Teoriasta totuuteen

Joo, päätin nollata musiikkikirjastoni ja kasata sen uudestaan hieromalla kaikki CD:ni sinne ns. laatuhävikittömällä formaatilla. 155 purettua levyä myöhemmin näen edessäni muutaman platan joita musiikkiohjelmani ei tunnistanut ja Andreas Johnsonin Liebling-albumin. Huomaan miettiväni että miten helvetissä käsiini on ajautunut tuo ja muutama muu aivan järkyttävää aamiaispoppia sisältävä kiekko joiden hallussapidosta pitäisi olla laissa säädettynä minimirangaistuksena vähintään rautaneitsyt tai elävältä polttaminen, hitaasti.

Eniten tässä hämmentää se, että muutama levy jotka tiedän omistavani puuttuvat ja tiedän 100% varmana faktana etten ole maksanut minkään maan valuuttaa näistä hirvityksistä. Missä esimerkiksi ovat mun Panteran levyt, Cowboys from Hell, Far Beyond Driven, The Great Southern Trendkill?!? Miksi mulla on levyhyllyssä niiden sijasta tällaista paskaa?!? Bonuksena olin unohtanut ostaneeni joskus Danzigin Mother-sinkun. Edes jotain positiivista yllätyksellistä tässäkin.

Persesaatana.....

Joo, pitää alkaa kaivelemaan ettei se korttitalo jota mielenterveydeksi kutsutaan singahtaisi taivaan tuuliin ihan vielä tänään. Onneksi on Spotify...

Joo, tänään kävi näin ja heti aamusta. Tuossa aiemmin on ollut puhetta kuinka nykymaailmassa mies ei saa edelleenkään kokea surua kuin äärimmäisissä tilanteissa...tai yhtään mitään muutakaan vähemmän itsetuhoisia negatiivisia tunteita. Kun otin provona kannan, ettei mies saa niin tehdä ja perustelin sitä sitten muille jotka olivat eri mieltä hyvin pitkälle poikkeuksetta, en koskaan kuvitellut että olisin ollut tietämättäni oikeassa.
Eräs tuttu päätti yleisesti todeta että häntä sapettaa tietyntyyppinen toiminta naisilla joihin hän on hiljattain elämänsä polulla törmännyt. Jutun sisäistettyäni voin kyllä myöntää että samassa tilanteessa oma purkautumiseni tuskin olisi sen lievempi, kohtalaisen ikäviä ja ennen kaikkea selkärangattomia temppuja kun nämä naiset ovat tehneet. Ei siinä, miestä vituttaa ja hän purkaa pahaa oloaan tavalla joka varsin terapeuttinen, ei aiheuta pahaa oloa kenellekään ja on ylipäätään varsin harmitonta.
Se, mitä tästä seurasi, sai minut ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuijottamaan jotain ihmisluonnon ilmiötä täysin sanattomana. Avautuminen saa osakseen kommenttia vain naisilta, ensimmäinen näistä oli kehotus muille ampua kommentoijaa itseään päähän jos hän joskus alkaa valittamaan kuten avautunut mies ja loput kommentoineet naiset komppaavat ensimmäistä.

Kertokaa joku, mitä juuri tapahtui? Minä kun en ymmärrä. Ensin huhuillaan kovaan ääneen kuinka miehellä on oikeus tuntea pahaa oloa ja näyttääkin sitä jos se ei ole vahingollista muille ja sitten kun näin tehdään niin sanotaan että samassa tilanteessa nainen ammuttaisi itsensä. Ihan hienoinen ristiriita kahden linjauksen välillä.

Koin pitkästä aikaa lähes sokaisevan pettymyksen ihmisiin, tai muutamaan ihmiseen. Minä kun kuvittelin ihan oikeasti että nämä emännät ovat tuollaisen yläpuolella ja vieläpä hyvän matkaa. Vaan ei. Ja näin, olemme pohjustuksen jälkeen otsikon aiheessa. Minua harmittaa, koska odotin parempaa näiltä ihmisiltä kuin mitä he pystyivät lunastamaan ja tiedostan tämän hyvin selvästi. Vika ei siis sinällään ole heissä, he ovat mitä ovat. Syy omaan hetkellisesti negatiiviseen mielentilaani on omissa itse muodostamissani odotuksissa. Siinä, etteivät ne toteutuneet. Ei silti, on mun mielestä kohtuuttoman luokatonta heittää tuollaista kommenttia kenelle tahansa. Aistin siis pettymyksiä asian tiimoilta jatkossakin.

...ja nolaa itsesi. Joo, näin tein ja veivasin kilpailevalle sivustolle sellaisen...ne kutsuu sitä siellä kai deittiprofiiliksi. Periaatteessa vastaava kaavake kuin tämän puljun normaali profiilin pykäämiseen tarkoitettu vastaava + vähän lisämausteita horoskooppien ja muiden epäolennaisuuksien muodossa. Sinälläänhän tuossa ei ole mitään noloa. Kyse on vain nykypäivän kiireisten ihmisten kanavasta tavata uusia ihmisiä. Se kuittailun määrä mikä tuosta kuitenkin seuraa on ilmiömäinen jos joku omista tutuistani tuon sieltä bongaa. :)

Eniveis, olen aina ollut vähän sitä mieltä, että nämä tämän tyyliset palvelut vääristävät entisestään jo naurettavan suurta epätasapainoa miesten ja naisten keskinäisen kysynnän suhteen. Naisena pitää oikeasti omata aika huonot olosuhteet ja kertoa niistä avoimesti ettei kukaan kiinnostu. Miehenä taas...no...sanotaan vaikka niin, että elleivät tarinat ole rankasti liioiteltuja niin jos mies saa vastauksen tai pari, miehellä menee jo vahvasti. Sen lisäksi jokaisella meistä standardit nousevat heti monta pykälää netissä. On ihan eri asia katsoa hakemusta jossa joku tyyppi hakee käytännössä audienssia asioiden etenemisen mahdollisuuksien selvittämiseksi kuin olla siinä tilanteessa suoraan. Siitähän tässä on kyse. Ihmiset pyytävät lupaa tavata toisen ihmisen ja suorittavat siinä samalla rumasti sanottuna melkoista huoraamista. Ero on vain siinä, että raha ei vaihda omistajaa vaan maksuvälineenä on valokuva ja kuvaus itsestä. Itseasiassa mikään tapaamisprosessi ei juurikaan muutu tästä kummallisemmaksi. Loppupeleissä prostituution ja normaalin pariutumisen ero on siis vain maksuvälineessä. Raadollista, niin raadollista. Oikeastaan myös kiehtovaa.

No, se mikä tässä koko uutisessa oli kirjoittamisen arvoista sitten kuitenkin oli se, että sain kymmenen minuutin sisään pari vastaustakin. Toinen jopa potentiaalisen ikähaarukan sisään asettuvalta mimmiltä. Pari lähes äitini ikäistä naista kertoi myös että olen söpö. No, varmaankin joo mutta myös sen ikäinen kuin heidän lapsensakin joten se ehkä vaikuttaa asiaan.
Samainen mimmi, siis tämä ikähaarukkaan mahtuva lähetti naamakirjaprofiiliinsa linkin pari minuuttia myöhemmin jonne menin sitten neitiä morjenstamaan. "Moi, miten sun päivä on mennyt?" Vastaus on vielä saamatta. Toki on mahdollista, että viesti ei vielä ole saavuttanut kohdettaan, mutta pidän sitä vaihtoehtoa epätodennäköisenä.
Tämä herätti kysymyksiä minussa. Ei niin, että olisin jotenkin murheen murtama tästä, mutta mitä ihmettä ihmiset yleensäkään olettavat että heille kirjoitetaan? Twilightin uusi tuleminen tai vastaava? Voinhan olla erilainen nuori, mutta minun mielestäni keskustelut eivät muutenkaan pidä sisällään mitään tuntien puheenvuoroja vaan vuorosanat ovat yleensä kompakteja informaatiopurskeita joihin vastataan samanlaisilla. Vähän niin kuin:
"Moi, miten sun päivä on menny?"
"Moro moro, ihan kivasti, nukuin vähän turhan myöhään. Mites sun?"
"Mitäs tässä, vapaapäivää viettelen, pitäis siivoilla ennen kuin vieraat tulee kylään."
"Ai, onko teillä jotkut bileet tai vastaavat?"
"No ei oikeastaan, kaveri tulee hierottavaksi ja sitten istutaan iltaa. Aika perus kokoonajo."
"Ai sä hierot ihmisiä? Hieronta on suunnilleen parasta maailmassa. Voi kun joku hierois muakin."
"Eiköhän sekin järjesty jossain välissä. Mitä sä teit tänään vai onko nollaaminen menossa?"
jne. jne.

Jotenkin en osaa ottaa luontevasti aloitukseksi "oli synkkä ja myrskyinen yö"-henkistä starttia ja sen jälkeen vääntää romanttista eeposta heti ensimmäiseen viestiin. Eräs nainen kirjoitti kyllä kiitettävän vastauksen. Pakko nostaa hattua hänelle. Minusta ei ole vain yksinkertaisesti pykäämään sivun mittaista myyntipuhetta itsestäni tyypille jonka en tiedä vastaavan edes "ei kiitos". Kyllä se muutama lause riittää. Vastaukset jaetaan kuitenkin pääsääntöisesti naaman perusteella ja ellei ihminen nyt ihan totaalisesti tyri tekstissä, se vastaus tulee jos naama miellyttää. Toisin kuin työhakemuksissa, näissä ei voi vain copy-paste:ta sitä juttuaan jokaiselle vähänkin kiinnostavalle. Vastauksesta pitää näkyä että ilmoitus on luettu ja tulla vähän infoa itsestäkin.

Mutta mikä riittää oikeasti. Lienee yksilöiden määräämiä juttuja tämäkin mutta noin keskimääräisesti, mikä riittää. 2 lausetta, 2 sivua, mikä? Mitä sen määrä tekstiä sitten pitäisi pitää sisällään? Kysymyksiä ja aina vaan lisää kysymyksiä...

Onneksi on helpompiakin tapoja pelata tätä lottoa. Menee kuppilassa jonkun luokse ja sanoo "moi". Siinä näkee sekunnissa lähteekö juttu mahdollisesti liikkeelle vai menikö hommat käteen. :)

Toisaalla eräs nuorempi nainen sanoi saman asian paremmin mitä itse yritin selvittää hiukan laajemmalla kaavalla. Varsinainen teksti löytyy linkin takaa: http://pohjolankasvatit.blogspot.com/2010/11/vatvominen.html

"Vatvominen

"Rakkaus on sitä, että on kuusikymmentä vuotta naimisissa eikä oksenna kertaakaan!"
Rauno Repomies Pasilan jaksossa Tauno Muikku

Naiset vatvovat parisuhteitaan ihan liikaa.

Koko ajan ollaan miettimässä, onko kaikki nyt kunnossa, voisivatko asiat olla paremmin, onko tuo mies sittenkään se paras mahdollinen, rakastaako se minua oikeasti, olenko tarpeeksi hyvä hänelle, onko hän tarpeeksi hyvä minulle, mihin elämämme on menossa, olemmeko aina yhdessä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Itsekin tykkäsin ennen huovata ja vaahdota asioita. Mitä enemmän aikaa vatvomiselle uhrasi, sitä epävarmemmalta kaikki näytti ja sitä enemmän vatvottavaa löytyi. Suhde oli koko ajan vaakakupissa, jatkuvan arvioimisen kohteena. Ongelmia oli sitä enemmän, mitä enemmän minä mietin asioita. Mielikuvitus oli mukana ja epävarmuus söi sydäntä. Mitä jos, mitä jos, mitä jos.

Mitä jos?
Kerran sitten mieheni sanoi minulle, että hän ei aio enää vastata kysymyksiini, jotka sisältävät sanaparin "mitä jos". Siitä alkoi kehitys. Jatkoin kyselyä, mutta huomasin itsekin milloin tuo inhottava sanapari karkasi suustani - ja vastausta ei kuulunut, kuten mies oli sanonut.

Pikkuhiljaa lakkasin kyselemästä moisia, ja samalla ajatusmaailmakin muuttui. Aloin miettimään muita asioita. Elämässä olikin yhtäkkiä muutakin ajateltavaa! Aloin keksiä muuta tekemistä ja lakkasin miettimästä turhia. Hitaasti mutta varmasti elämänlaatu parani ja itsetunto nousi, kun lakkasin systemaattisesti kyseenalaistamasta sekä itseäni että suhdettamme.

Järkevänä pysymisen tärkeys
En sano, etteikö elämäänsä olisi hyvä pysähtyä toisinaan miettimään. Parisuhteessa pitää kuulumiset ja elämän tapahtumat jakaa toisen kanssa, ja jos on paha mieli, siitä on kerrottava toiselle. Ratkaisua mietitään sitten yhdessä.

Liika ajattelu on kuitenkin myrkkyä, koska sillä on - etenkin meidän naisten mielissä - tapana saada pikkujutut näyttämään suurilta ongelmilta. Riitoja ja pahaa mieltä syntyy täysin turhasta.

Ole onnellinen, älä murehdi
Ehkäisypillereiden lopettaminen rauhoitti minut ja sinetöi muutoksen. Nykyään arki on riidatonta ja ihanan turvallista. Mies käy töissä, minä opiskelen ja huolehdin kodista. Kun mies tulee työpäivän jälkeen kotiin, menen halaamaan häntä. Ruoka on valmista. Illalla katsomme yhdessä suosikkisarjat televisiosta. Omalla ajallaan mies pelaa tietokonetta, soittaa rumpuja ja keksii kaikenlaista projektia itselleen. Minä häärin kotona, piirrän, teen käsitöitä ja puuhailen mitä kulloinkin mieleen tulee. Yhteisinä vapaapäivinä käymme mieluusti kotona maaseudulla, tai vaikkapa ulkona syömässä. Toisinaan haemme roskaruokaa kotiin ja katsomme elokuvia.

Se on parasta ylellisyyttä!

Arki on ihanaa. Miksi vatvoa sitä sen enempää ja kyseenalaistaa onnellisuutta? Liian moni suhde kaatuu nykyään siihen, ettei tasaisen, turvallisen arjen alkamista hyväksytä. Vaaditaan loppumatonta intohimoa ja toimintaa. Kihloihin kiiruhdetaan kuukausissa tai jopa viikoissa ja aluksi ollaan umpisokeasti onnen kukkuloilla. Kun kuherrusaika on ohi ja arkea on elelty yhdessä jo jonkin aikaa, moni kuvittelee, että rakkaus on loppunut. Miksi ihmeessä? Siitähän se todellinen rakkaus vasta alkaa!"

Niin, tätä ihanaa kasarin keksintöä, parisuhteiden painajaista, kun kaikki pitää analysoida puhki. Eräs kaveri sanoi tänään pari aiheeseen liittyvää hienoa lausahdusta. "Musta on vaan niin mälsää tehdä "pariutumiskuviosta" sellaista puhkianalysoitua tiedettä. Ite meen fiiliksen mukaan, enkä näe järkeä noiden asioiden suuremmassa analysoinnissa, kun se ei hyödytä mitään eikä ketään, vaan pelkästään katkeroittaa. Ignorance is bliss :)" "Ylipäätään silloin jos mitä tahansa ongelmia ilmenee, olisi hyvä yhdessä yrittää sitä analyysia. monesti ihmiset tekee sen virheen, että lähtevät pohtimaan jonkun ulkopuolisen kanssa näitä juttuja, yrittämättä sitä kumppanin kanssa. Tietenkin sitten jos se ei yhdessä onnistu niin sitten. Kun parisuhde toimii vain jos se on tiimi, joka on ikäänkuin "me vastaan maailma", jos suhteeseen "tuo ulkopuolisen", se tiimi on rikki." Thus spake AP.

No, onhan se noin. Minulle sanottiin taannoin että minun pitäisi vetää enemmän tunteella ja ehkä pari viikkoa sen jälkeen että olen haudannut sydämeni roskiin....tarkoittaen ilmeisesti samoja asioita. Oletan että tämä johtuu siitä, että olen "saavuttanut" analysoinnissa tason jonka myötä osaan kohtuullisella tarkkuudella ymmärtää lennosta omien tuttujeni ratkaisujen perimmäiset, ns. alitajuiset tarkoitusperät. Tietoisen mielen selitys toiminnalle voi olla minulle täysin käsityskykyni ulkopuolelle sijoittuva asia, mutta se mitä käytännön asiaa sillä ratkaisulla haetaan ja miksi harvemmin karkaa minulta enää nykyään.
Lapset, älkää opetelko tähän. Rakkaus on hieno asia tasan siihen saakka kunnes sen olemassaolon tarkoitus tulee ymmärrettyä ja sisäistettyä. Sen jälkeen se on vain asia muiden joukossa eikä millään muotoa ihmeellinen juttu. Kyseinen ihmisiä askarruttava tunnemaailman enigma on minulle suunnilleen yhtä ihmeellinen asia kuin vaikkapa taulun ripustaminen seinälle. Se on kiva juttu jos taulu on hieno, mutta ei siinä mitään "niinq tosi siistii" ole.
Arvatkaapa ottaako tälläinen ihmistä päähän. No, muista en tiedä mutta minua ottaa. Ei ymmärrys tee ihmisestä tunnekuollutta, ainoastaan latistaa ne tunteet joita ymmärtää. Iloista tässä on toki se, että tämä tekee samat asiat niin positiivisille kuin negatiivisillekin tunteille. Vitutus vähenee kun ymmärtää mikä vituttaa ja miksi. Sanotaan nyt vaikka että X myöhästyy lennolta. Ensimmäinen reaktio on harmistus jollain asteella ja useimpien ihmisten kohdalla aletaan kiroilemaan bussin, taksin, ruuhkan tai muun ulkopuolisen syyn pohjalta tätä myöhästymistä...kunnes tajutaan että jos olisi lähteyt aiemmin kuin viimeisellä mahdollisella hetkellä niin virhemarginaalin kasvaessa epäonnistumisen todennäköisyys laskee ja syy on sitten kuitenkin loppupeleissä ihmisessä itsessään. Syö sekin miestä mutta itselleen raivoaminen on hankalampaa kuin muille ihmisille huutaminen ja näin tunne on, mutta se menettää "teräänsä".
(SPOILER ALERT!)
Sama juttu rakkauden kanssa. Miksi rakastan tätä naista (siis hypoteesissa)? Koska hän haastaa minut älyllisesti, on minulle mukava, pitää minusta omalta osaltaan huolta, haluaa suunnilleen samoja asioita elämältään, jne. jne. ja...eli siis yksinkertaistettuna koska hän on oman alitajuntani mielestä sopiva lisääntymiskumppani juuri minulle. No vittu jee. Kaveri jonka voisi pistää paksuksi koska yhteispeli toimii tarpeeksi hyvin ja tasaisesti. Jotenkin endorfiinipiikkiä ei tulekaan kun koko yhtälö on melkein yhtä tarkasti laskettavissa kuin mikä tahansa keskiasteen matematiikan kokeen tehtävä. On se rakkaus siellä edelleen, on se edelleen hienoa, mutta jaksaako siitä olla täpinöissään samalla tavalla kuin silloin pentuna kun ei vielä tajunnut muuta kuin sen, ettei se toinen poistu omista ajatuksista oikein missään tilanteessa? Ei jaksa.
(/SPOILER ALERT!)

Eli, kun teille rakkaat ihmiset tulee hinku analysoida sitä suhdettanne, älkää tehkö sitä. Jos siinä suhteessa ei ole oikeasti joku todellinen asia vialla niin, että se asia pitää ratkoa, teillä ei ole mitään syytä tietää yhtään mitään muuta kuin sen, että te joko haluatte olla sen ihmisen kanssa tai ette halua. Heti kun rupeatte keittiöanalysoimaan sitä, kusette yhteiseen murokuppiinne. Ei, sukka lattialla ei vielä riitä syväanalyysin perusteeksi. Se, että sinä haluat ja se toinen ei halua lapsia, joku on pettänyt tai jotain muuta ihan oikeasti ikävää on ilmennyt ovat sellaisia juttuja jotka ovat sen analyysin arvoisia. Nytkkisääntönä kun yhteiselo ei onnistu niin sitä voi analysoida mutta jos homma toimii keskimäärin niin antakaa sen asian olla.

Yrittäkää ymmärtää niitä tunteitanne vasta kun niistä on teille tai muille haittaa. Siihen saakka vetäkää tunteella...

Näin minun mielestäni...

...on vahvana melkein jokaisessa meistä. Tämä on niitä ihmisen sisään rakentuneita "tarveastioita" joiden vajavainen täyttyminen aiheuttaa pahaa mieltä. Pahaa mieltä jota ei ehkä osata sitten kohdistaa tai ei ymmärretä. Kun ei ymmärretä eikä kohdisteta oikein, melko varmasti ongelma ei ratkea ja tehdään vääriä ratkaisuja sen korjaamiseksi. Väärien ratkaisujen taipumus on aiheuttaa pahaa lisää mieltä. Yht'äkkiä ollaan kuin hamstereita juoksupyörässä, kiidetään vimmatusti kohti parempaa huomista joka osoittautuukin täysin samanlaiseksi tai huonommaksi. Löydetään itsemme samojen ongelmien edestä, tehdään lisää yhtä "fiksuja" ratkaisuja ja toistetaan samaa kunnes tilanne menee jo niin rumaksi että joku sen lopettaa, vaikka väkisin. Onneksi se tilanteen väkisin lopettaja on yleensä sen tilanteen aiheuttanut ihminen, mutta ainahan näin ei ole.

Tarve sinällään on laajalti ihmisten tiedossa. Aika harva ei tiedosta olevansa iloinen kun on töissä ja tuntee olevansa tarpeellinen osa kokonaisuutta. Töiden ulkopuolella tämä tarve on nykyihmisten päissä kuitenkin vääristynyt ja usein ymmärretty tarkoittamaan jotain ihan muuta kuin mitä se on. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin toimivan kokonaisuuden osana olemisen tuovan hyvää oloa itselle yhtälailla vapaalla kuin töissäkin, kuvitellaan että itse ollaan se kokonaisuus jonka ympärillä maailma pyörii ja jonka osia muut ihmiset ovat. Tämän seurauksena asioilla on taipumusta mennä perseelleen. Kutsutaan tätä tilaa vaikka "egosentrismiksi" selkeyden vuoksi. Itseasiassa edellisen blogaukseni sankari antoi tästä loistavan tyyppiesimerkin suunnittelemalla asiat itselleen sopiviksi ja olettamalla että kaikki muut seuraavat perässä.

Heräsin tähän kokonauisuusajatteluun itse konkreettisesti vasta eilen illalla. Kutsutaan sitä sitten vaikka wholismiksi kun en korrektia termiä tiedä/muista. Olen toteuttanut sitä läpi aikuisikäni kyllä, mutten tiedostanut tarvetta konkreettisesti ennen eilistä kun asiasta tuli puhe. (Sikäli on mielenkiintoista kuinka asiat konkretisoituvat kun niistä puhuu ääneen.) Varsinainen tilanne joka tämän revelaation aiheutti oli kuitenkin hyvin arkinen. Olin mökkeilemässä tuossa syksyllä muutaman kaverin ja tutun kanssa, onnistuin ujuttautumaan ensimmäisen aamun aamiaiskokiksi. Sinällään tässä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta voin valehtelematta sanoa, että tämä oli elämäni onnellisten hetkien top kolmosessa. Muutama nälkäinen suu ruokittavana ja se oli minun hommani tehdä niin. Järjestää ravintoa näille jotta heidän elämänsä laatu paranee edes hetkellisesti yhden perustarpeen täyttymisen myötä. Silkkaa parhautta, kaikessa tilanteen maanläheisyydessä.

Minut on kasvatettu ns. muista riippumattomaksi ihmiseksi. Minä en periaatteessa tarvitse muita. Jos minusta poistettaisiin tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tämä kokonaisuuden toimivana osana olemisen tarve, minulla ei olisi muille ihmisille yhtään mitään käyttöä. En ole koskaan kaivannut ketään tueksi oikein minkään asian kanssa ja olen aina hoitanut omat dilemmani korkean omakätisesti. Jos joku lapsen isä tai äiti lukee tätä, älkää kasvattako lastanne tähän. Joo, itsenäiseksi kyllä muttei riippumattomaksi muista ihmisistä. Miksi? Koska se "wholismi" asuu meissä kaikissa.
Miettikääpä tilannetta jossa penskanne on parisuhteessa eikä hyväksy kumppaninsa tarjouksia olla avuksi asioissa koska pärjää kyllä itsekin mutta samalla haluaa auttaa sitä kumppania minkä kerkiää. Suunnattoman epäedullinen tilanne parisuhteen näkökulmasta. Toiselta ihmiseltä kielletään mahdollisuus olla se hyödyllinen, tarpeellinen osa kokonaisuutta, tässä tapauksessa parisuhdetta. Tältä samalta ihmiseltä kuitenkin kysellään jatkuvasti mahdollisuuksia olla autettavan auttajana. "Kaikki" ihmissuhteet toimivat jollain asteella vuorottaisen avunannon kautta toisesta hyötymisen periaatteen symbioosilla ellei kyseessä ole hyväksikäyttösuhde.

Annanpa elävän elämän esimerkin tiistailta. Olin menossa istumaan iltaa exäni kanssa ja toisessa laukuistani oli pari putelia punkkua. Mimmi kysyy minulta kolme kertaa voiko hän auttaa kantamuksieni kanssa, hänellä kun ei ollut kuin käsilaukku kannossa. Totesin joka kerta ettei tarvitse, jaksan kyllä, mikä piti paikkaansa koska aikuisten oikeasti pari pulloa punaviiniä painaa sen 2 kiloa eikä sen pitäisi edes hidastaa ensimmäistäkään aikuista ihmistä. Vastaukseni oli kuitenkin typerä ja ennen kaikkea väärä paikkaansapitävyydestään huolimatta. Oikea vastaus olisi ollut kaivaa toinen pullo laukusta ja ojentaa se kiitoksen kera kysyjälle. Näin hänen tarpeensa auttaa olisi täyttynyt, hän olisi saanut henkistä tyydytystä ja paremman mielen eikä tämä olisi maksanut minulle yhtään mitään yhtään millään mittarilla. Pullojen kantamisesta olisi tullut yhteinen projekti josta molemmat olisivat hyötyneet. Mutta ei, koska "minä pärjään yksinkin".
Tämähän on arkinen esimerkki ja sellaisenaan melkoisen pieni, mutta tätä kirjoittaessa tulee kyllä läimittyä omiin poskiin henkisellä avokämmenellä ns. nuoruuden innolla. Anteeksi kielenkäyttöni mutta reagointini tarjoukseen avusta oli helvetin typerä. Kirjaimellisesti vituttaa etten nähnyt asiaa sillä sekunnilla kun se sattui kohdalle. Tällä elämänkokemuksella olisi pitänyt tietää paremmin. Hävettää. Ei näin...

Mitä egosentrismiin tulee, sitä näkee jatkuvasti tilanteissa joissa se on vain ja ainoastaan typerää. Otetaan siis käsittelyyn jotain sellaista mikä on yleistettävissä. Pariutumiskuvioiden alkuvaiheet. Nyt, ennen kuin aloitan tämän, tiedän että sukupuolesta riippumatta on aktiivisia ja passiivisia ihmisiä. Otan käyttöön vain sen yleisen jo stereotypisoituneen tilanteen ja puhun hiukan siitä.
Joten, tyyppiskenaariomme on se, että mies lähestyy naista. Näin siksi että ylivoimainen enemmistö kaikista sukupuolten välisistä romanttisista suhteista alkaa näin. Ei siinä mitään. Luonto on muovannut miehestä sen, joka tyypillisesti ottaa sen riskin näissä tilanteissa ja naisesta sen, joka ei tyypillisesti sitä ota. Näin se vaan menee ja se on ihan ok. Se mikä on kummallista ja egosentristä on se, että tyypillisesti nainen ei myöskään vie pariutumista alussa eteenpäin. Mies tulee juttelemaan, mies pyytää tanssimaan, mies aloittaa ensimmäisen halauksen, pyrkii suutelemaan ja ehdottaa seksiä jne. Typerää, niin typerää.
Liuta tutkijoita on tullut siihen tulokseen, että kun nainen kiinnostuu miehestä, nainen sitoutuu tähän vasta kun on henkisesti panostanut mieheen. Samalla ollaan tietoisia siitä, että naisella on taipumus menettää kiinnostuksensa jos mies on ns. liian helppo saalis. No, mieshän on liian helppo jos hän tarjoaa itsensä käsiensä päällä istuvalle naiselle...eli useimmissa tilanteissa. Taas tutkittiin turhaan. Tämä asia on ollut aikuisille, siis vanhemmille tiedossa aina ja kaikkialla mutta silti lapset opetetaan siihen, ettei naisen kuulu aktivoitua ja miehen kuuluu johtaa tilannetta alusta loppuun koska luonto on näin sanellut. Väärin.
Luonto on sanellut, että stereotyyppisesti mies haluaa valita sen naisen jolle itsensä tarjoaa, samalla luonto on sanellut että nainen valitsee sen mielestään parhaan miehen niistä tarjokkaista jonka tarjouksen ottaa vastaan. Luonto on myös sanellut että siinä vaiheessa nainen aktivoituu koska haluaa pitää sen miehen jota ei muuten saa pidettyä. Pakkohan sillä ukolla on olla parempia tai muita yhtä hyviä vaihtoehtoja jos sen ei tarvitse nyhjätä sen mimmin kyljessä, eikö niin? Näin aivot meille sanovat.
Tämä toimisi loistavasti luonnostaan, mutta meidät kasvatetaan mokaamaan tätä vaihetta. Kun nainen aktivoituu, mies kokee olevansa karrikoidusti "kuningas" mikä motivoi häntä pysymään naisen kanssa ja nainen sijoittaa itsestään henkisesti siihen mieheen mikä taas kannustaa häntä pysymään sen miehen kanssa. Kun nainen ei aktivoidu eikä mies satu olemaan epätoivoinen on seuraus se, ettei nainen koe syytä pitää miestä eikä mies koe naisen haluavan pitää häntä ja näin molemmat jatkavat omille teilleen vaikka kuinka olisi oltu täpinöissään siitä toisesta. Joo, on niitäkin pareja joissa toinen on alusta saakka seurannut juurikaan panostamatta ja toinen hoitanut yksin koko homman, mutta näitä on harvassa eivätkä ne yleensä toimi kovin hyvin suhteessa normiin.
Joten, taas jos yhteisöajattelu toteutuisi niin pariskunnilla menisi ensinnäkin keskimäärin paremmin, pareja olisi myös enemmän. Ainakin teoriassa.

Nyt sitten, jottei joku luonnonlapsi kuvittele liikoja tästä, yhteisöllisyys ei ole kommunismia eikä se tarkoita kaikille yhdenmukaisia mahdollisuuksia. Se tarkoittaa sitä, että kun ollaan porukassa, omista pidetään huolta ja jos siihen porukkaan tulee lisää tyyppejä, niistäkin pidetään huolta ja annetaan niiden hoitaa oma osansa. (EDIT) Ennen kuin joku mamma kirmaa miehensä luokse ja osoittelee ruutua huutaen "hei kato, kato, tuolla on mies joka käskee sun hoitaa kotihommat". Joo, no ei. Sori neidot, minä en ole se joka on tekemässä teidän äijistä sisäkköjä jotka tarjoilevat väliajalla teille pina coladaa. Jos se äijä vaihtoi juuri renkaat autoon, te imuroitte ja väännätte sen jauhelihakastikkeen perunoille jotka se ukko voi kyllä kuoria. Sitä on perheyhteisöllisyys.

Ja sit mä heräsin.

...sähköpostiin ja ymmärsin pitää sen postin keskeneräisten joukossa. Tähän on syy ja se syy on se, että ihminen jolle se lähtee on kykenevä kusemaan lomasuunnitelmani. Hän on henkisesti ilmeisesti juuri niin aikuismainen etten voi luottaa siihen, ettei niin käy jos nyt pistän postin menemään. Olen lähdössä pääsiäisenä mökkeilemään ja tarvitsen siihen lomaviikon jota en todennäköisesti saa jos kerron juuri nyt asianosaisille miten asiat ovat.

Tarina alkaa näin: Jonkin aikaa sitten työpaikallani tuli eräs tehtävä jakoon johon sai vapaamuotoisella hakemuksella hakea. Satun olemaan yksi pätevimmistä tähän tehtävään ja paikkoja oli useampi jaossa joten sain se. En osaa sanoa olisinko saanut vaikka paikka olisi ollut ainoa. Sain tästä ilmoituksen varsin painostavaan sävyyn kirjoitetun sähköpostin muodossa jossa minulta erikseen odotettiin normaalia kovempaa työpanosta. Lyön vaikka vetoa että muut hommaan valitut eivät tällaista postia saaneet. No, ei siinä, kuittasin sen olkaa kohauttamalla koska ei minua siihen hommaan olisi valittu jos ei olisi katsottu paremmaksi kuin tehtävänjaon ulkopuolelle jääneitä vaihtoehtoja.
Tehtävän saaneiden listan tultua julki sain sähköpostin päälliköltä jossa minut kutsuttiin "ideointipalaveriin". Sähköposti oli muotoiltu samoin kuin muut vastaavat palaverikutsut, eli jos sattuu olemaan töissä niin on pakko osallistua ja jos osallistuu vapaa-ajalla niin osallistuminen lasketaan työajaksi. Mitään mainintaa osallistumispakosta vapaapäivänä ei ollut.
Luonnollisestikin satuin olemaan vapaalla, kuten noin 90% muistakin palaveripäivistä, ja olen siis ollut silloin tekemässä omia juttujani mikä on ollut aina aivan ok ihan niin kuin pitääkin.
Tänään sitten sain eteeni sähköpostin jossa ilmoitettiin että minun olisi pitänyt olla paikalla (1) tai selvittää syy (2) sille miksi en ollut jos olin estynyt saapumaan paikalle (3). Neljäntenä asiana yllätysbonussektori. Koska en ollut paikalla, nimitykseni tehtävään peruttiin mutta se on kuulema vielä saatavilla mikäli osoitan "huomattavaa työmotivaation kohotusta" tmv.

Tässä on pari ongelmaa. 1.) Mikään ei velvoita minua olemaan työvuorolistaan merkittynä vapaapäivänä työpaikalla. 2.) Se mitä teen vapaa-ajallani ei ole millään muotoa työnantajani asia. En ole siitä hänelle/sille missään selvitysvelvollisuudessa ellen nyt suoraan riko jotain sopimuksen pykälää siten että se vaikuttaa työpaikkaani tavalla tai toisella. 3.) Olin vapaapäivää viettämässä. Vaikka olisi ollut vetämässä keittoa kadun toisella puolella mikään ei olisi velvoittanut minua siirtymään työpaikalle palaverin ajaksi. 4.) Työaikani olivat sähköpostin lähettäjän, palaverin päivämäärän sekä ajankohdan päättäneen ihmisen tiedossa. Jätkällä siis yksinkertaisesti paloi hihat kun hänen aikataulunsa ei ollutkaan se johon vapaa-aikani sovitan ja kuten henkisesti aikuiseksi kasvaneen miehen kuuluukin, hän kostaa egonsa saaneen kolauksen lain puitteissa kovimmalla mahdollisella sallitulla tavalla koska ei uskalla katsoa peiliin ja löytää syyllistä pahaan mieleensä sieltä. Nerokasta! Ja tämä mies sai juuri lapsen. Toivottavasti tuon muija on fiksu koska muuten siitä pennustakin kasvaa tampio. :D

Send-nappi odottaa painamista siihen saakka kunnes selviää saanko lomani vai en. Riippumatta tuloksesta posti lähtee matkalle siinä vaiheessa. Katsellaan sitten miten homma menee. Jos saan varoituksen voin ainakin marssia luottamusmiehen luokse sen kanssa ja kääntää kakkatsunamin toiseen suuntaan. :)

...koska joidenkin asioiden tiedostaminen riittäisi ihan hyvin kun taas niistä erikseen kuuleminen jo oikeasti syö miestä/naista...ja se silti halutaan kertoa juuri sinulle tai tuoda esille sellaisessa ympäristössä jossa siltä tiedolta välttyminen on äärimmäisen vaikeaa. Luonnollisesti tämä tapahtuu vielä siitä huolimatta, että on kohteliaasti sanonut asianosaiselle ettei kyseinen asia kiinnosta tai että se aiheuttaa jopa harmistusta kuulijassa.

Vuosien varrella näitä ihmisiä on onnistunut luovimaan muutamia lähipiiriini ja onneksi olen onnistunut luovimaan heidät hyvin pitkälle pois sieltä kun tämä taipumus on nostanut päätään. Osa näistä on valittanut tauotta aina ja kaikesta, osa on kertonut joka kerta heidät nähdessäni "kalajuttuja" elämästään (mikä on kylläkin lähinnä koomista), parilla exällä on paha taipumus haluta tilittää panojuttujaan minulle tai porukassa jossa olen läsnä jne.

Ainaiset valittajat ovat vain...no...rasittavia. Siinä kuunnellessa menee omakin mieli maahan ja jos siltä onnistuukin välttymään niin tunnin kahvireissun jälkeen olo on kuin olisi ollut rankempikin työpäivä juuri ohi. Asioiden suurentelijat ja omien elämiensä sankaritarinoitsijat ovat siitä hauskoja, että heistä näkee heti kun se juttu alkaa ottamaan taiteellisen vapauden suomia mausteita. Joskus stoori on niin hauska että sen jaksaa kuunnella jopa loppuun saakka. Se on jännää miten eeppisen stoorin jostain kännisen urpon uhoamisesta nakkikioskilla saa väännettyä jos oikein yrittää. Noissa viimeisissä ei itseasiassa ole mitään pahaa sinällään, henkilökohtaisesti juttu menee vähän samoin kuin vanhempien seksielämän suhteen. Sen tietää olevan olemassa muttei sitä halua nähdä eikä kuulla siitä. Kyllä tässä itse kukin harrastaa sukupuolista kanssakäymistä mutta, no, en minä ainakaan koe tarvetta puhua siitä exieni kanssa tai heidän läsnäollessa. Tiedä sitten onko kyseessä todistelua siitä että heillä on seksielämä vielä minunkin jälkeeni. Ei kyllä tule minulle uutisena, aika monella ihmisellä tässä maassa on sellainen. :D

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Olen ilmeisesti ihminen jolle on helppo puhua melkein mistä vaan...joidenkin tapauksessa ihan mistä vaan ja se tuo tiettyä hyvää fiilistä. Samalla oppii aina vain nopeammin tunnistamaan ne ihmiset joista muodostuu pitkän päälle lähinnä tarpeettomia rasitteita omaan elämään ja pitämään heidät sen verran etäällä etteivät he pääse vaikuttamaan millään merkittävällä tavalla omaan elämiseen.

Se mikä näissä ihmisissä on kuitenkin aika rasittavaa, on se, että he ilmaisevat usein tyytymättömyytensä omanlaistensa juttujen kertomisesta ja kuitenkin yleensä närkästyvät kun heille esittää toiveen siitä että pitäisivät joitakin asioita omana tietonaan. Tuplastandardit elävät nähtävästi vahvoina edelleen tämän kansan keskuudessa.

Heija:n blogista inspiroituneena: Minä en ilmeisesti ole koskaan ollut henkisesti nuori aikuinen. Minua ei ole kiinnostanut tippaakaan jääkaapissa olevia nuuskapurkkeja vastaavat asiat. My way or the highway-asenne on itselle täydellisen vieras jos tarkastellaan ihmisten välistä kanssakäymistä. Ok, jos moraalinen linjaus on toisella täysin eri kuin itsellä niin hommista ei tule mitään. Kaiken ei kuitenkaan ole tarvinnut olla juuri niin kuin minä sanon.

Ainoat jutut jotka ovat toisessa ihmisessä tosissaan vituttaneet ovat ylimielisyys ja vastaavat suoraan paskat luonteenpiirteet. Eri musiikkimaku, ruokailutottumukset ja muut perinteiset "emmä voi olla sen kaa ku se ei oo just niinq mä"-perusteet suhteiden kariutumiselle tai alkamisen estymiselle ovar mielestäni lasten juttuja eivätkä kuulu täysi-ikäisten kuvioihin. Valitettavasti näillä on hyvin monen mielestä huimasti merkitystä.

Taitaa olla niin, että ainoa asia mistä ihan sydämen kyllyydestä on tullut avattua sanaista arkkua on se, että joillakin ihmisillä on taipumusta unohtaa se, että he seurustelevat ja välillä jopa silloin kun kumppani on paikalla. No, ei ole sattunut kuin yksi tällainen tapaus vastaan ja rupesi vielä avautumaan takaisin siitä miten kamalasti rajoitan ja kahlitsen kun kritisoin hänen ja puolituttuni välistä keskustelua siitä miten hienoa heidän välinen seksinsä varmaankin olisi. :D Parisuhteen sisäisestä seksistä voi vielä puhua ulkopuolisten kanssa jos on tarve, mutta ei sitä nyt mennä ääneen fantasioimaan jonkun toisen ihmisen kanssa keskinäisestä seksistä. Sinkkuna ok, parisuhteessa ei (minun mielestäni). :)

Niin, kuitenkin ihmisillä on mystisiä taipumuksia kehittää skandaaleja suhteen sisällä asioista joilla ei ole mitään väliä. Sukka lattialla, klassikko, eikä kukaan nyt oikeasti voi vetää poroja nokkaan sellaisesta mutta silti niin tehdään jatkuvasti. Kun miettii omaa suhdetaustaa niin n. 7 vuoden seurusteluihin (yhteenlaskettu aika) mahtuu 2 oikeaa riitaa. Toisen aiheutin itse tyrimällä ja toinen on tuo yllä mainittu. Kaikki muut kärhämät ovat olleet aiheiltaan vakavuusluokkaa "sukka lattialla". Pääsääntöisesti olen ollut näissä kuunteluoppilaana tyylillä "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" joskin on se myönnettävä että kolme tai neljä kertaa olen itse syyllistynyt samanlaiseen typeryyteen.

Mikä siinä muuten on, ettei voi tuoda sitä oikeaa nakertavaa asiaa esille vaan pitää purkaa päätä noilla tekosyillä ja jättää se varsinainen ongelma hautumaan ja odottamaan seuraavaa kävyn kuumenemista?

Miksi aikuisten sosiaalitoimi on käytännössä vain militanttifemakkojen valtion sponsoroima solu ja miksi näin on vain tässä maassa?
Katselin juuri parisuhde- ja perheväkivallasta kertovia tutkimuksia jotka olivat käytännössä kaikki "tutkimuksia" vain miesten väkivaltaisuudesta em. ympäristöissä. Tässä maassa ei ole tehty ensimmäistäkään oikeaa tutkimusta aiheesta vaan kaikki nämä ovat puhdasta naisasianaisten tilaustyötä. En minä sillä, etteivätkö miehet löisi kun kerran lyövät, mutta onhan se nyt ihan hirveää paskapuhetta sanoa etteivät naiset tekisi niin.

Se on jännä, hyvin jännä. Tässä maassa lyövät ja alistavat vain miehet, kaikkialla muualla naiset harrastavat sitä useammin lähisuhteissa. Ottaen huomioon että konkreettiset kulttuurierot näissä asioissa ovat muihin länsimaisiin sivistysvaltioihin verrattuna tasan nollassa, olen taipuvainen ajattelemaan että tässä maassa yksinkertaisesti sosiaalitointen päättävillä palleilla on joko miesvihaaja tai idiootti. Eihän nyt kukaan ihan oikeasti voi ottaa tosissaan tutkimusta joka nimetään tutkimukseksi vaikkapa perheväkivallasta sukupuoliriippumattomasti ja kuitenkin käsittelee vain toisen sukupuolen taipumuksia. Sitten näitä tutkimuksia on kirjaimellisesti kymmeniä. Eikä kukaan tuolla ylemmissä portaissa huomaa epäkohtaa?

Joo, ei mussa anarkistin verta ole mutta ilmeisesti sen verran ylpeyttä että tällainen suututtaa ihan oikeasti. Kieltämättä ei tulisi suru puseroon jos joku vapaavalintaisella metodilla uudistaisi koko valtion johdon täyspäisemmäksi.