Huoh......

Tekisi mieli kirjoittaa muistokirjoitus, mutta tuntuu että en osaa ilmaista asiaani millään sellaisella tavalla joka yltäisi tarvittaviin mittakaavoihin kuulostamatta naurettavalta. Mieleen tulee useampikin sankarihautajaisista kertova biisi, Sentencedin End of the Road, Seetherin ja Amy Lee;n Broken sekä muita...mutta mikään näistä ei riitä. Sanat eivät riitä. Sitten vielä se avuttomuuden tunne mikä seuraa kun haluaisi lievittää toisen tuskaa, viedä sen pois, auttaa jotenkin, ihan miten tahansa, tehdä ylipäätään jotain jotta toisen olo paranisi mutta samalla ymmärtää ettei voi itse tehdä muuta kuin tarjoutua auttamaan...

Yht'äkkiä sitä huomaa katuvansa pahoja sanoja, riitoja, ylipäätään kaikkea mikä on tuottanut vähäisimmässäkään määrin pahaa oloa poismenneelle tai tämän omaisille. Heillä on jo taakkansa eivätkä he ansainneet sitä pientäkään osaa omastani. Epäonnistuin olemaan sitä, mitä minun olisi pitänyt olla. Vaikka se on inhimillistä, se ei pyhitä tekoa. Ilman niitä virheitä voisin ehkä auttaa enemmän...

Pistää väkisinkin miettimään elämän oikeudenmukaisuutta. Maailmassa on paljon pahaa, sen tuottajat eivät juuri jätä taivaltaan lyhyeen mutta samalla ne jotka tuottavat hyvää päättävät matkansa kesken liian usein. Se on väärin, niin perustavanlaatuisesti väärin...