Saatana mä tapan sen itse

Muutin Töölöstä puolitoista vuotta sitten miehen perässä maalle vangiksi keskelle peltoja. Sopeutuminen on ollut vaikeaa, mun ystäviä ovat lähinnä mun omat neuroosit. Tai siis vihollisia.

En ole koskaan pitänyt ampiasista. Olen niille kusipäille allerginen, mutta ei se kaikkea pelkoa selitä.Nyt kun asun täällä maalla, paskiaisia on ihan eri mittasuhteissa kuin kaupungissa.

Tapiolapio ei ymmärrä mun pelkoa. Taaskin jätti oven auki kun lähti ostamaan muutamalla satasella meille uutta Mondeota. Helppo se on siellä hieroa autokauppoja, kun mä olen kotona ihan paniikissa kun näin keittiössä ihan helvetin ison paskiasen...juoksin piiloon vessaan ja mietin että miten mä tästä selviän nyt hengissä. Tutkin siivouskaappia ja löysin sieltä myrkkyä. Keräsin rohkeuteni ja suihkutin...korkki rikki. Just. Tappaja-ampiainen käsivarren päässä ja myrkky purkautui ylöspäin, joten yritin suunnata. Onnistuin. Kusipää tipahti tuskissaan kiemurtelemaan matolle.

Mutta en ollut vielä varma, vaan kävin vielä vessassa. Pesin myrkyn pois mun kädestä, kuivasin ja laitoin kumihanskan,jos se kusipääpaskiainen vielä elää. Tulin vessasta ja meidän tyhmä mutta ihana kissa Martti haisteli ampiaista...huusin Martille että siinä ampiaisessa on myrkkyä, älä sitä syö, ja kieritin maton niin että pimppari jäi sinne sisälle. Jalalla vähän kokeilin painaa, mutta pelkäsin että se pistää maton läpi. Martti säikähti ja juoksi maton alle.

Kun Tapiolapio tulee kotiin, suostun menemään Mondeolla kojootille, sitten vasta kun saan hänet lupaamaan ettei pidä oikeasti sitä ovea auki. Mulla pitää olla jokin turvapaikka. Ja uutta myrkkyä pitää ostaa.

Nyt olen yläkerrassa. Soitan paskaa suomipoppia etten kuulisi surinaa. Se paskiainen on varmaan ryöminyt ulos sieltä mattokääröstä.

Kirjoitettaessa soi Ellinoora: Carrie