Blogi

Jään huomenaamuna lomalle, ennen sitä pitäis jaksaa sinne asti töitä. Mut koettakaapa selittää se mun työmotivaatiolle, joka matkusti Bahamalle pari viikkoa sitten, eikä oo tullu takas. Ei oo edes postikortilla paiskannu. Eikä todellakaan ole varsinkaan tänään näyttäny naamaansa, kun töissä ei taas mikään ennalta sovittu ole pitänyt kutiaan. Paskaa kyllä työntää joka tuutista, niinkuin nyt yleensäkin ihan pyytämättä.

Saattaa tänään olla aurinkoisuus vähän kiven takana ~>:( Onneks en yleensä ole mitenkään paha purkamaan angstejani keneenkään, mutta kenenkään on nyt turha tulla tänään avautumaan mulle mistään, mikä ei mene just mielen mukaan (paitsi tietysti Robust). Muuten saattaa mennä tovin päästä vieläkin huonommin....

Mä oon aina vierastanu sukujuhlia. Mun mielestä ne on suurimmassa osassa tapauksia väkisin väännettyjä, päkistettyjä tilaisuuksia, missä kellään vieraalla ei tanttaosastoa lukuunottamatta ole todellakaan yhtään kivaa ja missä ei ole mitään muuta hyvää kuin tarjoilut. Niinpä henkäisin helpotuksesta,kun tuli kutsu 60-v päiville ja totesin kalenterista, että mulla oli sovittu ihan toinen meno sille viikonlopulle.

Mitä mä kaikkein eniten vierastan tollasissa kokoontumisissa, on vanhempien sukulaisten harrastamat ah niin kivat muistelot, joiden tarkoitus tuntuu joskus olevan vain ja ainoastaan kohteen nolaaminen. Siis muistellaan kaikkea sitä todella kivaa ja ah niin kovin hauskaa, mitä joku nuorempi sukulainen ( = tässä tapauksessa siis Cadu) on tehnyt/päästänyt suustaan/antanut tapahtua joskus silloin siinä iässä, kun äo oli jotain samaa luokkaa kengännumeron kanssa. Ja sit on niin hirveän hauskaa,kun selvitetään asiasta ei niin perillä oleville juhlavieraille oikein juurta jaksaen vaikka se, miten Perttu toi suunnattoman paskan potassa näytille kahvipöydän viereen tai miten Aliisa joi mehua ja kusi lattialle vuoron perään. hahahahahahhaaahirveän hauskaa!!! Ja ihmetellään et miten ne Perttu ja Aliisa ei naura mukana. Itse asiassa, mihinkäs ne Perttu ja Aliisa meni kun justhan ne oli tässä...?

Jos musta tulee ikinä sellanen, että a) alan ylipäätänsä käymään noissa sukujuhlissa vapaaehtoisesti, b) että TYKKÄÄN niistä, tai c) aloitan omalta osaltani tuon "hauskojen muisteloiden" kertomisen, niin please ampukaa mut, jooko.

Eilen tulin reissusta kotiin rättiväsyneenä alkuillasta. Poikkesin kotimatkalla iskän luona ja sain kassillisen omenoita mukaani. Kotiin tultuani laitoin heti saunan lämpiämään ja sitten ekojen löylyjen jälkeen istuksin takapihalla pyyhe ympärillä ja nautiskelin. Ja samassa alkoi puskasta kuulua pientä rapinaa eikä aikaakaan, kun esille kömpi pieni siili. Syksyisin suurin osa pihasiileistä on kuulemma pulskia mammasiilejä, mutta tämä oli pikkunen, kämmenen kokoinen ja kertakaikkisen soma. Siinä se tallusteli nurtsilla pikku kuono vimmatusti työskennellen ja oli niin hellyttävä, että piti hakea sille ruokaa. Laitoin sille vähän jauhelihanokareita sinne tänne ja voi miten pikku kuono alkoikaan vippaista ruuan perässä. Siinä se sitten onnellisena maiskutti ruokaansa ja minä kangistuin kylmästä, kun en malttanut ihastuksissani mennä ollenkaan takas lämpimään, ennenkuin siili oli aterioinut rauhassa.

Siilit on mun heikko kohtani. Niissä on vaan niin sitä jotakin <3

Vihdoin huomenna Suomussalmelle =) On tätä odotettukin. Pääsee vihdoin koiran kanssa samoilemaan tuttuihin metsiin ja hyvässä lykyssä saa saalistakin. Ja saa olla keskenään omien ajatustensa kanssa ja nauttia luonnonrauhasta. Surra, jos siltä tuntuu, iloita jos tuntuu enemmän sellaiselta. Ihmetellä luontoa. Nukkua niin kauan kuin nukuttaa, syödä kun on nälkä, mennä nukkumaan kun on väsy, saunoa kynttilänvalossa. Paistaa makkaraa. Keittää nuotiokahvit. Niin ja lauantaina nostaa perunaa, jota toivottavasti tulee minulle asti.

Ehkä maailman mittakaavassa pieniä juttuja, mutta mulle isoja. Ja terapeuttisessa mielessään suorastaan jättimäisiä.

<3

Kyl tää tästä.

Nyt ne haki sen koiran pois ja mä hajoon.

Sain tänään kuulla, että yksi rakkaimpia ystäviäni on saanut lähtöpassit puolisoltaan. Mulle tuli siitä ihan kamalan paha mieli. Rakastan ystävääni ja olen mielettömän pahoillani hänen puolestaan. Tuntui tosi järkyttävältä, kun tämä yleensä aina niin valoisa ihminen itki miten hänen elämänsä on lopussa eikä hän koskaan voi enää löytää ketään, kenen kanssa voisi olla onnellinen. Ja suren myös sitä, miten oikeasti niin moni asia tässä maailmassa on jotain muuta kuin miltä se näyttää ja miten mikään ei ole pysyvää. Jotenkin tämä ystäväni puolisoineen oli sellainen pariskunta, joiden en koskaan olisi uskonut eroavan, ja viimeinen niistä ihmisistä, joille mitään tällaista koskaan toivoisin tapahtuvan.

Ei kai tässä muuta voi kuin jotenkin edes koettaa auttaa ja olla tukena. Jospa se edes vähän auttaisi pahimman yli. Onneksi mulla on parin viikon päästä lomaa niin on mahdollista nähdä.

=/

Tänään varmistui, että koirarakas muuttaa pois ensi viikolla. Tuntuu niin järjettömän pahalle, ettei mitään rajaa. Onneksi sentään voin joskus käydä sitä katsomassa, ja pääasia kait se on, että koira saa jatkaa elämäänsä onnellisena ja rakastettuna.

Mut silti sattuu niin saatanasti :´(

Sairasloman vaikutukset ulottuu kauas. Etenkin talouselämääni. Olen suoraan sanottuna henk.koht. bankrotin partaalla, eikä tilannetta totisesti kohenna se, että eilen maksoin 892,15€ laskuja. EIKÄ tuossa ollut mukana mitään asunnon vuokraa tms., että repikää siitä! Tilistä jäi jäljelle 400€. Eipä jää kovin paljoa jäljelle... Pitää toivoa, että ei tule enää mitään laskuja, tai jos tulee ne olis sellaisia että ne voi maksaa lokakuun puolella. Muuten olen todella kusessa. Pahassa.

Huvittavaa on, että ihmiset luulevat minun ammatissani olevan loistava palkka. HAH!!

Vaikka ilmat ovat olleet vieläkin kesäisiä, syksy hiipii maisemaan ihan kuin varkain. Pikkuhiljaa se on vain ulottanut lonkeroitaan kesän joukkoon, ja hätkähtäen tajusin eilen pihakoivun olevan sieltä täältä lehdistään keltainen, vaikkei yhtään pakkasyötä ole ollutkaan. Omenoiden tuoksu leijuu suloisena ilmassa, ja naapuruston kaikki omenapuut notkuvat raskaina. Muistelen kaiholla omaa kotiani, missä kaksi omenapuuta on kuulemma oksat taipuneina omenoiden alla. Huoh.

Hassua on, että ihmiset pukeutuvat kalenterin, eivät sään mukaan. Pukeudutaan sen mukaan, että nyt on syyskuu ja syksyisin on koleaa. Läksin tänä aamuna töihin, lämmintä oli +17c ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta joten mulla oli ohuet kangashousut, trikoopaita ja kengät ilman sukkia. Ja pitkähihainenkin tuntui kyllä ihan liialta, mutta ei vissiin kaikkien mielestä. Katukuvassa näkyi nimittäin lumihiutalekuvioitua villapaitaa, saapasjalkoja, kaulaliinoja, paksuja bleisereitä, fleecejä ja kaiken huippuna villakangastakki.

Mitähän nämä ihmiset pistävät päälleen talvipakkasella?

Koira on saanut uuden, rakastavan kodin työkaverini perheen luota. Se joutuu olemaan paljon vähemmän yksin kuin ennen ja siitä tullaan pitämään hyvää huolta. Sitä rakastetaan ja hellitään, eikä sen tarvitse enää kärsiä siitä ,että se ei pääse mukaan metsälle. Kaikki siis hyvin?

Not. Nyt kun koirasta luopuminen on konkretisoitumassa, meikäläinen hajoo. Tästä itkemisestä ei tule loppua. Itsen joka päivä. Eilen istuin kotona lattialla itkemässä tunnin. Järkiseikat ja -perustelut ei paljon auta, kun itsellä on niin kauhea luopumisen suru.

Ensi viikolla koira lähtee uuteen kotiinsa lopullisesti, tämä viikko harjoitellaan "iltahoidossa" työpäivien jälkeen. Voi helvetti!

Onneksi on vajaat kolme viikkoa siihen, että on loma.