Oletko koskaan miettinyt, että jos kukaan ei ikinä ois alkanu jutella tuntemattomalle, niin kellään ei ois kavereita tai ystäviä tai parisuhteita. Ois vain omat sukulaiset, nam nam.
En ole samassa koulussa kuin sinä, en asu kanssasi samassa talossa, en ole serkkusi x-säädön bändikaverin puolitutun pikkuserkun x-työkaveri (tai ehkä olenkin, todennäköisyydellä yksi miljardista), emme törmänneet baarissa niin että tuopit läiskähti parin pisaran verran kauluksille, tai torilla niin että rommirusinajätskilorot tyrskähti hiuksiin. Tuskin olemme koskaan kävelleet toistemme ohi, tai samalla kadulla edes kahden tunnin erolla, tuskin olemme koskaan olleet edes 5 kilometrin säteellä toisistamme. Paitsi jos asut Helsingissä, siellä kyllä käyn usein, mutta, puolisen miljoonaa muutakin on samalla ollut sen 5km säteen sisällä. Tai jos asut 5km päässä junaradasta, niin silloin ehkä myös, olen käynyt monessa Suomen kaupungissa junalla.
Mutta kuitenkin. Tuskin olet koskaan kuullut minusta mitään. Nähnyt minua laisinkaan yhtään missään. Havainnut minua mitenkään koskaan. Se oli joskus melko lähellä, välissämme oli ehkä vain 7 betoniseinää ja 2523 autoa ja 16237 ihmistä. Parhaimmillaan suurinpiirtein noin. Ja kun astuin sen jonkun luota ulos ovesta jonka luona olin Helsingissä käymässä, ehkä sinä juuri silloin astuit siellä 4,1 kilometrin päässä sisälle ruokakauppaan. Jonka seinät olivat ehkä tiilistä, joten ehkä silloin oli se kliimaksi, ihan pian sen jälkeen kuljit jo eri suuntaan kuin minä koska aloit suunnata pullahyllyä kohti. Siwan suunnittelija oli julma - olisimme voineet olla parhaimmillaan 3-4 metriä lähempänä toisiamme, 4121 metrin päässä toisistamme. Se on minun askelilla noin 4672 askelen verran, tai ei noin vaan tarkalleen, paitsi jos olen humalassa. Ja jos olisinkin ollut pullaostoksilla juuri siinä kaupassa juuri silloin, ja jos olisin osannut oikeat sanat, katseet, teot, eleet, ja sinäkin myös, niin jatkossa olisin ottaessani 4672 askelta johonkin suuntaan voinut ajatella monta hyvää asiaa sinusta.
Se kaikki jäi kuitenkin melko kaukaiseksi asiaksi silloin. Ja sekin "silloin" on vain hyvin teoreettinen käsite, hajanainen teoria.
Niin, ehkä se meni jotenkin noin, tai ehkä ei, se saattoi mennä vaikka miten, variaatioita löytyisi miljoonittain. Ehkä se on mennyt kymmeniä tai tuhansia kertoja jotenkin. Mikä on ollut se lähin hetki ja tapahtuma? Olemmeko joskus olleet jopa samassa hississä? No todennäköisyys on pieni, menen hyvin harvoin hissillä minnekään, edellinen kerta mitä muistan, ja silloin kyydissä oli toinenkin ihminen, on puolitoista vuotta sitten syksyllä. Hänellä oli oranssilapainen sählymaila, en muista hänestä enää mitään muuta.
Et ollut hän? Ei se mitään. Olit joku muu, joskus jossain, missä sitten olitkin. Varmasti jossain olit joku. Eikä sillä kai niin väliä että kuka tarkalleen missäkin.
Nyt olet kuitenkin siinä. Tässä. Et ole koskaan aiemmin ollut tässä. Täällä. TÄÄLLÄ. Ja tuo tuossa olisi vielä isompi jos voisi. Se olisi monitorin kokoinen, huoneen kokoinen, asunnon kokoinen, talon kokoinen, korttelin kokoinen. Ei se voi olla, mutta ehkä se riittää. Ehkä se silti täyttää tajuntasi ja mielesi ja jyskyttää siihen. Here. Här. Hier. Ici. εδώ. Qui. здесь. Aqui. Kaikkea et tajua, mutta tiedät silti. Tajuat eniten suomea, koska olet suomalainen. Niin minäkin olen. 5 304 833 meitä on, Wikipedian mukaan. Uskotaan sitä. Noista 5 304 831 ei ole sinä eikä minä. 2 on. Toinen niistä on minä. Ja sinä olet niistä toinen.
Ja vähän sama täällä, maidonvalkealla sivustolla. 56 599 tunnusta; 1 minä - 1 sinä.
Niin, sitä ennen kaikkea olen sinulle. Hyvin todennäköisesti ensimmäistä kertaa mitään. Nyt sentään jotain. Mitä? Joku tällä www-sivustolla jonka profiilin kohdalle päädyit, askel kerrallaan, sivu kerrallaan, hiiren liike kerrallaan, kahvin ryystö kerrallaan, klikkaus kerrallaan. Mitään et osannut arvata tai odottaa. Ensin kaikki oli niin rauhallista ja verkkaista, ja sitten bittivyöry lähti liikkeelle ja otti sinut mukaansa. Minne se vie sinua? Mikä sinua odottaa?
99,9% kohdalla se voi ja saa jäädä tähän. Parilla hiirieleellä Combat Strikeen tai Wowiin tai Demiin tai kone kiinni ja Salkkareita seuraamaan, ei se mitään, parempi niin. Salkkarit kaihoaa katsojia, kanava hinkuu mainostuloja, mainostajat tahtovat mainostaa mihin hintaan vaan. Ja nettiklaanit kaipaavat yksiä miehiä. Hyvä näin.
Sitten on aina jäljellä se niin kiehtova 0,1%. Yksi tuhannesta. Wou. Kuulostaa niin... Mahtipontiselta ja lupaavalta. Mutta jos oikeasti otettaisi vaikka 0,1% suomalaisista, eli 5305 suomalaista, ja katsottais miten hyvä jääkiekonpelaaja tai balettitanssija se 5305:ksi paras on, niin ei se olisi kovin hyvä. Se voisi olla jopa hyvin surkea. Nopealla päässälaskulla päättelen että jääkiekon ollessa kyseessä se olisi vitos- tai kutosdivarin pelaaja. Vaikka en kyllä tiedä onko olemassa edes nelosdivaria.
Tänne asti pääsimme tässä kirjeessä, ja missä me tällä hetkellä olemme. Voi olla että tämä on tämän kirjeen sinulle, tuntematon, viimeinen paragrafi eli kappale. Minusta vähän tuntuu että niin se on, vaikka tähän ei mitään järkevää lopetustakaan enää oikein taida tulla. Mutta antaa sen olla niin, ei kaiken tarvitse aina mennä maailman juhlavimmin ja täydellisesti. Rentous on myös hyvä juttu. Ja niitähän on paljon monia muitakin. Tänään pidin erityisesti isoista räntähiutaleista jotka vähän kuin kaappasivat koko naaman. Myös flunssani hellitti ihan yhtäkkiä mikä oli upean huikeaa. Ja myös se että nyt suht tyytyväisenä tallustan keittämään itselleni kahvia. Sen kanssa minulla on lattialla monta päivää maannutta mustikkakaakkua, se on kaikesta huolimatta vielä ihan hyvänä, se ei luovuta ja mene pilalle, se haluaa suuhuni vaikka mikä olisi.
lämmöllä sinun,
olakrez
