Fyysistä ja henkistä särkyä. Mulla on huono omatunto, ollut koko viikon. Tai oikeastaan koko kuukauden. Tai vuoden. Tai syksystä.
Aloitin innokkaana taas erään opetusmetodi-koulutuksen. Tai jatkoin sen opiskelua vuoden tauon jälkeen. Koulutuksia on harvakseltaan - syksyllä oli 2 viikonloppua, nyt keväällä saman verran. Syksyn toisen kerran jälkeen oli pitkä tauko. Niin pitkä, että ehdin oikeastaan kyllästyä hieman aiheeseen. Teoria kyllä kiinnostaa ja opettelen biisit mielelläni, opettaakin voisin... Mutta. Mulla on vain ns. tavallisia oppilaita ja about kuukausi sitten kouluttaja muistutti, kuinka tärkeää olisi opettaa myös tällä metodilla. Niinpä niin. Mutta kun pitäisi järjestää paikka, jossa sen voisi tehdä. Pitäisi järjestää vanhempien haastattelut jne. Ei ihan simppeli homma. Tietty yksityisesti onnistuisi, mutta en mä voi kotona pitää ryhmätunteja jne. Enkä halua muutenkaan, että täällä ravaa vieraita ihmisiä vakituisesti.
Ja nyt sitten olin ja olen kuumeessa, mikä tarkoitti kevään ekan koulutuksen missaamista. Vituttaa. Kaikesta siitä huolimatta, mitä edellisessä kappaleessa lukee.
Toinen juttu, joka vaivaa päätä, on kotimainen kirjallisuus. Kyllä, se kiinnostaa edelleen ja kyllä, vitutti kun jäi keskiviikon luento väliin. Tenttiminen on vaan ylitsepääsemättömän muurin takana. Mua ei huvita lukea tentteihin, en saa aikaiseksi kirjallisia töitä. Saan ne ehkä juuri ja juuri aloitettua, mutta aina on jotain parempaa tekemistä. Tiedetään, kyse on olemattomasta itsekurista. Mutta silti tuntuu vaikealta pakottaa itsensä noihin hommiin, kun jossain piileskelee ajatus: "Sehän on vaan vapaaehtoista, ei siitä tarvitse päästä läpi."
En ole viitsinyt porukoille sanoa, että yhdestäkään tentistä ei ole vielä arvosanaa. Ja tuskin tulee. (He siis kustantavat ne avoimen yo:n jutut.) Nyt keväällä on kaksi kurssia, joista vielä ehtii tehdä suoritukset, mutta epäilen vahvasti toimivani niin. En kumminkaan koe, että kerta viikossa luennolla istumista olisi ollut hukkapuuhaa. Olen oppinut suuria määriä, sekä yleistä historiaa, että kirjallisuus-sellaista, että klassikoista ja niiden tekijöistä ja taustoista ja tyyleistä, lyriikan rakenteista... Tulossa on proosan rakenteita ja tutkimushässäkkää.
Onko ihmisellä lupa luovuttaa tuollaisten asioiden suhteen? Aion kyllä käydä luennoilla, mutta onko mun pakko stressata tenteistä ja esseistä? Ja siitä metodin opiskelusta tiedän voivani keskustella kouluttajan kanssa. Pitäisi vaan uskaltaa. Kun en mä ole ehtinyt käydä observoimassa, vaikka sanoin syksyllä, että tsemppaan keväällä sen suhteen. Mulla on tosiaan vaan kolmena päivänä viikossa töitä, joten sen puolesta pitäisi olla aikaa observointiin. Mutta keskiviikkoisin on se luento ja ja ja... Niinpä niin.
En oikein tiedä mikä mua oikeasti kiinnostaa. Katselin netistä oman alan lisäkoulutusta. Erikoistumisopintoja. Olen mä kerran sellaiseen hakenut, mutta tuolloin valittiin kaikista soitinryhmistä jne. yhteensä huimat 7. Mun kaveri valittiin, mua ei. Sen jälkeen ei ole huvittanut edes hakeutua yksityistunneille. Nyt huvittaisi, mutta eteen tulee rahakysymys. Tunnit maksaa, mutta pitäisi kustantaa paljon muutakin. On esimerkiksi huono omatunto pääsiäisristeilystä. (Ja toisen kerran tämän merkinnän aikana noi sanat, h. ot.)
Olen mä kuikuillut muidenkin alojen opintoja. Tiedä sitten mitä tässä vielä rupean tekemään.
Ja mitä lähitulevaisuuteen noin muuten tulee, mulla on töitä toukokuun lähes loppuun saakka. Sitten onkin taas tyhjää. Tyh-jää. Koneella on pari hakemusta, joita varmaankin postitan maanantaina. En vaan usko, että saan niitä hommia. Mutta millä sitten elän kesän? Kai sitä sitten saa ansiosidonnaista edelleen, mutta houkutteleeko moinen vaihtoehto? Ei oikein.
Se mikä myös ottaa päähän, on jatkuva vollottaminen. En siis varsinaisesti itke, mutta herkistelen ihan Typeristä asioista. En mä puolitoista vuotta sitten ollut tämmöinen. Pillereillä lienee ollut vaikutuksensa itkijänaisen uran alkuun, mutta eipä niiden lopettamisella ole ollut vaikutusta. Pari kuukautta sitten jätin ne pois, kun alkoi ärsyttää. Päätin testata, kuivuuko kyynelkanavat. Pitäs vissiin suunnata sinne kynekolookille tai jollekin, joka osaisi sanoa, mitä kantsii tehdä.
Ja tähän turhankin avoimeen pajatukseen on hyvä pistää nyt piste. Plop.
***
Koska pisteen jälkeen voi aloittaa uuden lauseen, teen niin. Tuossa opiskeluhommassa ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi työstäni. Päinvastoin. Ongelma on vaan siinä, että töitä ei oikein ole. Virkoja on haettavana Hyvin Harvoin, sijaisuuksia harvoin. Tällä hetkellä on yksi virka työkkärin sivuilla, sekin toisella puolen Suomea. Ei sentään Lapissa, mutta ei paljon puutu. Anyway, pistän paperit sinne, mutta kokemuksesta tiedän, etten pääse sen tason virkahaussa edes haastatteluun. Lievän turhauttavaa. Ja se yksi virka, josta olen aiemmin jo jankannut... Eipä ole ilmestynyt hakutietoja. Enkä kehtaa kysyä kaverilta, joka tekee sijaisuutta parhaillaan. Nooh. Odottelua sitten vaan.
Et semmost.