Suojelusprkl

Päräytin fillarilla aamusta jumppailemaan laudan kanssa.
Kun bodystepiä oli hikoiltuna noin 15minuuttia, alkoi tulemaan tosi vetämätön ja epätoivoinen olo, kun ei millään kehtaisi läheä kesken kaiken pois joten ajattelin että nyt vedetään tunti loppuun vaikka väkisin.
37 minuutin kohdalla, kun oli ensimmäinen kunnon tauko ja ohjaaja alkoi selittämään mitä tulemme tekemään seuraavaksi, totesin mielessäni että jos alan tekemään noin nopeeta liikettä tässä tilassa niin joko multa lähtee taju tai henki, kun kaadun koska en pystynyt tekemään kunnolla perus laudalle nousuakaan tässä tilassa.
Meinasin tuossa alkulämmittelyssäkin jo pariin kertaan sotkeutua laudan kanssa, kun sumeni silmissä jotenkin oudosti. Menin ohjaajan luokse ja sanoin, että mua pyöryttää. Lähdin tunnilta pois ja pitelin hetken aikaa jalkoja ylöspäin jumppasalin ulkopuolella ja lähdin kaupan kautta kotia.

Olisi pitänyt tajuta siinä vaiheessa jo, että nyt ei ole kaikki hyvin kun alkulämmittelyssä syke kohosi yli 175. Kuluipa mukavasti kaloreita 37 minuutissa 423, keskiarvosyke 161 kertonee hyvin totuuden. En tajua mikä hitto nyt iski, ei mulla ennen vaan ole tuollaista tullut jumpassa, muuten kyllä on meinannut normaaleissa tilanteissa lähteä taju. Enkä mielestäni tehnyt mitenkään maailmanlopun meiningillä tuota jumppaa edes. Aamupalakin oli ihan ok mun mielestä, appelsiinituoremehua sekä sämpylä juustolla ja kinkulla. Luultavasti oli jonkinmoinen nestevajaus päällä, kun yleensä silloin mulle tulee huono olo olin sitten junassa, kaupassa tai jumppaamassa.

Tunnin päästä pitäisi olla Pasilassa ja seistä kymmenen tuntia. Tästä päivästä tulee varmaan tosi ihQ.

Yhdentoista tunnin yöunet lyhentää mukavasti univelkaa.

Ostin kaksi kiloa punajuuria, ajatuksena "näin kivan punajuurisosekeitto-ohjeen jossain lehdessä, pitääkin ostaa noita" kotona muistin, etten muista enää missä lehdessä tuon reseptin näin. Luulin lukeneeni siitä mulle tulevasta KuntoPlus-lehdestä, mutta ei se ollutkaan tuo lehti, vaan joku töihin tuleva lehti. Pitänee maanantaina kahlata kahvihuoneen MeNaiset lehdet läpi.

Jos en löydä reseptiä, pukeudun ninjaksi ja käyn yöllä pommittelee punajuurilla naapureita puskista. Pitäähän nuo nyt jotenkin hyötykäyttää...

Viimeisen vuoden sisällä tapahtuneiden koulusurmiin yms liittyneiden asioiden takia, ja toki ennen sitäki, olen usein pohtinut mikä saa toisen ihmisen kiusaamaan toista. Oli tämä sitten koulussa, kaveripiirissä, työyhteisössä tai tuntemattomien toimesta tapahtuvaa.

Enkä oikein osaa enkä halua ottaa tuohon toisenlaista näkökantaa, kuin se josta itselläni on kokemusta.

Asuin koko nuoruuteni pienessä kyläpahaisessa Vantaalla. Ystävystyin nopeasti yhden itseäni vuoden vanhemman tytön ja itseni ikäisen pojan kanssa. Sitä en muista, tai edes tiedä, olivatko nämä uudet tuttavuuteni olleet jossain vaiheessa yhdessä. Luultavasti eivät, koska en muista kauheasti leikkikeeni heidän kanssa yhdessä, lähinnä vain A:n kanssa tuli leikittyä tyttöjuttuja ja T:n kanssa poikajuttuja.

Mulle on jäänyt sellainen inhottava tunne muistiin lapsuudesta, pelko siitä että kaverini suuttuu, kun leikin toisen kanssa. Tämä A kun ei oikein tykännyt siitä, että leikin muiden kanssa, tai sellaisen kuvan hänestä sain. Meidän leikkimme keskittyivät aina lähinnä hänen paremmuuden pönkittämiseen, koska olin aina leikeissämme se huono-osaisempi se jolla meni huonosti. Näin aikuisena asiaa mietittynä uskoisin meidän leikkien heijastaneen A:n pahaa oloa, hänen lapsuutensa kun ei ollut kaikista helpoimmasta päästä alkoholisti isän raivonpuuskien keskellä, koska A oli se joka määräsi leikkiemme juonet. Ja leikkiemme avulla hän ehkä tunsi olonsa hiukan paremmaksi. Hän ei vain tiennyt koskaan sitä, ettei mun oma elämä ollut juurikaan sen parempi kuin hänen.

Vuoden menivät ja aloitimme koulun, muistaakseni siinä vaiheessa meidän kaverisuhde muuttui, kun A meni viidennelle ja itse neljännelle. En enää muista tuota tarkalleen, eipä tuo varmaan ihme olekaan. Meillä kun vaihtui ala-asteella luokanopettaja aina viidennelle mentäessä, eli oli sama opettaja neljä vuotta koulun aloituksesta.

Jostain syystä minun ja A:n välit muuttuivat täysin, entisestä parhaasta tyttöystävästä tuli yksipuolista vihaa minuun kohdistava, manipuloiva ihmishirviö. Milloin hän uhkaili mulle sitä, että tulee hajottamaan kotini ikkunat ja milloin mitä.
A ystävystyi S:n kanssa, joka oli samalla luokalla kuin hän. A alkoi ilmeisesti pompottamaan S:ää siinä mielessä, että tunsi mua kohtaan jotain vihaa jolle en ole muuta syytä keksinyt kuin kateuden.
Eräällä välitunnilla S alkoi kuristamaan mua mun omalla kaulahuivilla ja onneksi luokkakaverini N tuli väliin ja tilanne raukesi. Hyvin pian tämän jälkeen A tuli ilmoittamaan mulle välitunnilla, että S tulee hakkaa mut kotimatkalla. Tämän johdosta jouduin kävelemään kilometrien kiertoreitin kautta kotia, keskellä talvea hyvin paksussa lumihangessa. Kiusaaminen A:n toimesta loppui siihen, kun hän siirtyi vuotta ennen minua yläasteelle.

Jostain syystä tosi monille oli hirveän kova pala se, että me oltiin T:n kanssa kuin paita ja peppu ja meidän luokkakaveritkin alkoivat kiusaamaan meitä. Sillä lopputuloksella, että T:n oli vaihdettava koulua tämän takia.
Koska tästä on jo vuosia aikaa, en enää muista vuosia tai yksityiskohtia. Myös pikkuserkkuni tykkäsi aiheuttaa mulle paskaa koulussa, hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja muistan joutuneeni kerran lukituksi vessaan ja kerran toiseen laatikkoon. Ahtaanpaikankammoisena tuollaiset tilanteet olivat enemmän kuin ahdistavia.

Ystävystyin muutaman luokallani olleen tapauksen kanssa ja he yllyttivät mut sellaiseen tempaukseen, josta sain elämäni ensimmäisen ja viimeisen jälki-istunnon, tämän johdosta yhden kaverini äiti (kaverini oli itse ollut mukana tässä tempauksessa, mutta en häntä enkä muitakaan kavereita ilmiantanut tästä asiasta, kuten mut tehtiin - vaikka en ollut oikeastaan osallisena tähän asiaa kuin kavereideni takia)ilmoitti että olen selkeästi huonoa seuraa.

Omalla kohdallani kiusaamisen kohteeksi joutuminen on johtunut puhtaasti kateudesta ja siitä, että on ollut helppo kohde. Sellainen kiltti, hymyilevä ja hiljainen. Sillä lopputuloksella, etten enää osannut rakentaa syvempiä kaverisuhteita, koska en osannut enää luottaa kaverikseni haluaviin tahoihin. Miksi olisin luottanutkaan, tuollaisien kokemuksien myötä? Yritin kyllä, mutta en saanut luotua kuin pintapuolisia kavereisuhteita.

Käännöskohta elämässäni oli ehdottomasti se, että peruskoulu päättyi ja pääsin uusiin kuvioihin. Ystävystyin hyvin nopeasti ammattikoulun luokallani olleen M:n kanssa ja meistä tuli ihan hyvät ystävät, mutta ei kuitenkaan kovin läheisiä johtuen omasta kuorestani, joka oli tuolloin vielä todella paksu. Meidän kaverisuhde kärsi hieman siitä, että otimme "hikkeryhmäämme" luokallemme myöhemmin tulleen S:n jonka kanssa M ystävystyi siten, miten mun kanssa ei pystynyt - heistä tuli läheiset. Tämä läheisyys ei kuitenkaan varjostanut meidän ystävyyssuhdetta koulun aikana, koulun jälkeen hiljalleen aloimme erkaantumaan enkä ole näistä kahdesta kuullut juurikaan mitään sen jälkeen kun he menivät naimisiin ja saivat lapset.
Asia ei itseäni häiritse, koska miksi jäisin roikkumaan ihmisiin jotka eivät halua pitää yhteyttä ja joilla on elämäntilanteet niin täysin erilaiset kuin mulla?
Koulun jälkeen hakeuduin töihin täysin eri alalle, kuin johon valmistuin. Parisuhteita oli ja meni ja tutustuin hallilla pojuun, jonka kanssa seurustelin kolme ja puoli vuotta. Sulkeutuneisuuteni oli alkanut jo hieman kaikkoamaan, mutta se varjosti meidän suhdetta kuitenkin siinä muodossa, etten halunnut lähteä tämän pojun kanssa minnekään sen kavereiden tai sukulaisten järkkäämiin kemuihin. En vain kokenut oloani tarpeeksi luontevaksi sellaisessa porukassa, josta en tunne ketään. Tämä asia koitui lopulta yhden toisen ongelman tähdittämänä suhteemme turmioksi.
Ja lopulta päädyin tänne, Cityyn.
Vasta täällä (ja harrastuksieni lomassa) olen oppinut luomaan hieman lähempiä kaverisuhteita. Mulla meni siis yli 20 vuotta että aloin luottamaan ihmisiin siinä mielessä, että opin päästämään heitä lähelleni. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Halikammoni kun on ollut naurunaihe jo useamman vuoden kavereideni keskuudessa ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut ottamaan vastaan haleja ilman järjetöntä ahdistuksen tunnetta.

Kun nyt tämän viimeisimmän koulusurman myötä tuli luettua lehtijuttuja ja luin tuosta Saaresta ja siitä, että hänen kiusaaminen jatkui peruskoulun jälkeenkin vielä, aloin pohtimaan sitä että mitenköhän itselleni olisi käynyt jos olisin joutunut kestämään koulukiusaamista vielä peruskoulun jälkeen.
Kun mietin peruskouluaikaa ja sitä, että olin aika helvetin masentunut ja mielessä liikkui itsetuhoiset ajatukset, niin en yhtään ihmettele jos jollain oikeasti napsahtaa korvien välissä ja alkaa vihaa ihmiskuntaa ja itseään kiusaavia ihmisiä sillä lopputuloksella, että lähtee ampumaan muita tai vie mukanaan pommin kauppakeskukseen kuten Myyrmannin tapaus teki.
Vaikkakin uskon, ettei kenestä tahansa olisikaan tuollaiseen tekoon, niin silti pystyn jollain kierolla tavalla ymmärtämään tämän ihmisen tuskan. Itse olisin kuitenkin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun, jos olisin joskus päästänyt itseni päiviltä, eikä siihen olisi liittynyt muiden ihmisten kuolemaa.
Äsken luin lisää Saaren nuoruudesta ja hänestä oli valokuvia tuolla myös ja kun katsoin häntä, niin hän näytti jotenkin niin kiltiltä ja puhtaalta. Melko tyypilliseltä "tuota on kiva kiusaa, se näyttää tarpeeksi kiltiltä" -tapaukselta siis.

Sellaisten ihmisten on vähän typerä lähteä analysoimaan tuollaista ihmistä, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia kiusaamisesta. Enkä kyllä itsekkään siihen sen syvällisemmin ole ajatellut perehtyä, muuta kuin tällä merkinnällä.

Ymmärrän täysin, jos ihmisen päänuppi ei kestä loputtomiin sitä paskaa mitä useat koulukiusatut joutuvat kestämään ja kun tuohon lisää vielä mahdollisesti epätasapainoisen perhe-elämän ja muut vastoinkäymiset alkaa ymmärtämisen yhtälö täyttyä. En itsekään olisi kestänyt jos en olisi päässyt eroon paskaa oloa tuottavista tahoista. Tai jos olisin joutunut vaihtamaan koulua jatkuvasti, tai jos perhe-elämä ei olisi ollut lähempänä tasapainoista kuin täydellistä kaaosta. Tai jos luonteeni olisi ollut erilaisempi kuin mitä se on. Ehkä asenteeni nauraa kiusaajille päin naamaan heidän kiusaamisyrityksille, ei ollut se kaikista paras, mutta sen myötä olen oppinut nauraa itselleni ehkä enemmän kuin mitä pitäisi. En koe tuota asiaa kuitenkaan negatiivisena piirteenä enää näin vanhana. Nykyään kun voin sanoa jo, että tunnen oloni paremmaksi ja vahvemmaksi kuin ikinä. Vastoinkäymisistä pitää osata ottaa hyötykin irti.

Jos ihminen ei saa kunnolla juuriaan maahan kiinni ja joutuu ryöpytyksen kohteeksi, niin haluaisin todellakin nähdä sen ihmisen joka pystyy tuollaisesta tilanteesta selviytymään ilman traumoja. Se, että joku päättyy tuonkaltaiseen väkivaltaiseen ratkaisuun, saattaa jo vaatia jotain fysiologisia muutoksia aivoissa, jotka on tapahtunut luultavasti jo ennen syntymää tai hyvin pian syntymän jälkeen.

Matti Saari, mä luulen tietäväni miltä susta on tuntunut nämä vuodet, mutta mä en ymmärrä miksi sä kohdistit vihasi muihin tuolla tavalla, aiheuttaen surua niin monille (viattomille) ihmisille. Kaikki ihmiset eivät ole pohjimmiltaan pahoja, joukossa on aina muutamia helmiä jotka hyväksyvät toiset sellaisina kuin he ovat. Jos vain olisit jaksanut yrittää vielä muutaman vuoden, olisit ehkä nähnyt maailman eri kantilta ja ehkä oppinut elämään ilman katkeruutta ja vihaa. Nyt aiheutit vain monen ihmisen turhan kuoleman. Toivottavasti tempauksestasi koituu jotain hyvääkin, toivon että viimeistään nyt yhteiskunta alkaa miettimään miten nuoren ihmisen tuska voi pahimmillaan purkautua.

Toivottavasti sulla on nyt parempi olla siellä jossain.

Uusi laki tuo lisää mainoskatkoja tv-elokuviin

Käytännössä uudistus tarkoittaa sitä, että kun nyt 90 minuutin mittaisen elokuvan aikana saa olla kaksi mainostaukoa, mahdollistaa uusi laki niitä kolme. http://www.iltalehti.fi/uutiset/200809238311611_uu.shtml

Enpä tiennytkään, että tuollekin asialle on ihan laki olemassa, vielä kun kehittelisivät lain joka kieltäisi kaikilta idiooteilta aseenkantoluvan.

Onkohan mainoskatkon kestostakin joku laki, tuntuu välillä että jotku mainoskatkokset kestää kymmenen minuuttia joka on mielestäni jo melko törkeetä. Kiva siinä on sitten katsoa elokuvaa puoleen yöhön asti, kun kerkee nukahtaa mainoskatkon aikana. En kyllä ihan äkkiseltään muista, milloin olisin viimeksi katsonut telkkarista elokuvia - muuta kuin vuokrattuja/ostettuja pätkiä. Niinkin kamalaa asiaa, kuin netistä laittomasti elokuvien imuroimista en tietenkään ole koskaan harrastanut, enkä harrasta.

Saapahan videovuokraamot lisää asiakkaita, kun itse ainakin mieluummin maksan elokuvasta sen muutaman euron vuokran, kuin katsoisin sitä telkkarista mainoksien katkaisemana. Puhumattakaan siitä, kuinka helposti netistä voi imuttaa jonkun uutuuselokuvan tekstityksineen - ilman mainoksia.

Mainokset nostattaa ihokarvat pystyyn itselläni jo senkin takia, että tv-lähetyksien volyymi nousee jostain syystä aina todella huomattavasti mainostauon alkaessa ja tämä on erityisen kiva juttu öisin, kun asuu kerrostaloasunnossa, jossa ei ole tuo äänieristys kaikista parhain. Kaipa sekin on yksi tapa herättää tunteita ihmisissä, kun saadaan heidät raivon partaalle sen takia, että mainosten aikana telkkari huutaa kuin teurastettava sika ja juuri tuolloin on kaukosäädin tietenkin kateissa tovin.

Usein tulee analysoitua omaa ja muidenkin käytöstä, koska joskus on vain jotenkin vaikea ymmärtää miten jotkut/itse reagoi tiettyihin asioihin tietyllä tavalla.

Oman käytöksen ymmärtäminen on vapauttava tunne, kun ymmärtää miksi on reagoinut joihinkin asioihin tietyllä tavalla.
Muiden käytöksen analysointi jää aina vähän kalvaa, koska ei voi tietää onko ollut oikeassa vai väärässä, koska usein nämä toiset eivät joko a)koskaan saa kuulla mun analysoinnista, b)eivät myönnä että olisin ollut oikeassa, koska tietävät, että olen väärässä, c)sanovat ettei asia noin, koska eivät itsekään tiedä oman käytöksen motiiveja sitten myöhemmin ilmenee, että olin kuitenkin oikeassa. Jälkimmäistä on tapahtunut tosi usein. Eli olen tiennyt toisen käytöksen syyt ennen kuin hän on itse ne tiedostanut.

Riitatilanteet on itselleni aina kova paikka, johtuen siitä että olen lapsena joutunut katselemaan riitelyä ja riehumista aivan tarpeeksi ja näitä tilanteita tulee yleensä pohdittua siltä kantilta mikä tuohon tilanteeseen on ajanut. Parisuhderiitely on jotenkin lamaannuttava, johtuen juurikin tuosta että lapsena sain yliannostuksen, eikä mun parisuhteissa olekaan juuri riitoja ollut yhtä suhdetta lukuun ottamatta. Kavereiden kanssa riitely taasen nostaa pintaan sen, että muutama läheinen kaveri on pettänyt luottamuksen ja aiheuttanut muutakin harmia, joten yleensä kavereiden ja tuttujen kanssa riitely saa aikaan sen että menen kuoreeni. Riitely ei vain ole mun juttu yhtään.

Nyt olen ollut ”riidoissa” viime viikon perjantaista asti tutun kanssa aivan typerästä asiasta. Ensin mulle suututtiin, sen jälkeen mä suutuin siitä, koska tuli sellainen olo, eikä vain olo vaan tiesin että että mun selän takana on tehty asioita ja sitten vedetty herneet esille tulleista asioista ja tätä asiaa ollaan sitten levitetty isommalle joukolle mun selän takana. Ja mulle tuosta asiasta ei tietenkään voitu kertoa suoraan vasten kasvoja, vaan sain kuulla siitä kiertoteitse. Onko tuollainen jonkun mielestä reilua? Varsinkin kun kyseessä on sellainen ryhmä, jonka kanssa on enemmän tai vähemmän lähes joka päivä tekemisissä.
Sitten kun vielä tietää että tuollainen sähköpostilla/muilla keinoin isommalle ryhmälle toisille selän takana naureskelu ei ole mitenkään outoa joidenkin ihmisten tapojen mukaan, enkä nyt tarkoita vain tätä ”mun” tapausta, niin tulee sellainen olo että teeskennelläänkö mulle kasvotusten ja selän takana sitten haukutaan mikä keretään?
Itse pyrin pitäytymään lähinnä julkkisten selän takana naureskelulle ja tuttujen kesken en halua jauhaa paskaa muista tutuista, vaikka toki olen siihenkin syyllistynyt joskus, kukapa ei olisi. Koska jos haukkuu usein tuttuja/ystäviä/muita, niin siitä voi herkästi tulla joillekin sellainen tunne, että mitähän se musta puhuu muille mun selän takana kun se pystyy puhumaan mulle meidän tutuista tietyllä tyylillä. Mulle itselleni on loppupeleissä aika sama, mitä muut tekevät koska en voi tuosta asiasta pestä omia käsiänikään puhtaaksi täysin, enemmän tulen vain varautuneemmaksi tuollaisten ihmisten seurassa. Ja yleensä mä likaan käteni siinä vaiheessa täysin, jos tiedän jonkun tekevän mulle samoin niin sitten en enää jaksa olla itse syyllistymästä samaan paskaan. Joskus toki osaan hillitä mieleni tuossa asiassa.

Mä kuitenkin itse nauran itselleni ja omille mokilleni ihan avoimesti, ei niitä tartte mun selän takana harrastaa muiden kanssa, mut voi pyytää mukaan naureskelee itselleni. Kyllä mä itse tiedän omat puutteeni ja asiat, joista saa hyvät naurut revittyä.

Opi nauramaan itsellesi, ennen kuin alat nauraa muille.

Muille ihmisille on niin helppo nauraa, että sitä välillä unohtaa ajatella asioita omalta kantilta. Siinä vaiheessa, kun itse on se naurunkohde loppuu huumorintaju suurimmalta osalta.

Mulla alkoi pyörimään päässäni tuo ajatus jo viime viikolla sen jälkeen, kun multa kysyttiin miksi pidän blogia.

En tuohon kysymykseen osannut oikein vastaa järkevästi, johtuen siitä että kysymys tuli niin puun takaa ja siitä että olin aikas tööt.

Yksi syy blogin raapustelulle on se, että haluan käsitellä jotain satunnaisia asioita blogissani, tavallaan Cityn keskusteluiden korvikkeena ja sitä kautta herättää edes muutaman ihmisen kesken keskustelua ja ajatustenvaihtoa.
Toinen syy on se, että olen aina ollut hirveän sulkeutunut persoona ja kirjoittamisen avulla olen oppinut avoimemmaksi.
Kolmas syy on se, että haluan ihmisten oppivan sen ettei elämä ole aina niin vakavaa ja että ihmiset tekevät typeriä kämmejä jolloin he joutuvat naurunalaiseksi. Mulla on sellainen perversio, että tykkään pistää itseni naurunalaiseksi omilla tempauksillani. En kuitenkaan elä törttöilläkseni, vaan törttöily tulee ihan luonnostaan. Ja itselle nauraminen on joskus ihan rentouttavaa puuhaa ja ehkä sen takia myös toisille nauraminenkin tulee luonnostaan. Tosin rajat pitää tuntea, että milloin toiselle voi nauraa ja milloin ei.

Kuten olen keskusteluihinkin kirjoitellut, että häpeän tunteesta pääsee helpoiten eroon sillä, että tekee niitä asioita joista saa häpeäntunteen pintaan ja siten oppii elämään niiden mokiensa kanssa. Tavallaan turruttaen itsensä siihen tunteeseen. Itselleen, omien mokien takia häpeäminen on tosi yleinen tunne. Ja olen itse päässyt tuosta asiasta sen verran hyvin yli, ettei ole enää kovinkaan monta asiaa jota en osaisi kuittaa naurulla.

Kaikista paras tunne on se, kun saa yhdelle tai useammalle ihmiselle päivän naurut aikaan sillä, että on itse törttöillyt jotain ja sen törttöilyn pääsee jakaa muillekin. Ehkä joku jossain vaiheessa oppii itse sen ansiosta naureskelee myös itselleen. Se olisi hieno saavutus.

Olen nyt virallisesti katsonut yhden kokonaisen BB-jakson, tosin vain tällaisen ns. pudotusjakson. Voi luoja mitä sontaa tuo on, miten kukaan pystyy seuraa tuota joka päivä ja hyvällä tuurilla hommaa vielä jonkun 24/7 kanavan tuon seuraamista varten!?! Miten tylsää pitää olla, että tuollaista katselee säännöllisesti? Miksi tuntemattomien ihmisten elämä tuntemattomien ihmisten keskellä kiinnostaa?

En pystyisi koskaan addiktoitumaan tuollaiseen sontaan. Ei kyllä pitäisi sanoa koskaan "Ei koskaan" koska sitten suurella todennäköisyydellä tulen tuohon addiktoitumaan. Joskus. Toivottavasti en kuitenkaan koskaan.

Tämä onkin täysin uusi ilmiö, että saan hikan kasvissosekeitosta, jossa on chiliä. Jostain syystä chili on ollut mulle tosi usein hikan aiheuttaja, mutta lähinnä vain raakana syödessä. Kyllähän tuo mun tekemä sosekeitto on aikasta tulinen, mutta en mä nyt sitä ihan raa´an chilin tulisuuteen lähtisi vertailemaan.

Olen tässä nyt viisi minuuttia hikoitellut ja alkaa hiljalleen risoo tämä, koska nukkumaankin pitäisi mennä mutta yritä nyt tässä sitten nukkua kun hikattaa. Nyt vois joku tulla riehuu kirveen kanssa parvekkeelle niin pelästyisin ja saisin hikan pois.

Tuttavani on ihan hajalla, kun sen poikaystävä on to-su reissussa. En tajua miten joku voi olla niin riippuvainen toisen seurasta, että ei kestä tuollaista erossa olemista, vaikka asuu toisen kanssa saman katon alla.

Mulla on viimeiset viisi vuotta mennyt parisuhteilussa enimmäkseen niin, että olen nähnyt maksimissaan kerran viikossa tätä toista osapuolta, jos senkään vertaa. Kyllähän tuo jossain vaiheessa, joissain suhteissa alkoi vituttamaan mutta ei mun maailma siihen romahtanut, suhteet kylläkin:D

Tuntuu jotenkin oudolta, että joku voisi kokea ahdistusta siitä, että asuu jonkun kanssa saman katon alla ja on viettänyt muutenkin kokoajan toisen kanssa aikaa, niin miten voi maailma melkein romahtua siitä kun yhtenä viikkona joutuu olee pari yötä yksinään kotona? Mä ainakin nauttisin, jos saisin viettää muutaman päivän yksinäni, jos olisin asunut toisen kanssa jo tovin saman katon alla. Lähinnä kokisin ahdistusta, jos ei olisi omaa tilaa/aikaa ja toinen haluisi jatkuvasti olla fyysisesti mun lähellä.

Ennen kuin mun pitkäaikaisin suhde kariutui, suhde jossa asuin tämän miehen kanssa saman katon alla muutaman vuoden, vietin tosi paljon poikaystävien kanssa aikaani. Sitten aloin seurustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ollut mulle juurikaan aikaa joten opin olemaan ja tekemään itsekseni juttuja ilman, että tartti turvautua tähän toiseen osapuoleen liikaa.
Nyt kun ajattelisi jotain yhteenmuuttoa jonkun toisen ihmisen kanssa saman katon alle, niin mua ei kyllä kovin herkästi saisi tuollaiseen toimenpiteeseen suostuteltua. Tosin riippuen tietenkin tilanteesta ja henkilöstä. Ajatus siitä, että olisi jatkuvasti toisen luona yötä ja se mun luona, tuntuu vaan jotenkin liian ahdistavalta. Siinä jäisi hyvin herkästi omat harrastukset sivurooliin, jos pitäisi miettiä sitä että nyt se toinen joutuu olee yksinään siellä kun mä lähden salille, tai muihin harrastuksiini.

Olisi jotenkin tosi kamalaa, tai no ei kamalaa ehkä enemmänkin outoa, asua jonkun kanssa saman katon alla. Silloin kun asuin eksän kanssa niin ei se tuntunut mitenkään oudolta, todella luonnolliselta se tuntui mutta näin monta vuotta yksin asuneena on ehkä vähän liikaa itsenäistynyt ja kaipaa sitä omaa tilaa niin paljon, ettei suostuisi asumaan sellaisessa asunnossa jossa kummallekin ei olisi omaa tilaa. Itseasiassa tuolloin eksän kanssa meillä oli sen verran monta huonetta asunnossa, ettei tila loppunut kesken. Vietin tosi paljon aikaa itsekseni, kuten olen aina viettänyt ihan pienestä pitäen.
Ehkä sekin vaikutti tuohon, etten tuntenut kauheasti ahdistusta asua toisen kanssa samassa osoitteessa, kun muutettiin kumpikin vanhempien luota omaan kotiin eikä ollut kerennyt sitä ennen itsenäistyä ja asua yksinään.

Kyllä mä muistan sen, että oli aivan kamalaa muuttaa pois yhteisestä kodista ja tuntui todella orvolta tulla tyhjään kotiin. Mutta nykyään tuota osaa arvostaa ehkä jo vähän liiankin paljon.

Tervetuloa mummonmökki ja kaksikymmentä kissaa:D

http://www.ultrasjokerit.com

Suunnitellusta koreografiasta joudutaan jättämään tärkein ja näyttävin osa pois turvallisuussyihin vedoten. Olemme olleet kahden vaiheilla perummeko koko tifon, vai teemmekö tämän typistetyn version. Päädyimme lopulta tähän typistettyyn versioon sillä fanit odottavat lauantailta tifoa ja osa on ostanut lipun Eteläpäätyyn pelkästään sen takia.

Tiedotetta laatiessa kaikki näytti vielä lupien suhteen jälleen kerran todella hyvältä. Innostus koreoon oli sekä meidän että Jokereiden puolelta todella korkealla, mutta loppumetreillä iskettiin ylimääräinen kapula rattaiden väliin ja asia on sillä selvä. Nyt ei ainakaan kukaan kuole savumyrkytykseen.

Ihan oikeasti, tekisi mieli kysyä oletteko te hieman idiootteja, mutta koska en tunne kyseisiä ihmisiä henkilökohtaisesti (enkä halua tuntea) tyydyn vain päivittelemään jotta huh huh. Mikä idea on tuoda savupommeja halliin ja vielä laukaista ne siellä jossa on tuhansia ihmisiä katsomassa peliä? Tuo lauantainen tempaus oli kaukana titon pääideasta, joka on katsomotaidetta (tietääkseni) ilman savupommeja. Ainakaan savupommit eivät kuulu sisätiloihin, joissa on tuhansia ihmisiä joista monilla voi olla astmaa ja muita vakavia sairauksia. Oli varmasti myös hauskaa seurata vierestä sitä, kuinka pahaa aavistamattomat Jokereiden kannattajat joutuivat hengittämään tätä ties mitä paskaa sisältävää savua ja lopulta siirtymään muualle katsomaan peliä. Olisi varmasti ollut vielä hauskempaa se, että peli olisi keskeytetty, jolloin 3000euron sakot ei olisi enää riittänyt.

Pistää kyllä miettimään mikä joidenkin ihmisten motiivi on tulla katsomaan jääkiekkopelejä. Jos ei ihan oikeasti halua katsoa sulassa sovussa, ilman älyttömiä päähänpistoja, jääkiekkopelejä niin eikö tuossa vaiheessa kaikista järkevintä olisi jäädä kotia katsomaan kotisohvalta niitä pelejä ja pistellä siellä niitä savupommeja päälle ja hengitellä yksinään savuja?

HUOM
Tämä mielipide on vain ja ainoastaan minun, vaikka tiedän etten ole yksin mielipiteeni kanssa.