Oikein vai väärin....?

Olen viime aikoina törmännyt toistuvasti jännittävään ajatusmalliin. Ajatusmallin mukaan ajattelija itse voi vaatia toisia toimimaan tietyllä tavalla tai kieltää heitä toimimasta jollain tavalla, mutta hän itse voi tehdä mitä vaan vieläpä niin, että vika on aina jossain muualla kuin henkilössä itsessään. Jotenkin tuntuu etteivät ihmiset ole enää omasta mielestään vastuussa tekemisistään ja niiden seurauksista silloinkaan kun niistä koituu harmia muille. Voisin luetella tähän varmasti kymmeniä eri skenaarioita joissa tämä on tullut ilmi, nopeasti laskin heti 2 kuukauden sisään yli kymmenen tällaista kohdalle osunutta, mutta lienee tarpeeksi jos annan pari esimerkkiä.

Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka pomoni oli vetänyt tooodella lahjakkaan lapsetuksen päälle ja alkanut kiukkuamaan minulle siitä etten ollut ilmoittanut hänelle että olen vapaalla sinä ja sinä päivänä. Vielä suurempi paha oli kuitenkin etten ollut tehnyt selvitystä siitä miksi en ole ollut töissä vapaa-ajallani. Hänen avautumisensa kaatui sitten tehoissaan siihen, että hän on ollut tietoinen työvuoroistani ja itse kussut omat hommansa joten edes moraalista ilmoitusvelvollisuutta minulla ei sitten ollut vapaitteni suhteen. Muutenkaan en ole yksityiselämästäni selvitysvelvollisuudessa kenellekään työpaikalla. Tämä velvollisuusasia toki olisi koskenut vain minua eikä ketään muuta työntekijää työpaikalla. On hyviä johtajia ja sitten on niitä jotka luulevat tittelin tekevän heistä johtajia. Selvästikään tämä ei ollut sellainen hyvä versio.
Toisena esimerkkinä on liuta ihmisiä joiden mielestä he eivät ole mm. vastuussa sanomisiensa seurauksista. He saavat yrittää haukkua ja alistaa verbaalisesti kaikkia ympärillään, mutta annas olla kun sanot vastaan tai lähdet samalle linjalle heidän kanssaan niin olet välittömästi maailman pahuuden ruumiillistuma. Hupaisaa on se, että näillä ala-asteelle henkisen kypsyytensä kanssa jääneitä ympäröi joukko bändäreitä. Ymmärrän kyllä heidän kiukkunsa jonkun sanoessa vastaan. Ei ole kivaa kuvitella olevansa oikeamielinen sellaisella asteella, että on suorastaan virheetön omissa silmissään jonka jälkeen joku osoittaa sormella sitä muuten kiiltävässä egossa kelluvaa mustaa paisetta sormella ja kysyy "mikä toi on". Olen havainnut näkökentässä tästä tuplastandardityperyydestä uuden alalajin. Kun kyse on tunneasiasta, ongelman toiminnallaan aiheuttanut henkilö vetoaa järkeen ja vastaavasti järkiasioissa tunteeseen. Luonnollisesti kuvioon kuuluu muiden mollaaminen siitä, etteivät he tee samoin, samoin päin ja samoissa tilanteissa missä hän itse niin tekee. Nerokasta sinällään. Kaikki perustelut ovat valideja silloin kun tämä ihminen itse käyttää niitä tai ne toimivat hänen edukseen, mutta muuten ne eivät ole sallittujen argumenttien joukossa.

Ilmeisesti minussa on jotain taipumuksia sadismiin koska en voi väittää ettenkö nauttisi siitä, että pääsen osoittamaan sormella sitä heidän egonsa syöpää jonka he ovat niin kovasti koittaneet unohtaa hokemalla ettei sitä ole olemassa. Jostain syystä tämän asian tuoma ilo kasvaa sitä mukaa mitä jossain hierarkia-asteikossa korkea-arvoisemman tyypin virhettä saa osoittaa sormella. Ei silti, on se vaan silkkaa hunajaa päästä nöyryyttämään ihan tavallista ihmistäkin hänen omalla aseellaan jota hän on juuri itse käyttänyt jotain vastaan. Oman toimintani logiikka on kuitenkin siinä, että pyrin välttämään viimeiseen saakka niiden tilanteiden aloittamista. En siis itse oksenna mitään "vitu homoooooo"-juttua kenenkään päälle vaan odotan että se vastaava juttu tulee jonkun muun suusta.
Kauan sitten, ja nyt puhutaan yli 20 vuoden takaisista tapahtumista, eräs ystäväni opetti ettei ole järkeä aloittaa tappeluita, olivat ne sitten verbaalisia tai fyysisiä. Siinä ei ole mitään kunniaa vaan kyse on puhtaasti ylpeydestä ja sen tuomasta sokeudesta omalle toiminnalle. Ajatus pitää edelleen. "Taistelun" on hävinnyt se, jolla ensin lähtee lapasesta. Kun homma menee asiattomaksi, huutaminen alkaa tai nyrkit alkavat heilua, homma on silloin hävitty. Joo, en ala väittämään että pystyn aina itse pysymään tässä ajatuksessa. Joskus jonkun typeryys tai välinpitämättömyys menee sellaiselle tasolle että oma dialogin puolikkaani alkaa jo tavalla jolla häviän "pelin". Yleensä se kuitenkin onnistuu, siis asiallisen linjan pitäminen tarpeeksi kauan jotta asia joko ratkeaa jomman kumman myöntäessään virheensä tai sitten vastapuolella menee kuppi nurin. Yleensä se on tämä jälkimmäinen vaihtoehto, valitettavasti.

Nyt kun asiaa ajattelee, eipä tässä omassakaan linjauksessa ole mitään kunniaa. Minusta nyt vaan on mukavaa pistää ihminen nielemään itse jakamansa paska. En kyllä koe tästä mitään ylpeyttäkään. Ehkä tämä on verissä jollain tasolla. Saanhan minä palkkanikin siitä, että ikävät ihmiset saavat sanktionsa. :)

Tästäpä tuli mieleeni eräs loistava pitkä keskustelu jossa molemmilla puolilla homma lähti ihan täysin rukkasesta ja toisen puolen tuplastandardit pääsivät oikein tosissaan esille. Muistan sen keskustelun varmaan hautaan saakka. :D Taidanpa aloittaa siitä aiheesta seuraavaksi.