielestä selitys on ihan yksinkertainen, samoin ratkaisu.

"Ennenvanhaan" pennuilla oli kuri ja järjestys. Ne ei saaneet riehua julkisilla paikoilla ympäriinsä kuin villipedot. Niitä EI yllytetty rääkymään, vaan pentujen piti olla hiljaa. Taidenäyttelyyn, joogatunnille, kirjastoon tms paikkoihin ei todellakaan tuotu jotain toukka- tai uhmaikäistä, tai jos tuotiin niin siksi että oli pakko, ja sen kanssa poistuttiin takavasemmalle kun se alkoi huutaa. Vaadittiin käytöstapoja ja jos niitä ei noudatettu, tuli rangaistus.

Vaan mitäpä nykyään....? Jokainen voi nähdä tulokset. Ei oo mikään ihme, että lapsikielteisyys kukoistaa.

Lapset ovat lapsia, ja niiden pitää myös saada olla lapsia. Ei voi olettaa, että lapset osaisivat käyttäytyä kuin pikkuaikuiset joka tilanteessa. Eikä näin pidä ollakaan. Ei. Mikä mättää, on nimenomaan vanhemmat, ei ne lapset. Mun mielestä viimeisen kymmenen vuoden aikana (kyllä, mä olen niin saatanan vanha että olen ollut niuhottava vittupääaikuinen jo kymmenen vuotta sitten. En ole silloin ollut enää edes se ns parikymppinen) on aivan käsittämättömästi lisääntynyt sellainen yleinen piittaamattomuus nimenomaan aikuisten taholta. Sen, että mukana on lapsi, katsotaan oikeuttavan vaikka minkälaiseen käytökseen sekä totaaliseen toisten huomioimisen puutteeseen. Esimerkkinä vaikka se, että kun uhmaikäinen saa itkupotkuraivarin kirjastossa, sitä ei suinkaan viedä pois huutamasta ja häiritsemästä toisia, vaan karjunta - ja toisten kirjastokäynnin terrorisointi - jatkuu sujuvasti. Toisena esimerkkinä paskavaippojen vaihto kahvilan/ravintolan pöydässä, kun ympärillä ihmiset syö. Olkoon tapa omassa kodissa ihan mikä vaan, mut hei haloo!!

Tottakai lasten pitää saada olla vanhempien mukana, nähdä maailmaa ja oppia, miten eri paikoissa ollaan ja käyttäydytään. Silti on paikkoja, joihin ei kerta kaikkiaan sovi tuoda sitä omaa kullanmurua muuta kuin korkeintaan taju kankaalla. Tämän tajuaminen on joillekin ylivoimaista. Ja niin kauan kun se on sitä, "yleinen lapsivihamielisyys" tulee kasvamaan yhä vaan.

Sanokaa mun sanoneen.