Teoriasta totuuteen

Törmäsin "hyvin jännään" elementtiin ihmisten keskinäisen kanssakäymisen kirjossa. En suinkaan ensimmäistä kertaa mutta nyt äidyin ajattelemaan asiaa juuri nyt. Kutsun tätä oikean ja väärän personoinniksi paremman termin puuttuessa.

Kansallisena esimerkkinä 20% äänestäneistä äänesti perussuomalaisia. Jostain syystä tämä on nyt leimattu vääräksi äänestämiseksi, ihminen joka myöntää niin tehneensä leimataan paitsi juntiksi, myös mm. rasistiksi jne. Näin se, mitä tällaisen leiman antaja kuulee "väärin" äänestäneeltä on myös automaattisesti usein leimattu pupuksi.

Komiikka on nyt siinä, että jos vääriä mielipiteitä omaavaksi ihmiseksi jonkun toisen silmissä leimautunut ihminen olisi esittänyt mielipiteen nämä ihmiset olisivat tulkinneet toiminnan pahaksi asiaksi vailla mitään harkintaa asian sisällöstä. Jos taas joku muu esittää saman mielipiteen, se on ihan ok ja sellaisenaan hyväksyttävä...paitsi siis jos mielipide on sellainen joka automaattisesti leimaa ihmisen tietynlaiseksi.

Jotkut ihmiset ovat siis joidenkin muiden ihmisten mielestä väärässä, aina, paitsi heitä kompatessaan. Sillä, kuka on oikeasti oikeassa ja kuka väärässä ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Vain sillä kuka esittää mielipiteen. Minusta tämä on surkuhupaisa asenne. Sattumoisin, en kyllä osaa selittää korrelaatiota kunnolla, [u]vaikuttaa siltä[/u] että tällä tavalla asennoituneet ovat jollain tavalla fundamentalisteja. Kyse voi olla yhtälailla jumaluskosta, ateismista, rakkaususkovaisuudesta tai mistä tahansa muusta kritiikitöntä, sokeaa uskoa vaativasta asiasta jolle ei sinällään ole faktapohjaista perustelua tai jonka olemassaoloa tai olemattomuutta ei voida todistaa. Kaavan mukaan, jos toisen ihmisen kanta asiaan ei ole samansuuntainen fundamentalistin kanssa asiasta johon fundamentalismi kenenkin kohdalla kohdistuu, hän on automaattisesti väärässä kaikessa. Kuitenkin jos leimaajan kanssa saman vakaumuksen omaava henkilö sanoo saman asian kuin tämä "vääräuskoinen" hänen mielipidettään kunnioitetaan.

Yllätysbonussektorina "aatteen veljiltä tai sisarilta" ei yleensä vaadita mitään perusteluja mielipiteelleen todisteeksi sen oikeellisuudesta ja vastaavasti "vääräuskoinen" on väärässä vaikka todistaisi kiistattomasti olevansa oikeassa. Samalla nämä "oikeamieliset" tuomitsevat jyrkästi juuri tällaisen itse harjoittamansa toiminnan kun se kohdistuu heihin itseensä. Tuplastandardit kunniaan. :D

Tällaista tänään. :)

Jännä juttu, aina kun porukka menee treffeille ja homma ei toimikaan, vika on siinä toisessa. Miksi? Eikö vika voi olla itsessä siitä huolimatta että toista osapuolta olisi kiinnostanut "uusinnat"? Ehkä omat odotukset ovat epärealistisia siihen nähden millaiset rahkeet itsellä olisi? Jotkut selittävät jopa sen, että itseä kiinnostaa mutta toista ei sillä, että toisessa on jotain vikaa. No siis onhan se mahdollista että vika on silloinkin siinä toisessa ihan samoin kuin silloin kun itse ei ole kiinnostunut ja vika voi olla itsessä. Toisaalta, onko kyse viasta sitten kuitenkaan?

Omaa aikaisempaa nuoruutta kun tonkii, tulee väkisinkin mieleen, että kyllä "vika" perseelleen menneiden treffien osalta on lähes poikkeuksetta ollut myös minussa, oli kyse sitten kumman tai kummankaan suuntaisen kiinnostuksen syttymättä jättämisestä. Toki on ollut skenaarioita joissa homma on kussut nimenomaan toisen osapuolen ominaisuuksiin, mutta pelkästään niihin kaatuneet jutut lienevät suunnilleen yhtä yleisiä/harvinaisia kuin omiin hommiini kaatumiset. Yleensä homma toimii molemmille tai ei kummallekaan.

Olen törmännyt viime vuosina itselleni useammin ja useammin kohdalle sattuvaan ilmiöön joka on kenties vielä enemmän perseestä kuin se nuoruuden toisen tai molempien epävarmuuden tuottama sekamelska tai älyttömät parisuhdepelit, nimittäin traumoihin.
- "Jahtaa mua, haluan tuntea itseni arvokkaaksi koska viimeksi minut jätettiin tjmsp." En muuten jahtaa. Jos itsetunto on siitä kiinni että jonkun pitää olla anelemassa audienssia niin se joku joutuu tekemään sitä alusta loppuun saakka. Sellainen ei kiinnosta minua.
- "Laastarisuhteet eivät kestä." Hyvä tekosyy olla lyöttäytymästä yhteen ihmisen kanssa josta pitää jottei vahingossakaan satu jos sekin suhde menee karille. No, jos on ns. parisuhdetyyppiä niin suhdehan kestää juuri niin hyvin ja kauan kuin sen osapuolet sen pistävät kestämään, riippumatta suhteen nimikkeestä. Jos ei ole parisuhdetyyppiä niin mikään suhde ei kestä koska asennoituminen niihin on alusta saakka väärä suhteen kestävyyttä ajatellen. Niin ja tietenkin hommat kusee jos haikailee edelleen vanhaan suhteeseen sen edellisen kumppanin takia, mutta jos kyse on vain läheisyydenkaipuusta eikä niinkään vanhan suolan janottamisesta niin miksi laastarilla ei olisi tulevaisuutta? Ylipäätään, jos tuntuu siltä, ettei halua laastarisuhdetta niin miksi sitten hakee uutta kumppania heti suhteen kariutumisen jälkeen? Tässä yhtälössä on niin paljon logiikkavirheitä ja pelonsekaisia tunteita mukana että yleensä fraasi pitää paikkaansa itseään toteuttavan ennustuksen tavoin.
- Jonkin sortin sitoutumisen pelko koska sellainen rajoittaa elämää: Tämä ei aukea minulle. Johtunee siitä että ympäristössäni on melkein pelkästään hyviä esimerkkejä sitoutumisista. Yhteen ihmiseen sitoutuminen on loppupeleissä niin rajoittavaa kuin sopii sen olevan. Jos toinen osapuoli ei taivu niihin ehtoihin joilla itselle tulee hyvä fiilis, suhdetta ei ylipäätään kannata aloittaa, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että itse sitoutuminen olisi jotenkin kamalaa. Sitoutumisen ainoa säännönmukainen rajoite: Ei voi ilman kumppanin lupaa panna ihan ketä tahansa. Kauheaa...tai jotain...
- "Ei tää kestä kun ei kaverinkaan suhde kestänyt." Joo, ootko sä sun kaveri vai sinä? Muidenkin virheistä voi oppia siinä missä omistakin. Ei tarvitse mokata itse samalla tavalla. :D
- "Kaikki miehet on samanlaisia!" Aha, varmaan sitten kaikki naisetkin on ja kummasti noita suhteita vaan syntyy ja osa niistä kestää ihan hautaankin saakka. On kieltämättä mielenkiintoista törmätä tähän. Siinä ikään kuin löytää itsensä tilanteesta jossa voi heti suoraan nostaa jalat pöydälle ja odottaa asioiden etenemistä...minne ne nyt sitten menevätkään.
- "Koska sulla on (tähän hiusten malli, tyyli vaatetuksessa tai ihan mikä tahansa muu vastaava asia) sä olet (vapaavalintainen puhujan näkökulmasta negatiivinen kuvaus) ja tämä kaatuu siihen kun yrittäisin kuitenkin muuttaa sua eikä se varmaan onnistu." Joo, olen sopinut treffit sopivassa simassa ja mimmiltä oli jäänyt muistista lettini pituus vaikka muuten muistikuvat olivat ihan kunnossa. Niin kauan homma meni putkeen kunnes hän tajusi että minulla on hevipiiska ja hän tykkää lyhyttukkaisista miehistä. Kuulostaa paskapuheelta mutta tämän nimenomaisen ihmisen kohdalla uskon tämän asian olleen se kaatava tekijä hänelle. Absurdia sinällään. Ok, en minäkään lämpene kaljuista naisista jos se on pysyvä tila, mutta kun on deittaillut melkein siilitukkaisiakin naisia niin sen letin pituuden merkitys on osoittautunut merkityksettömäksi...kunhan se kalju tosiaan ei ole jatkuva tila.
- Viimeisin ja ehkä ainoa joka ei saa minua pudistamaan päätäni samalla kun hautaan naamaani käsiini on yksinjäämisen pelko. Eiköhän aika monella ole tullut tätä vastaan omana tunteenakin, minulle ainakin on. Se nyt kuitenkin vaan on niin, että ellei sitä askelta ota siihen suhteeseen, on yksin ja pysyy yksin. Kyllä, jos suhde kariutuu niin yleensä se sattuu, mutta jos ei ota riskiä ei voi voittaa, sellaista on parisuhteen muodostaminen. Ei se kuitenkaan mitään lottoa ole. Parisuhde on siihen pistetyn panoksen summa. Osapuolet määrittävät toiminnallaan sen kestävyyden ja sitä myöten todennäköisyyden jäädä yksin tai olla kaksin. Tämä taitaa olla toistaiseksi ainoa traumatyyppi jonka kantajan tähän liittyvää protestointia jaksan A) kuunnella useampaan kertaan ja B) yrittää selvittää asiaa hänen kanssaan molempien edun nimissä.

Ei siinä, oli niitä traumoja minullakin, kaikki kun ei mene putkeen ja ihmisillä on välillä melkoisen epäreiluja tapoja hoitaa "viimeisiä voiteluja, mutta totesin niiden pohjalta toimimisen hyödyttömäksi ja neppasin ne helvettiin...koska niiden kanssa toimiminen on juuri niin vaikeaa kuin niistä välittämättä jättäminen ja minulle se on helppoa, onneksi. Siinä samalla niiden ote löystyy löystymistään ja yht'äkkiä ne ovat tiessään. Kyse on vain siitä haluaako kostaa omat ja muiden aikaisemmat virheet itselle tai muille ihmisille jatkossa. Päätös on jokaisen oma. Minun valintani on olla kostamatta.

Inspiraation lähde: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/sandramarins/117814/

Shengen on perseestä. Se vain on. Tässä ei ole mitään muttaa tai jossia. Shengen on perseestä.

Jaa miksi? No, miettikääs nyt mikä hyöty tästä on tavalliselle kansalaiselle. Alueen rajojen sisäpuolella voi liikkua käytännössä rajoituksetta. Hieno homma, eikö? Onhan se...kunnes... Miettikääs nyt mikä hyöty tästä on tavalliselle ihmiskunnan kuona-aineelle, rikollisille ja loisijoille. Alueen rajojen sisäpuolella voi liikkua käytännössä rajoituksetta. Hieno homma, eikö? Ei.

Tähän on lääke. Pistetään rajat kiinni samaan tapaan kuin ennen shengeniä. "Yhyy, vitun nazi, kauhee rasisti ja muuta lässyn lää...." Millä perusteella? Minua kiinnostaa enemmän se, että minun lapseni saavat kasvaa hyvissä olosuhteissa kuin se, että joku tyyppi kavereinen saa tilaisuuden ja oikein epävirallisella vasureiden/idioottien (lue anarkisteiksi itseään nimittävien turhautuneiden teiniangstin vallassa vellovien asennevammaisten) luvalla keikata ihmisten omaisuutta, pahoinpidellä porukkaa, sotkea paikkoja ja käyttää oman käden oikeutta halutessaan seksiä...noin esimerkiksi.
Tämä on se hinta jonka tavallinen kansalainen maksaa siitä, että pääsee hiukan pienemmällä vaivalla liikkumaan Euroopassa. Kannattaako se maksaa. Kannattaako hiukan loivempien turvallisuustoimien takia pistää tyttäret/vaimot/tyttöystävät/tmv. suurempaan seksuaaliväkivallan vaaraan kuin on tarpeellista, puhumattakaan muusta väkivallasta ja lieveilmiöistä koskien kaikkia kunnon kansalaisia ikään, sukupuoleen, etniseen taustaan tai elämänkatsomukseen katsomatta? Minun mielestäni ei kannata.

Vitutukseni kumpuaa tällä kertaa siitä Euroopan pohjasakasta jotka kutsuvat itseään romaneiksi ja ovat tässä nimenomaisessa tapauksessa muualta kuin Suomesta. Totuushan on se, ettei Suomen romanilla ja muilla ole juurikaan eroa, mutta puhutaan nyt otsikon mukaisesti turisteista.
Tämä porukka tulee tänne, erinäisistä syistä (kuka velkojensa takia, kuka muuten....), pilaa ihmisten päiviä varastelemalla, ryöstelemällä, tuppautumalla em. toimien yhteydessä "iholle", tyrkyttämällä kahvimukiaan ihmisten silmien edessä aiheuttaen yleistä vitutusta ja, ehkä vähäisimpänä haittana, pilaavat maiseman loisimalla nurkissa ja roskaamalla.
Sitten kun kaupunki kasvattaa selkärangan, nämä saastat kehtaavat väittää että joutuvat kaltoin kohdelluiksi kun heiltä odotetaan samaa panosta asioiden ansaitsemiseksi kuin muiltakin sekä paikallisten tapojen kunnioittamista.
Erm... Joo... Tuota... Mitenkäs ne kaikki joiden lompakot on viety, joilta on kusetettu rahat, jotka on pahoinpidelty ja ryöstetty? Onko heitä kohdeltu oikein?

Minun mielestäni homma toimii kun jokainen saa juuri sitä kohtelua mitä jakaa muille. Tässä tapauksessa laki tuskin venyy siihen vaikka vapaaehtoisia rangaistusten täytäntöönpanijoita varmaan nykyään löytyisikin riittävästi. Maan laki kun on niin munaton, ettei esimerkiksi tunnista pakkotyötä rangaistuksena. Tyypit kun eivät vaadi suuria, vain sähköä, katon pään päälle ja toimivan vessan. Pakkotyölaitos olisi siis heille juuri sopiva paikka, eikö? Sellainen kun maksaisi itsensä takaisinkin. Toteuttaminen olisi helppoa. Jos mielii nauttia vaatimistaan eduista + sapuskoista niin silloin suoriutuu työmäärästä X päivän aikana. Jos työ ei maistu, ulkona aidatulla alueella voi yöpyä taivasalla. Työn määrä sitten muutetaan rahaksi esimerkiksi valmistuneiden huonekalujen tmv. myynnillä ja näin laitos kustantaa itse itsensä. Ei siis lain mukaan toteutettavissa, mutta toimisi kohtuullisen varmasti karkotteena. Jos minun vaihtoehtoni olisi se, että teen työtä ja elän kuten nytkin vs. se, että omaisuuteni on päälläni olevat vaatteet ja ainoa virike on huonekalujen sorvaaminen niin voin varmuudella sanoa, että tekisin mielummin sitä mitä nytkin, elättäisin itseni.

"Olet väärässä koska ihmisoikeudet." Jaa, en tiennytkään että ihmisoikeudet käsittävät väkivallan ja toisen ihmisen omaisuuden varastamisen/tuhoamisen. "Mut mut...epäinhimillistä!" Ai niinkö? En tiennytkään olevani yli-inhimillinen olento kun en ole aikuisiällä vapaa-ajan puitteissa joutunut väkivaltaiseen tilanteeseen kuin kerran ja silloinkin olin puolustavana osapuolena. Toistaiseksi olen myös ansainnut elantoni työllä, en varastamalla muilta tai kerjäämällä. Ilmeisesti minun pitäisi pistää kavereiden kanssa pystyyn oma pantheon ja rakentaa temppeli jonne muut voivat sitten tehdä pyhiinvaellusmatkoja päästäkseen näkemään yliluonnollisen kykyni elää sopusoinnussa kanssaihmisten kanssa ja samalla elättää itseni. "Mut..." Ei mitään muttia. Se on oma valinta haluaako olla osa yhteiskuntaa vai ei. Jos ei halua, ei ansaitse sen tuomia etuja. Kaikille on töitä, työllä ansaitsee rahaa ja rahalla saa lunastaa mukavuuksia.

Se on totta, että meidän kuuluu pitää huolta oman yhteiskuntamme jäsenistä. Se on tämän kansan jäsenen kulttuurillinen kansan sisäinen velvollisuus toista tämän kansan jäsentä kohtaan. Meillä ei ole mitään syytä, tarvetta saati velvollisuutta sietää yhdeltäkään yhteiskuntamme ulkopuoliselta taholta mitään sellaista mikä toimii yhteiskuntaamme vastaan. Ihan näin selvennykseksi, yksikään ulkomaalainen ei ole yhteiskuntamme jäsen. Yhteiskuntamme jäseniä ovat suomalaiset ja Suomen kansalaiset.

Kuten jo aiemmin sanoin, kutsukaa vaan rasistiksi, naziksi tai miksi ikinä. Se ei ole mikään mielipidekysymys tai asia josta voidaan neuvotella, että tilanne on mikä on ja oikeasti toimivia ratkaisuja on hyvin vähän. Asioille joko aletaan tekemään jotain tai ei aleta. Sellaiset yhteiskuntakelvottomiksi itsensä tieten tahtoen tekevät ryhmät kuten romanit eivät muuta tapojaan parempien olojen tarjoamisella kunnollisen käytösmallin vastineeksi tmv. pehmeillä metodeilla. Tarvitaan järjestelmällistä ja päättäväistä toimintaa jota ei kai tässä vaiheessa voi enää kansan kielellä muuksi kuin tuholaistorjunnaksi kutsua. Kyllä, "pahiksien" joukossa on "hyviksiä". Jos saadaan selvitettyä ketkä ovat hyviksiä, heille voidaan opettaa kieli ja katsoa miten se työn tekeminen sujuu. Jos ei suju, kotimaahan saa aina yhdensuuntaisia matkoja. "Pahiksilla" ei ole mitään syytä jäädä tämän valtion rajojen sisäpuolelle eikä ketään tarvitse tänne jättää vain koska epäillään että he voivat olla hyviksiä.

Ugh...

Jep. Se on nyt. Ei niin, että elämä olisi ollut jotenkin perseestä. Ihan sujuvasti olen päässyt nauttimaan elämästä tähänkin saakka, mutta jotenkin maailma on kirkkaampi eikä iltavuoroa ennen edes vituta herätä tirppojen ulvontaan. Jopa se mehut vievä kuumuus joka hallitsi ainakin etelä-Suomea tuossa muutaman päivän oli vain...no...hidaste.

Hyvä näin.

Niin, joskus onni on pelottava asia ihmiselle. Minä tiedän, olen pelännyt sitä kuollakseni. Oikein vituttaa kun mietin miten monta hyvää juttua olen passannut ajatuksilla "mitä jos se ei toimikaan" ja "ei se kuitenkaan toimi".

"Ja sit mä heräsin." Tulin siihen tulokseen, että takki auki kädet levällään taistelukentälle juokseminen on paljon palkitsevampi taktiikka kuin poterossa nyhjääminen. Joo, voi olla että tulee osumia heti kättelyssä ja joo, jos ei altistu onnellisuutensa kasvattamisen mahdollisuudelle ei voi myöskään kärsiä tappiota sillä saralla. Mutta...onko vaikkapa se, että suhteeseen lähtee ja sitten se kariutuu varsinaisesti tappio vai nou. Minun mielestäni ei ole. Se, ettei suhteeseen tai edes sitä edeltävään vaiheeseen lähde vaikka tuntuu hyvältä ja homma toimii kuitenkin takaa sen, ettei satavarmasti ainakaan pääse nauttimaan siitä.

Päädyin hajatelmassani tulokseeni tänään kuunnellessani Rautiaisen kipaletta nimeltä Lintu. Kipaleessa on huikea sanoma:

"...sinä tiedät jo jotakin elämästä
jotain tiedän minäkin
kun vain uskallat lakata pelkäämästä
paratiisin saat takaisin

...

en kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin
itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin
joita väistin ja pakenin

sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
löysin lähelle itsekin
mutta jos itseäni varjelin ja säästelin
heti eksyin ja palelin..."

Ymmärsin, että kyseessä on kertojalle sanottu kuolevan ihmisen viisaus. Viisaus on kuitenkin mielestäni silkkaa aliarviointia kuvauksen puolesta.
Parisuhdemielessä tämä kertoo mielestäni kaiken mitä sellaiseen lähtemistä arpovan ihmisen tarvitsee ymmärtää tilanteesta. Sillä, että jossittelee mahdollisia takaiskuja poistaa itseltään mahdollisuuden nauttia samaisen asian tuomista iloista. Missään tapauksessa en nyt kehota ketään lähtemään suhteeseen tai mihinkään muuhunkaan systeemiin mukaan jos se on selvästi järjenvastaista...mutta jos kyse on vain jossittelusta niin...no...just do it.

Lainatakseni kolleegaani virkistäytymisen osalta: Me ollaan hävitty tää peli.

Mistä se johtuu, että nykypäivänä virkistäytyminen on synonyymi ryyppäämiselle? Voin ihan rehellisesti sanoa, ettei ole yhtään virkeämpi olo kuin sen päivän aamulla. Nukuin liian vähän, vaikka krapulaa ei ole olen sen verran perillä kroppani suorituskyvystä että parikin tuoppia tuottaa seuraavalle päivälle sen verran tehojen laskua että huomaan sen, virkistävä seurapeli oli tänä vuonna jenkkifutdista ilman suojia jonka seurauksena polvien, kaulan ja ranteiden välistä tuskin löytyy enää huomena yhtään väriltään normaaliksi itselleni tulkitsemaa ihoa. Se on perin mielenkiintoista miten hyvin sormenjäljet näkee ihostaan. Niin, ja nenään sattuu vaikka kukaan ei tapellutkaan. Nenä vs Kyynärpää 0-1. Pakko muuten nostaa hattua jätkille. Omani oli vammoista sieltä lievemmästä päästä ja lähes kaikki osumat menivät alle minuutin keräilyllä tai "ootsä kunnossa" "ei tuu verta"-dialogeilla historiaan. Ei se valittaminen auttanut talvisodassakaan, perkele.

Fantastista tässä on kuitenkin se, että mieli on virkeä. Uskomatonta, mutta totta. Vaikka fysiikka kärsi, mieli virkistyi vähintään samalla mitalla. Seitinohut ranskalaistyyppinen päällä ja MIESTEN urheilua. Väsymyksen takia asiakaspalvelupatterit on hiukan lopussa joten voi olla että tyhmiin kysymyksiin tulee tyhmiä vastauksia, mutta muuten ei vituta mikään. Naispuolisten kavereiden kiukuttelutkin ainoastaan naurattaa vaikka normaalisti koen niistä lähinnä lievää tylsistymistä.

Pitää vissiin alkaa harrastamaan jotain kontaktiurheilua jotta pääsee kilpailemaan. Pää näyttäisi päästävän stressiä vapaaksi paremmin kun skabaa fyysisessä lajissa toisia ihmisiä vastaan.

Joka tapauksessa, hienoa oli.

Tämä on nyt sitten miehen näkökulmasta joten turha kitistä "kyllähän miehetkin" kun se lienee itsestään selvää muutenkin.

Silloin pentuna, lue parikymppisenä, olin havaitsevinani tietynlaista elämäntyylillistä kahtia jakautumista ikätoverieni kesken. Oli niitä, jotka "dokasivat" aina kun mahdollista ja niitä jotka eivät oikeastaan käytännössä remunneet jurrissa pitkin kyliä. Nyt vanhemmiten olen tullut siihen tulokseen, ettei mikään ole muuttunut reippaassa 10 vuodessa. Edelleen on käytännössä sitä porukkaa joka istuu himassa ja sitä joka juoksee jokaisen kännäämisen tekosyyn perässä. Ok, voi olla että ryhmät ovat "jalostuneet", mutta jako tai toiminnan ydinteesi ei ole muuttunut miksikään.

Sitten on niitä väliinputoajia jotka haluavat tehdä kaikkea jonkin sortin balanssi mielessä, tietoisesti tai ilman. Meitä on todella harvassa. En sano, että olemme parempia kuin muut, mutta todella pieni vähemmistö olemme.

Kun esipuheet on käyty, siirrytään asiaan josta koko riipustus kumpusi. Miettikää millaista on olla tällaisessa asiassa mies, väliinputoaja ja haluta pariutua. Tunnen enemmän tai vähemmän hyvin pitkälle toista sataa ihmistä ja tasan 2 näistä muodostavat pariskunnan jotka osaavat elää muuallakin kuin 4 seinän sisällä tai kännissä. 2/~150 ihmisestä...ei juuri anna toivoa. :D

Tokihan moni sanoo, että vastakohdat täydentävät toisiaan ja että kun oikeasti rakastuu tuollaisella ei ole väliä. Vitut. Viimeksi tänään minulle sanottiin etten sitten välitä onko naisella lapsia jo valmiiksi vai ei kun rakastun. Joo, voi olla, mutta fakta on se, etten näe mitään syytä lähteä antamaan rakastumisen kehittymiselle mahdollisuuksia tilanteessa johon en halua osallistua. Käytännössä väite siis oli epätosi. Sama pätee tähän elämäntyyliasiaan. Minulta paukkuu pää jos jumin kotona kaikki päivät enkä jaksa katsella joka viikonloppuista sekoiluakaan. Kummassakaan tilanteessa en koe vaivan arvoiseksi antaa suhteen kehittymiselle mahdollisuuksia koska alkuhuuman jälkeen se kaatuu joko siihen, että toiselta paukkuu pää kun teen omia juttujani sen sijaan että katsoisin salkkareita tai suunnittelisin millä vedän pääni sekaisin seuraavan mahdollisuuden tullessa kohdalle, TAI, minulta paukkuu pää yhteisen tekemisen ollessa rajoittunutta sellaisella tasolla että se muodostuu ongelmaksi.

Joku voisi luulla, että tämä on ongelma. Ei se ole. Elämä ei ole koskaan ollut näin hienoa aiemmin. Voin mennä kotiin ja esimerkiksi maata päivän äxänä matolla jos huvittaa eikä kukaan edes kyseenalaista sitä. Parhautta!

Sinkkuus. <3