Vellu ja Saabbi

Johanne sanoi, että Keikyän VPK:n paloasemalla olisi tarjolla tuoretta sahtia. Oikein katajanoksien läpi suodatettua. Halvalla saisi. Sylkäisin maahan ja totesin, että eiköhän oteta Saabbi ja lähdetä pyörähtämään. Johanne syöksyi takapenkille ja Vellu istui pelkääjän paikalle. Lopetin vielä röökini ja nakkasin tumpin ojaan.

Saabin kurvatessa Vehnäskylän hiekkateillä Vellu yhtäkkiä lopetti tavanomaisen höpöttämisensä. Katsoi vain eteensä kuin pirun olisi nähnyt, kasvot valkoisena. Johannekin huomasi sen takapenkiltä ja otti Vellua olkapäästä kysyäkseen, mikä hänelle oikein tuli.

Silloin polkaisin kytkimen pohjaan ja yritin potkia jarrua niin, etteivät pyörät menisi lukkoon. Turhaan. Vaikka miten yritin väistää, Saab puski itsensä ojaan. Ennen kuin olimme huomanneetkaan, löimme kaikki päämme Saabin äkkiä pysähdyttyä.

Kukaan ei sanonut mitään. Saabin oikeanpuoleinen kylki oli tukevasti ojanpenkkaa vasten. Potkin kuskin oven auki ja kirjaimellisesti kiipesin ylös tielle. Vellu ja Johanne tulivat järkytyksestä sanattomina, mutta muuten ehjinä, ulos perässäni. Sylkäisin maahan ja kaivoin vapisevin käsin nortit taskustani. Johannekin otti, vaikka se ei polta.

Katsoimme autoa, joka oli kuin ihmeen kaupalla - tai juurikin ihmeen kaupalla - osunut tismalleen betonisen siltarummun ja tukevan koivun väliin. Käsikään ei olisi mahtunut Saabin puskurien eteen, niin tiukka tämä sovitus oli. Kymmenen senttiä kumpaan suuntaan vain, niin meistä ja Saabista olisi tullut liha-metallipasteijaa.

Vittu. Sanoin sen vielä uudestaan. Vittu.

Kolmannen röökin jälkeen hengitys alkoi kurkkua polttelevasta tupakansavusta huolimatta tasaantumaan. Soitin Jaskan ja se tuli traktorilla paikalle puolen tunnin päästä. Jaska ei ollut uskoa silmiään, pyöritteli vain päätään. Hän löi kettingit kiinni Saabiin ja traktori kiskaisi kerran. Puskuri irtosi. Kirosin Jaskalle, niin kuin olisi ollut hänen syynsä, että auto ylipäänsä oli ojassa. Jaska kirosi vielä mehevämmin ja sitoi kettingit uudestaan. Tajusin pitää turpani kiinni, olihan Jaska kumminkin auttamassa.

Nyt Saab nousi ojasta. Maanläheisestä tilanteesta oli muistona vain hajonnut eturengas ja pari naarmua pelkääjänpuoleisessa ovessa. Vaihdoin takakontista naurettavan pienen kokoisen vararenkaan, jolla sai ajaa vain kahdeksaakymppiä. Kuka sellaisenkin oli mennyt keksimään? Ei ainakaan selvinpäin tai sitten se oli joku ruotsalainen. Naurettava nakkihan se oli auton alla.

Annoin Jaskalle kaksikymppisen ja lupasin vielä perhekossun. Hän sanoi, ettei tarvitse. Vaikka miehestä näki, että sen ilme kirkastui heti, kun viinasta oli puhe. Yksineläjähän se, ei ollut vaimoa saanut hommattua vanhemmiltaan perimäänsä maatilaan. Siellä se puski töitä joka ikinen päivä. Muutamana kertana vuodessa lähdin sen kanssa kiihdytysajoja seuraamaan. Silloin Jaska veti perseet, vokotteli kaikkia alaikäisiä tyttöjä, haistatteli järkkäreille ja sammui nuotioon. Sitten se taas palasi maatilalleen ja jatkoi töitään.

Kun Vellu oli tullut takaisin kuselta siltarummun viereltä, hyppäsimme takaisin Saabiin ja jatkoimme matkaa Keikyään etupuskuri Saabin takaluukusta törröttäen.

—c—

Kirjoitettaessa soi Britney Spears: Womanizer (aivan, kuka ihme sitä tuolla toisella puolella soittaa?)