Metsän herra

Tapiolapio on ihan ihme ukko. Hän ei koskaan nouse väärällä jalalla, kiroilee vain auton alla, tai kun yrittää saada liuku-ovea paikalleen. Hän ei saa draamakohtauksia (miehetkin niitä saa), eikä koskaan ole ollut masentunut, eikä syyttele minua tai etsi vikoja. En tiennyt että tuollaisia miehiä on olemassa, edelliset ovat olleet enemmän tai vähemmän naismaisia, ailahtelevia tuuliviirejä tai muuten vaan oikkupettereitä.

Mukavissa miehissä on kuitenkin yksi huono puoli. Heidän valossa minä näyttäydyn oikuttelevana tuuliviirinaisena, ailahtelevana oikkupirkkona, jota saa lähestyä sitten vasta kun tuulee oikeasta suunnasta oikealla nopeudella ja tähdet ovat oikeassa asennossa. Samalla tunnen suurta vapautuneisuutta, ettei mun tarvitse olla enää varpaillaan ja yrittää miellyttää toista ja psyykata, vaan olen turvassa ja voin olla joskus naama norsunvitulla ilman että parisuhde menee kriisiin ja pitää erota. Voin olla minä.

Enkä kuitenkaan tahallaan kiukuttele. Pyrin siihen että osaisin puhua ennen kuin käyttäydyn kuin lapsi. Takaraivossa silti opetus että pitää olla aina se joka pitää höskää pystyssä. Nyt me pidämme taloa pystyssä yhdessä.