Heräsin tuossa tovi sitten, eikä tullut enää unisimmuun. Rupesin punkassa pohtimaan parisuhdetta sillä lopputuloksella, että totesin parhaaksi nousta ylös näpyttelemään ajatuksia ylös, kuin jäädä punkkaan pyörittelee niitä päässäni. Avasin töllöttimen, taustalla soi - kiitoksia Voicen. Tästä on hyvä alkaa näpytteleen.
Aloitetaan vaikka siitä, että itse on ajautunut suhteisiin aina vähän outoa reittiä pitkin ja yleensä vielä ihan liian nopeasti vanhan suhteen kariuduttua, johtuen suurimmaksi osaksi nuoresta iästä ja sitä myötä jossain määrin epävarmuudesta. En ole tietoisesti koskaan oikein etsimällä etsinyt seuraa, sitä on aina pöllähtänyt jostain ja olen sitten ottanut enemmän selvää tästä toisesta osapuolesta ja viimeistään muutaman kuukauden kuluttua todennut että JuuEi. Ja mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän on oppinut arvostamaan tiettyjä asioita suhteessa (tai lähinnä ennen suhteeseen ajautumista) siltä toiselta osapuolelta. Ja näinhän sen pitäisikin mennä. Olen selkeästi tulossa vanhaksi:D
Nyt kun on ollut enemmän ja vähemmän sinkkuna reilun vuoden (riippuen siitä miten asiaa ajattelee), on alkanut miettimään enemmän sitä mitä kaipaa siitä toisesta; luotettavuus, ajatusmaailmojen/huumorintajun kohtaaminen, fiksuus, keskustelutaidot tai lähinnä se että toisen kanssa on helppo jutella vaikka korvavaikusta, jossain määrin ulkonäkö(lähinnä se, että ihmisestä näkee että hän pitää huolen itsestään ja viihtyy itsensä kanssa), vapaa-ajan käyttäminen mieluiten urheiluun/muihin harrastuksiin jotka eivät mielellään sisällä ylenpalttista alkoholin kanssa läträämistä, siihen että toisella on myös muuta elämää kuin parisuhde ja sitä kautta osaa antaa toiselle tilaa hengittää, sitoutumishalu (ei tunne tarvetta vaihtaa vaihtamisen ilosta toista, vaan haluaisi löytää vierelleen sen ihmisen joka kanssa viettää vanhana, hampaattomana kurppana aikaa väitellen yhteiskunnallisista ja muista asioista ja tietenkin harrastaa suuseksiä hampaattomana - asia jota odotan ehkä eniten mummoontumisessa xD ) ja tietenkin se, että haluaisi joskus perheen. Itse tykkään lapsista, mutta en osaa sanoa pystyisinkö alkaa suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa jolla on muiden (hyvällä tuurilla useamman eri tapauksen) kanssa lapsia. Luultavasti tuokaan asia ei olisi mikään suurempi "issue", kun tuollaisen tilanteen eteen joutuisi.
Nykyään on jo sellainen olo, että ei helvetti kelpuuttaako sitä koskaan enää ketään, tai lähinnä löytääkö sellaista jonka kanssa oikeasti tulee sellainen Oho, tuo vei mun jalat alta yllättäen -fiilis. Olen kyseisen fiiliksen kokenut elämässäni vain kerran, tai ehkä kaksi maksimissaan kolme. Riippuen laskutavasta.
Nuorempana kun suhteissa ei osannut vaatia tarpeeksi ja kun näin "vanhana" tietää mitä haluaa siltä toiselta osapuolelta, niin tuntuu siltä että mitä enemmän asiaa miettii, sitä kaukaisemmalta joku suhde alkaa tuntumaan. Varsinkin mitä enemmän kuulee kauhutarinoita parisuhteista ja niissä tapahtuvista pettämisistä. Itselläni kun ei ole vielä tullut koskaan suhteessa vastaan sitä, että mua oltaisiin petetty, joten todennäköisyys kyseiseen asiaan kasvaa mitä useamman ihmisen kanssa seurustelee. Asiaa ei tosin ajattele sillä, että no niin nyt tuo seuraava tulee pettämään mua koska tilastollisesti se olisi vain karu totuus, kaikki suhteet on alkanut/pitää alkaa sillä että pystyn luottamaan toiseen. Kyyniseksi en vielä suostu alkamaan. Ei suhdetta ole mitään järkeä aloittaa siltä pohjalta, ettei toiseen osaa luottaa alunperinkään. Tämän takia en ymmärrä ihmisiä, jotka aloittavat suhteen sellaisen ihmisen kanssa, joka on pettänyt sun kanssa sitä entistä eukkoaan/ukkeliaan.
Eilen cityläisten kanssa hytissä hiilidioksiidin tuottamisen lomassa tuli pohdittua lapsia ja sitä miten paljon itse vaatii suhteelta, ennen kuin tulee edes mieleen niiden tekeminen. Taisin siinä mainitakin, että itse haluaa kyllä joskus lapsia, mutta ettei usko että tulee koskaan niitä tekemään, jos ei sitten tapaa sitä oikeaa. En ole kuin yhdessä suhteessani ajatellut, että tuon kanssa voisi tehdä lapsia.
Parisuhde itsessään pitäisi sujua luontevasti, ilman sen suurempia näkyviä yrittämisiä. Mutta sen ei pitäisi olla itsestäänselvyys, mitä varmasti usein tapahtuu suurimmassa osassa suhteissa jotka lopulta kariutuvat. Itsekin on tuohon syyllistynyt. Kun miettii sitä, miten jotain suhdetta pitäisi hoitaa, niin ei luulisi olevan vaikeeta saada pidettyä toista ihmistä tyytyväisenä kun sitä hieman huomioi sanoin ja elein, molemminpuoleisesti. Miksi sitä sitten sortuu ajattelemaan toista itsestäänselvyytenä? Miksi siitä toisesta ei voisi ajatella joka päivä, että onneksi on löytänyt noin ihanan ihmisen ja sitten pyrkii aika-ajoin tuomaan tuon asian toisellekin esille.
Vaikka ei saisi ajatella siten, että parisuhde vaatii työtä pysyäkseen hyvänä, niin kyllähän se on lopulta paskapuhetta. Ei kasvitkaan kestä hengissä ilman hoitoa ja joskus rankkaakin työtä.
