Tarve saada olla osa toimivaa kokonaisuutta...

...on vahvana melkein jokaisessa meistä. Tämä on niitä ihmisen sisään rakentuneita "tarveastioita" joiden vajavainen täyttyminen aiheuttaa pahaa mieltä. Pahaa mieltä jota ei ehkä osata sitten kohdistaa tai ei ymmärretä. Kun ei ymmärretä eikä kohdisteta oikein, melko varmasti ongelma ei ratkea ja tehdään vääriä ratkaisuja sen korjaamiseksi. Väärien ratkaisujen taipumus on aiheuttaa pahaa lisää mieltä. Yht'äkkiä ollaan kuin hamstereita juoksupyörässä, kiidetään vimmatusti kohti parempaa huomista joka osoittautuukin täysin samanlaiseksi tai huonommaksi. Löydetään itsemme samojen ongelmien edestä, tehdään lisää yhtä "fiksuja" ratkaisuja ja toistetaan samaa kunnes tilanne menee jo niin rumaksi että joku sen lopettaa, vaikka väkisin. Onneksi se tilanteen väkisin lopettaja on yleensä sen tilanteen aiheuttanut ihminen, mutta ainahan näin ei ole.

Tarve sinällään on laajalti ihmisten tiedossa. Aika harva ei tiedosta olevansa iloinen kun on töissä ja tuntee olevansa tarpeellinen osa kokonaisuutta. Töiden ulkopuolella tämä tarve on nykyihmisten päissä kuitenkin vääristynyt ja usein ymmärretty tarkoittamaan jotain ihan muuta kuin mitä se on. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin toimivan kokonaisuuden osana olemisen tuovan hyvää oloa itselle yhtälailla vapaalla kuin töissäkin, kuvitellaan että itse ollaan se kokonaisuus jonka ympärillä maailma pyörii ja jonka osia muut ihmiset ovat. Tämän seurauksena asioilla on taipumusta mennä perseelleen. Kutsutaan tätä tilaa vaikka "egosentrismiksi" selkeyden vuoksi. Itseasiassa edellisen blogaukseni sankari antoi tästä loistavan tyyppiesimerkin suunnittelemalla asiat itselleen sopiviksi ja olettamalla että kaikki muut seuraavat perässä.

Heräsin tähän kokonauisuusajatteluun itse konkreettisesti vasta eilen illalla. Kutsutaan sitä sitten vaikka wholismiksi kun en korrektia termiä tiedä/muista. Olen toteuttanut sitä läpi aikuisikäni kyllä, mutten tiedostanut tarvetta konkreettisesti ennen eilistä kun asiasta tuli puhe. (Sikäli on mielenkiintoista kuinka asiat konkretisoituvat kun niistä puhuu ääneen.) Varsinainen tilanne joka tämän revelaation aiheutti oli kuitenkin hyvin arkinen. Olin mökkeilemässä tuossa syksyllä muutaman kaverin ja tutun kanssa, onnistuin ujuttautumaan ensimmäisen aamun aamiaiskokiksi. Sinällään tässä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta voin valehtelematta sanoa, että tämä oli elämäni onnellisten hetkien top kolmosessa. Muutama nälkäinen suu ruokittavana ja se oli minun hommani tehdä niin. Järjestää ravintoa näille jotta heidän elämänsä laatu paranee edes hetkellisesti yhden perustarpeen täyttymisen myötä. Silkkaa parhautta, kaikessa tilanteen maanläheisyydessä.

Minut on kasvatettu ns. muista riippumattomaksi ihmiseksi. Minä en periaatteessa tarvitse muita. Jos minusta poistettaisiin tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tämä kokonaisuuden toimivana osana olemisen tarve, minulla ei olisi muille ihmisille yhtään mitään käyttöä. En ole koskaan kaivannut ketään tueksi oikein minkään asian kanssa ja olen aina hoitanut omat dilemmani korkean omakätisesti. Jos joku lapsen isä tai äiti lukee tätä, älkää kasvattako lastanne tähän. Joo, itsenäiseksi kyllä muttei riippumattomaksi muista ihmisistä. Miksi? Koska se "wholismi" asuu meissä kaikissa.
Miettikääpä tilannetta jossa penskanne on parisuhteessa eikä hyväksy kumppaninsa tarjouksia olla avuksi asioissa koska pärjää kyllä itsekin mutta samalla haluaa auttaa sitä kumppania minkä kerkiää. Suunnattoman epäedullinen tilanne parisuhteen näkökulmasta. Toiselta ihmiseltä kielletään mahdollisuus olla se hyödyllinen, tarpeellinen osa kokonaisuutta, tässä tapauksessa parisuhdetta. Tältä samalta ihmiseltä kuitenkin kysellään jatkuvasti mahdollisuuksia olla autettavan auttajana. "Kaikki" ihmissuhteet toimivat jollain asteella vuorottaisen avunannon kautta toisesta hyötymisen periaatteen symbioosilla ellei kyseessä ole hyväksikäyttösuhde.

Annanpa elävän elämän esimerkin tiistailta. Olin menossa istumaan iltaa exäni kanssa ja toisessa laukuistani oli pari putelia punkkua. Mimmi kysyy minulta kolme kertaa voiko hän auttaa kantamuksieni kanssa, hänellä kun ei ollut kuin käsilaukku kannossa. Totesin joka kerta ettei tarvitse, jaksan kyllä, mikä piti paikkaansa koska aikuisten oikeasti pari pulloa punaviiniä painaa sen 2 kiloa eikä sen pitäisi edes hidastaa ensimmäistäkään aikuista ihmistä. Vastaukseni oli kuitenkin typerä ja ennen kaikkea väärä paikkaansapitävyydestään huolimatta. Oikea vastaus olisi ollut kaivaa toinen pullo laukusta ja ojentaa se kiitoksen kera kysyjälle. Näin hänen tarpeensa auttaa olisi täyttynyt, hän olisi saanut henkistä tyydytystä ja paremman mielen eikä tämä olisi maksanut minulle yhtään mitään yhtään millään mittarilla. Pullojen kantamisesta olisi tullut yhteinen projekti josta molemmat olisivat hyötyneet. Mutta ei, koska "minä pärjään yksinkin".
Tämähän on arkinen esimerkki ja sellaisenaan melkoisen pieni, mutta tätä kirjoittaessa tulee kyllä läimittyä omiin poskiin henkisellä avokämmenellä ns. nuoruuden innolla. Anteeksi kielenkäyttöni mutta reagointini tarjoukseen avusta oli helvetin typerä. Kirjaimellisesti vituttaa etten nähnyt asiaa sillä sekunnilla kun se sattui kohdalle. Tällä elämänkokemuksella olisi pitänyt tietää paremmin. Hävettää. Ei näin...

Mitä egosentrismiin tulee, sitä näkee jatkuvasti tilanteissa joissa se on vain ja ainoastaan typerää. Otetaan siis käsittelyyn jotain sellaista mikä on yleistettävissä. Pariutumiskuvioiden alkuvaiheet. Nyt, ennen kuin aloitan tämän, tiedän että sukupuolesta riippumatta on aktiivisia ja passiivisia ihmisiä. Otan käyttöön vain sen yleisen jo stereotypisoituneen tilanteen ja puhun hiukan siitä.
Joten, tyyppiskenaariomme on se, että mies lähestyy naista. Näin siksi että ylivoimainen enemmistö kaikista sukupuolten välisistä romanttisista suhteista alkaa näin. Ei siinä mitään. Luonto on muovannut miehestä sen, joka tyypillisesti ottaa sen riskin näissä tilanteissa ja naisesta sen, joka ei tyypillisesti sitä ota. Näin se vaan menee ja se on ihan ok. Se mikä on kummallista ja egosentristä on se, että tyypillisesti nainen ei myöskään vie pariutumista alussa eteenpäin. Mies tulee juttelemaan, mies pyytää tanssimaan, mies aloittaa ensimmäisen halauksen, pyrkii suutelemaan ja ehdottaa seksiä jne. Typerää, niin typerää.
Liuta tutkijoita on tullut siihen tulokseen, että kun nainen kiinnostuu miehestä, nainen sitoutuu tähän vasta kun on henkisesti panostanut mieheen. Samalla ollaan tietoisia siitä, että naisella on taipumus menettää kiinnostuksensa jos mies on ns. liian helppo saalis. No, mieshän on liian helppo jos hän tarjoaa itsensä käsiensä päällä istuvalle naiselle...eli useimmissa tilanteissa. Taas tutkittiin turhaan. Tämä asia on ollut aikuisille, siis vanhemmille tiedossa aina ja kaikkialla mutta silti lapset opetetaan siihen, ettei naisen kuulu aktivoitua ja miehen kuuluu johtaa tilannetta alusta loppuun koska luonto on näin sanellut. Väärin.
Luonto on sanellut, että stereotyyppisesti mies haluaa valita sen naisen jolle itsensä tarjoaa, samalla luonto on sanellut että nainen valitsee sen mielestään parhaan miehen niistä tarjokkaista jonka tarjouksen ottaa vastaan. Luonto on myös sanellut että siinä vaiheessa nainen aktivoituu koska haluaa pitää sen miehen jota ei muuten saa pidettyä. Pakkohan sillä ukolla on olla parempia tai muita yhtä hyviä vaihtoehtoja jos sen ei tarvitse nyhjätä sen mimmin kyljessä, eikö niin? Näin aivot meille sanovat.
Tämä toimisi loistavasti luonnostaan, mutta meidät kasvatetaan mokaamaan tätä vaihetta. Kun nainen aktivoituu, mies kokee olevansa karrikoidusti "kuningas" mikä motivoi häntä pysymään naisen kanssa ja nainen sijoittaa itsestään henkisesti siihen mieheen mikä taas kannustaa häntä pysymään sen miehen kanssa. Kun nainen ei aktivoidu eikä mies satu olemaan epätoivoinen on seuraus se, ettei nainen koe syytä pitää miestä eikä mies koe naisen haluavan pitää häntä ja näin molemmat jatkavat omille teilleen vaikka kuinka olisi oltu täpinöissään siitä toisesta. Joo, on niitäkin pareja joissa toinen on alusta saakka seurannut juurikaan panostamatta ja toinen hoitanut yksin koko homman, mutta näitä on harvassa eivätkä ne yleensä toimi kovin hyvin suhteessa normiin.
Joten, taas jos yhteisöajattelu toteutuisi niin pariskunnilla menisi ensinnäkin keskimäärin paremmin, pareja olisi myös enemmän. Ainakin teoriassa.

Nyt sitten, jottei joku luonnonlapsi kuvittele liikoja tästä, yhteisöllisyys ei ole kommunismia eikä se tarkoita kaikille yhdenmukaisia mahdollisuuksia. Se tarkoittaa sitä, että kun ollaan porukassa, omista pidetään huolta ja jos siihen porukkaan tulee lisää tyyppejä, niistäkin pidetään huolta ja annetaan niiden hoitaa oma osansa. (EDIT) Ennen kuin joku mamma kirmaa miehensä luokse ja osoittelee ruutua huutaen "hei kato, kato, tuolla on mies joka käskee sun hoitaa kotihommat". Joo, no ei. Sori neidot, minä en ole se joka on tekemässä teidän äijistä sisäkköjä jotka tarjoilevat väliajalla teille pina coladaa. Jos se äijä vaihtoi juuri renkaat autoon, te imuroitte ja väännätte sen jauhelihakastikkeen perunoille jotka se ukko voi kyllä kuoria. Sitä on perheyhteisöllisyys.

Ja sit mä heräsin.