Luksusongelmia

Käyn usein ulkona syömässä. Varmaan liian usein, sillä ajoittain minut valtaa hillitön ravintolaraivo.

Oletteko aiemmin käynyt meillä, kysyy tarjoilija alkajaisiksi. Tekisi mieli valehdella, että olen. Ja sitä paitsi, mitä se tarjoilijalle kuuluu. Jos vastaan rehellisesti, että en ole, alkaa vaivaannuttava seremonia  ” siinä tapauksessa kerron vähän meidän konseptista”. Mutta kun en halua kuulla!

Olen lukutaitoinen ja kysyn annoksista, jos pidän sitä tarpeellisena, heti kun olen omin päin tutustunut ruokalistaan. En halua tietää asioita, jotka ovat itsestään selviä, kuten että 5-10 euroa maksavat annokset eivät voi olla kovin isoja ja että niitä on parasta tilata pari, kolme, jos aikoo saada nälkäisenä vatsansa täyteen. Ja kyllä, ymmärrän sanomattakin, että voimme jakaa annokset seuralaiseni kanssa.

Tekisi usein mieli sanoa, että ettekö tiedä kuka minä ole!  Minä olen asiakas, jota tarjoilijan pitäisi palvella, enkä enää koulun penkillä. En myöskään ole metsäläinen enkä moukka, jota pitäisi pyytämättä sivistää ruoka-asioissa.

Monet ”konseptiravintolat” suhtautuvat asiakkaisiinsa alentuvasti ja henkilökunta luennoi annoksista ikään kuin olisivat keksineet jotain ainutlaatuista.

Usein ovatkin kyllä keksineet kääpiökokoisissa piperrysannoksissaan yhdistellä makuja, joita kukaan normaaleilla makuhermoilla varustettu ei laittaisi samalle lautaselle.

Kun tästä ensimmäisestä opastuksesta on ärsyyntymättä selvitty, niitä tulee yhtä monta kuin ruokalajejakin. Pahimmillaan ne tulevat heti alkuun lusikassa tai shottilasissa tarjoillun keittiön tervehdyksen kera ja kyykkytarjoilijan muodossa.

Kaikkihan tietävät kyykkyviinit, ne halpisviinit Alkon alahyllyissä. Kyykkytarjoilijoita puolestaan esiintyy ainoastaan kalliissa paikoissa.

Keittiöstä lehahtaa pöydän viereen kyykistelemään ja nojailemaan hipsterityylinen kokki tai keittiömestari, joka osoittelee annoksia ja kertoo, että tässä meillä löytyy fermentoitua raparperia hillotun lehtikaalin kera höystettynä savustetulla nilviäismoussella ja että juurileipä on kahteen kertaan glaseerattu ja voi ihan omin käsin puulusikalla vatkattu. Ja vihannekset tulevat siltä ja siltä luomutilalta jostain saarelta.

Apua, miten voin kuunnella pöydän vieressä hankalassa asennossa ulkoa opeteltuja ritirimpsuja latelevaa veikkoa naama peruslukemilla? Kun naurattaa niin pirusti ja tekisi mieli vapauttaa kyykistelijä epämukavasta tehtävästään.

Näissä paikoissa yleensä pehmeälle ekopaperille riipustetut ruokalistat ovat muodoltaan kapeita ja korkeita ja niissä on käytetty jotain hentoa kirjasinta. Ihan erilaista ärsytystä tarjoavat puolestaan tuhdit, isot ja värikkäät ruokalistat, joissa hehkutetaan kunkin ruokalajin herkullisuutta, rapeutta tai mehevyyttä.

Tällaisiin adjektiivilistoihin törmää Rossoissa, Amarilloissa ja muissa koko kansan ketjuravintoloissa. Valmiiksi lapsekkaan reippaalla sävyllä laatuarvioidut ruokalajien selostukset kiukuttavat yhtä paljon kuin trendiravintoloiden kaikkitietävät höpöttäjät.

Minun, asiakkaan, pitäisi saada päättää, oliko annos herkullinen, leipä rapea ja pihvi mehukas vai ei. Luettuani listan läpi, olen jo siitä niin ähkytäynnä, että ruokahalu on tiessään. Myös sana ”possu” ruuan yhteydessä mainittuna vie ruokahalun välittömästi.  Viimeistään fiiliksen pilaa kuuluvalla lähihoitajaäänellä ohikulkiessa huudeltu  ”mitenkäs täällä maistuu?” Jos puolestani itse yritän tarjoilijaa tavoittaa, se ei onnistu ainakaan siinä vaiheessa, missä haluaisin laskun. Sekin kiusa vielä lopuksi, sillä laskua tilatessaan jo tietää, etteivät hinta ja laatu juuri koskaan kohtaa.

Tomi Björck vastaa Iltalehdessä:

Linkki

En halua omistaa mitään rumaa enkä tylsää, vaan ainoastaan sellaista, mikä tuottaa iloa. Bitit pörssissä eivät sitä tee, mutta asunnot kylläkin.

Olen ollut asuntosijoittaja siitä lähtien, kun minulla oli siihen mahdollisuus eli vakituiset tulot, joiden turvin pystyin ottamaan lainaa pankista. Perheeni asui vuokralla ja omistimme samalla mieheni kanssa kaksi pientä sijoitusasuntoa. Vuokrakotimme oli paljon tasokkaampi kuin minkä olisimme silloin pystyneet perheellemme ostamaan ja lainan korot saattoi vähentää veroissa. Siinä oli mielestäni paljonkin järkeä.

Ensimmäiset kokeilut eivät kuitenkaan tehneet minua onnelliseksi eivätkä hirveästi tuottaneetkaan. Sen jälkeen olenkin noudattanut enemmän sydämen kuin järjen ääntä. Usein asuntosijoittajia neuvotaan tekemään hankintoja laskin kädessä ja tähdennetään, ettei paras sijoitusasunto ole välttämättä se, missä itse haluaisit asua.

Olen noudattanut täysin päinvastaista taktiikkaa: osta vain asuntoja, joissa voisit itsekin asua.

Tämä on toiminut hyvin, se tuottaa iloa sekä minulle että vuokralaisille.  Asuntosijoittaminen on ajoittain vaivalloista, mutta tuo toisaalta merkitystä elämään.

Kun vuokraan asuntoa lyhytaikaisesti, voin itsekin välillä nauttia siitä. Omatuntoni on myös hiukan kevyempi, kun en pidä loma-asuntoani tyhjillään, vaan vuokraan sitä muille.

Minua kiinnostaa myös sisustaminen, ja yksi asunto ei anna siihen tarpeeksi haasteita. Minusta on mukava pohtia, millainen sisustus toisi asunnon parhaat puolet esiin ja loisi hyvän tunnelman.

Sijoittaminen jos mikään on tunneasia. Epävarma lapsuus ja nuoruus on varmaan iskostanut minuun ajatuksen, että jos omistan asunnon, olen turvassa. Jos omistan kaksi, olen vielä enemmän turvassa.

Minua huolestuttaisi, jos rahani olisivat näinä aikoina sijoitettuna osakkeisiin tai rahastoihin, joilla koneet käyvät automaattista kauppaa keskenään algoritmiensa ohjaamina.  

Taloustoimittajan kokemuksella luotan enemmän omaan järkeeni ja vaistooni.

Olen omistanut asuntoja lähinnä Helsingin kantakaupungissa, mutta nyt olen ryhtynyt tähyämään hiukan laajemmalle. Kallion ihanat yksiöt ovat jo hiukan liian kalliita.

Nyt minua kiehtoo itä.  Itäinen Helsinki ja itäinen Suomi.  Pitkäaikainen lomakaupunkini Hanko on ihana, mutta kasvaneen suosionsa myötä menettänyt hiukan hohtoaan ja aitouttaan mielessäni. Siellä törmää samoihin ihmisiin kuin kotikulmilla ja skumpan hintaindeksi on kesäisin jo hälytyslukemissa. Haluan nyt etsiä uutta helmeä, jota muut eivät olisi vielä keksineet.  Tätä se asuntosijoittaminen on. Vähän samanlaista jahtaamista kuin toinen lempiharrastukseni, sienestäminen.

Nyt olen antanut jo liikaakin vihjeitä uusimmasta ihastuksestani, joka sijaitsee sekin meren rannalla, totta kai. Suuntaan sinne taas viikonloppuna fiilistelemään, josko voisin asua siellä. Jos voisin, varmasti moni muukin voisi.  Ja silloin sinne kannattaa sijoittaa.

Suuri ikäero parisuhteessa herättää uteliaisuutta ja kummeksuntaa. Minua se ei oikeastaan haittaa, sillä en muutenkaan välitä sulautua massaan.

Luin juuri Imagesta toistamiseen toimittaja Venla Rossin kirjoittaman erittäin hyvän artikkelin omasta ikäerosuhteestaan. Hänen liitossaan ikäero on aika iso, 24 vuotta, mutta ”perinteiseen” suuntaan eli mies on vanhempi. Itselläni asia on toisin päin. Mies on 30 vuotta nuorempi.

Venla Rossin jutussa ikäeron raadollisista puolista puhutaan asiallisesti ja realistisesti. Nuorempi esimerkiksi varautuu henkisesti vanhemman osapuolen varhaisempaan kuolemaan jo suhteen alussa. Samoin puolison heikkenevä terveys askarruttaa. Joutuminen IT-tukihenkilöksi ärsyttää, samoin kuin puolison ja hänen ystäviensä muistelutuokiot.

Arvostan kirjoittajan rehellisyyttä.

Rossikin tunnustaa heti jutun alussa, että ikäero ei ole yhdentekevä asia, mutta samalla moitiskelee sitä, että ympäristö kiinnittää asiaan turhaa huomiota. Minulle jäi hiukan epäselväksi, näkeekö hän ikäerosuhteessa sinänsä juurikaan muuta positiivista kuin sen, että se sopii hänen nykyiseen tilanteeseensa ja päätökseensä olla hankkimatta lapsia.

Juttu kylmäsi, koska vanhempana osapuolena voin kertoa, että iso osa oman suhteeni dynamiikasta ja kiehtovuudesta perustuu juuri ikäeroon. Se ei ole suhteen valuvika vaan sen kiinnostava särmä.

On mielenkiintoista tarkkailla ihmisten reaktioita julkisilla paikoilla ja kutkuttavaa välillä hiukan ärsyttääkin ympäristöä. Mietin, millaisia keskusteluja meistä käydään, kun poistumme paikalta. Minua ei lainkaan häiritse olla huomion kohteena. Ystäväni eivät ole olleet asiasta moksiskaan eikä oikeastaan perheenikään. Ovat kai tottuneet odottamaan minulta outoja ratkaisuja.

Minusta ikäero on kuin jännittävä aikamatka tai virtuaalitodellisuus. On äärettömän mielenkiintoista pohtia, että kumppani on syntynyt vuotta myöhemmin kuin tyttäreni ja tarkkailla, millainen maailmankuva aivan eri ympäristössä kasvaneella miehellä on.

Ikäero suhteessa on näköalapaikka. Saan laajemman perspektiivin siihen, mikä ihmisille on yhteistä iästä riippumatta ja mitkä asiat taas vaativat elämänkokemusta. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

En tiedä, kokeeko ikäerosuhteen nuorempi henkilö yleensä vanhemman kumppanin olevan statusta itselleen. Nuoret naiset ehkä kokevat. Ajatus, että vanhempi nainen olisi nuorelle miehelle statusta nostava tekijä, on kulttuurissamme aika vieras. Ainakaan siitä ei puhuta. Se voi silti olla totta. Itseäni ainakin imartelisi sellainen mahdollisuus, että seurani toisi jollekin statuksen kohennusta.

Omalle egolleni nuorempi kumppani on hyväksi, sillä en jostain syystä koe olevani ikäiseni. Mieluiten unohtaisin koko ikäkysymyksen. Nuori seura on siinä avuksi – se ikään kuin tasaa tilannetta ja vie ainakin kymmenen vuotta painolastia pois.

En myöskään ikinä ajattele, että joku vakavissaan pohtisi, onko seurassani kenties huijari, onnenonkija tai maksettu seuralainen. Usein meitä luullaan varmaan äidiksi ja pojaksi, ihan ymmärrettävästi.

Kun vietimme lomapäiviä lapsenlapseni kanssa, mietin, millaisia johtopäätöksiä seurueestamme tehdään. Äiti, poika ja pojantytär?  Vai jotain ihan muuta? Se oli vitsikkäämpää kuin olla normimummo ikäisensä papan seurassa. Ja leikkipuistossa joku muu sai juosta!

Omahyväistä? Varmaankin. Epäkypsää? Enpä tiedä. Kypsyyttä voi olla myös valita oma tiensä ennakkoluuloista piittaamatta.

Linkki Imagen juttuun:
Linkki

Vanheneminen on paitsi tuskallista, myös noloa. Siitä ei saa mitään kivaa Instaan.

Kun aamulla suoritin noin kaksi tuntia kestäviä jokapäiväisiä aamutoimiani, mietin, miksi tätä kaikkea teen. Itseni ylläpito vie koko ajan kasvavan osan ajastani ja rahoistani.

Suihku, shampoo, hoitoaine, sheivaus, föönaus, suoristusrauta ja muotoilusuihke. Ripsihuolto, kynsihuolto, kampaaja ja kosmetologi. Jalkahoitaja, fysioterapeutti, personal trainer, osteopaatti, hieroja, kuntosali, terapeutti, gynekologi. Kosteutus, kasvoseerumi, anti age -tuotteet ja meikkaus. Estrogeeni, magnesium, sinkki, vitamiinit, chia-siemenet, kauramaidot, vihersmoothiet ja kollageenit.

Kalliiksi käy, vaan ei pelasta vanhenemiselta eikä etenkään kuolemalta. Teen vuosi vuodelta yhä enemmän, jotta voisin edes kohtuullisesti ja näyttäisin mahdollisimman hyvältä – mielellään ikäistäni nuoremmalta. Enkä tee sitä pelkästään turhamaisuudesta, vaan myös säilyttääkseni ihmisarvoni. Vanheneva ihminen, etenkin nainen, on ihmiskunnan ongelmajäte.

Äitini sanoi viimeisinä elinvuosinaan usein, että vanheneminen on luopumista. Luulin, että hän tarkoittaa luopumista asioista, joita ei voi fyysisten rajoitusten takia enää tehdä. Nyt tajuan, että ikääntyminen on jotain vielä paljon pahempaa.

Se on luopumista myös oikeuksista, joihin on tottunut. Jos näyttäisin vielä vanhemmalta ja lisäksi kulkisin köpöttäen, voisinko käydä paikoissa, joissa nyt käyn? Keikoilla, puistoissa, uimarannoilla, festareilla, terassilla? Kuuntelisiko kukaan minua? Jo nyt minut ohitetaan baarijonoissa, tönitään raitiovaunuissa ja litistetään hisseissä.

En ole koskaan puhunut mielelläni sairauksistani, mutta nyt pyrin minimoimaan valituksen, vaikka aiheita totisesti on enemmän kuin ennen. Nuoret eivät yksinkertaisesti pysty tuntemaan aitoa myötätuntoa itseään vanhempia kohtaan. Parikymppisen urheiluvamma on kiinnostava, iän tuoma nivelrikko taas ei. Nelikymppinen voi ääneen kauhistella ensimmäisiä ryppyjään, kuusikymppisen kannattaa vaieta omistaan ja toivoa, että kukaan ei huomaisi niitä. Yli viisikymppisten vaivat ovat ylipäätään noloja.

Joltakulta kuoli rakas lemmikki, minulta aviomies. Suruni on niin musertava, vertaamaton ja mahdoton jakaa, että siitä olisi parasta vaieta kokonaan. Mistä ei puhuta, sitä ei ole – eikä tule kenellekään suotta paha mieli.

Eilen mietin, voinko mennä vaimentamaan humalaisen teinilauman, joka aamuyöstä mekasti ja kiljui ikkunani alla. Kolmikymppisenä perheenäitinä olisin mennyt reippaasti komentamaan lapsukaisia ja ehkä soittanut tarvittaessa poliisin paikalle, uhkaillut ainakin. Nyt ajattelin, etten halua olla valittava mummo enkä jaksa keskellä yötä kuulla loukkauksia. Laitoin tulpat korviin ja menin nöyrästi toiseen huoneeseen nukkumaan.

Ymmärrän isääni, joka ei halunnut kulkea julkisesti rollaattorin kanssa, vaan sulkeutui kotiinsa ja masentui. ”Kulkevathan nuoretkin pyörätuoleissa kaupungilla”, sanoin, kun yritin kannustaa häntä liikkeelle. Nyt tajuan paremmin. Nuori ihminen pyörätuolissa voi röyhkeästi vaatia palvelua, esteettömyyttä ja kunnioitusta, mutta vanhus pyörätuolissa ei ole edes säälittävä, vaan pelkästään harmillinen ja ärsyttävä ilmestys, joka parhaimmillaankin muistuttaa nuorempia kuolevaisuudesta.

Luin videopelaaja Miisa Nuorgamin haastattelun, jossa hän sanoi saaneensa ihmettelyä ja paheksuntaakin siitä, että hänellä on ollut yli 50 seksikumppania. Hän on 26-vuotias.

Kuten Miisa haastattelussa sanoo, hänen kohdallaan määrä merkitsee noin viittä kumppania vuodessa, mikä ei tosiaankaan ole paljon.

Itselläni kumppanien määrä on paljon suurempi, vaikka se suhteutettaisiin ikäänikin. En ole pitänyt kirjaa enää pitkään aikaan. Luku on kuitenkin kolminumeroinen, eli kaukana ollaan kuuluisien naistenkaatajien lukemista.

Se, että olen kertonut blogissani ja haastatteluissa avoimesti seksielämästäni, on aiheuttanut saamastani palautteesta päätellen paljon väärinkäsityksiä, joihin ovat myös yliampuvat otsikot yllyttäneet.

Jos ihminen on seksuaalisesti aktiivinen, mutta syystä tai toisesta ei halua parisuhdetta tai löydä sopivaa ihmistä sellaiseen, niin siitähän automaattisesti seuraa paljon kumppaneita.

Se ei silti tarkoita, että pitäisin monia, jatkuvasti vaihtuvia kumppaneita ihanteena. Päinvastoin. Hyviä vain on kovin harvassa.

Tässä yhteydessä ”hyvä” on subjektiivinen käsite, joka tarkoittaa itselle sopivaa. Mikä on toiselle hyvä, voi toiselle olla mitäänsanomaton tai väärä.

Kumppanin etsiminen on joskus vaivalloista, usein turhauttavaa ja jos sitä tekee avoimesti, se aiheuttaa ympäristössä paheksuntaa. Ainakin, jos on nainen ja etsii jotain normista poikkeavaa. Onneksi netissä on mahdollista löytää vastinpareja epätavallisillekin haluille.

Itseäni eivät ole enää pitkään aikaan kiinnostaneet ikäiseni miehet, vaan reilusti nuoremmat. En suostu häpeämään asiaa, jolle en mahda mitään.

Nuoria seksikumppaneita on paljon helpompi löytää kuin useimmat uskovat. Tämä on se yksinkertainen viesti, jonka olen halunnut kertoa, koska itselleni sen tajuaminen oli valtavan tärkeää ja vapauttavaa. Vastoin yleistä luuloa yli viisikymppisen naisen ei tarvitse riutua seksin puutteessa.

Vakituista kumppania sen sijaan ei ole helppo löytää, etenkään jos tarvitsee seksiä kovin paljon ja usein. Enkä pidä nuorista siksi että nauttisin opettajan roolista.

Toivon, että kumppanillakin on jotain annettavaa minulle. Myös korvien välissä pitää olla jotain, sillä seksi tyhmien kanssa on tylsää.

Siis vastauksena omaan kysymykseeni: yksi hyvä riittää. Vakituisen kumppanin kanssa seksistä tulee matka, jonka eteneminen on kiinnostavaa, ja jota voi yhdessä kehittää. Uuden ihmisen kanssa pitää aina aloittaa tavallaan nollasta.

Kokemus on silti hyvästä, sillä se auttaa erottamaan hyvän huonosta ja lisää itsetuntemusta. Ehkäpä juuri tästä syystä miehet ovat pitäneet naisen seksuaalisuuden kahlitsemista ja hallitsemista tärkeänä. Naiset täytyy pitää kurissa, jotta miehet eivät altistuisi kilpailulle ja vertailulle.

Miehille lukuisat kokemukset ja useammat yhtäaikaiset suhteet vaikuttavat tuovan tyydytystä ja itseluottamusta, naisille taas useimmiten yksi seurustelukumppani näyttäisi olevan toiveiden täyttymys. Suosittelisin silti naisillekin rohkeaa kokeilemista ja tutkimista ennen kuin vakiintuvat – aivan samoin kuin miehille on aina suositeltu.

Avoin suhdekin voi toimia kiinnekohtana kokemuksen hankkimiseen. Se edellyttää kuitenkin lujaa luottamusta, rehellisyyttä ja yhteistä tahtoa siinä määrin, että useimmat parit eivät siihen kykene.

Olin keski-ikäinen viisikymppisenä. Onneksi se meni ohi ja tulin taas nuoreksi.

Sinun ikääsi ehtineen leidin ei enää tarvitse juosta jokaisen muotitrendin perässä, sanoi nelikymppinen tuttavani. Asia on kyllä tasan päinvastoin!

Minun nimenomaan pitää tietää, missä kuuluu käydä, mitä kuuluu syödä ja mihin pitää pukeutua. Nuoret voivat hyvin olla piittaamatta trendeistä, sitä saatetaan jopa pitää omaperäisenä. Liika omaperäisyys minun ikäiselläni ja kymmenen vuotta nuoremmillakin katsotaan oitis höperyydeksi, kelkasta putoamiseksi tai muuten vaan mummoksi. Omaperäinen saa olla samalla tavoin kuin vaikkapa Jorma Uotinen tai Iris Apfel, mutta ei sillä tavoin omaperäinen, ettei edes yrittäisi jäljitellä tyyli-ikoneita ja esikuvia.

Jollen olisi koko ajan valppaana, voisi käydä niin, että jämähtäisin jonnekin itselleni mieluisalle vuosikymmenelle. On kamalaa, jos jo hiustyylistä tai sohvan väristä voi päätellä, milloin jämähtäminen tapahtui!

Itse en uskalla edes muistella ääneen kiinnostavia hetkiä taloustoimittajana joskus ammoin, koska tapahtumista voisi suhteellisen helposti laskea ikäni. Huomaan myös, että pörssiromahduksen seuraaminen livenä Helsingin pörssin lehteriltä ei tunnu kovin kiinnostavalta nuoremmasta sukupolvesta, vaikka se olikin aikanaan tavattoman jännittävää ja myös huvittavaa. Ajat ennen kännykkää ovat vähän niin kuin liian kauan sitten, samoin kun pappojen sotajutut omassa nuoruudessani.

En aio ryhtyä koskaan pyytämättä muistelemaan, koska elämän kuuluu olla edessä. Sen, minkä olen siitä oppinut, voin pitää hyvin omana tietonani tai korkeintaan jakaa sitä tällä tavoin annosteltuna vapaaehtoisille lukijoille. Ei minua uskota kuitenkaan.

Vanhukset olivat ehkä kiinnostavia silloin, kun heitä oli vain vähän. Mikäs siinä oli kuunnellessa kunnioitettua kylänvanhinta, heimopäällikköä tai tietäjämuoria.

Vain harvalla oli hallussaan pitkän elämän aikana kertynyttä tietoa. Nykyään vanhuksia on kaikissa nurkissa ja ovissa pyörimässä enemmän kuin nuoria. Enemmistö on aina väärässä ja valitsee sen tylsimmän, huonoimman tai muuten vaan typerimmän vaihtoehdon. En halua kuulua enemmistöön, jos voin sen välttää.

Johtopäätös: en tahdo tulla vanhaksi. Ruumis rappeutuu, mutta aika pitkään sitä voi kompensoida henkisillä kyvyillään ja muulla viehätysvoimallaan, eikö vaan. Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään – enkä nyt tarkoita plastiikkakirurgeja.
Ikääntymisessä on paljon hyviä puolia. Tulevaisuus on rajallinen joka tapauksessa, joten pahimmat dystopiat eivät ehdi omalla kohdalla tapahtua.

Sijoittajia neuvotaan yleensä ottamaan nuorempana enemmän riskejä, koska heillä on aikaa paikkailla tappioita. Vanhempien pitäisi kuulemma sijoittaa vähäriskisempiin kohteisiin. Olen tasan eri mieltä. Vanhempana tiedän paljon paremmin, mitä pistän peliin ja mihin minulla on varaa, sillä jäljellä olevat elinpäiväni voidaan melko tarkasti ennustaa. Lisäksi tiedän, mitä loppuelämäni suorittaminen osapuilleen vaatii.

Nuori ihminen ei voi tietää, montako suuta on joskus ruokittavana tai mikä onnettomuus ehkä kohtaa. Voin mielestäni ottaa paljon enemmän aineellisia ja myös henkisiä riskejä kuin nuorena, vaikkei perikunta kiittäisikään.

Heräsin aamulla Kontulassa. Joku voisi luulla, että olen poistunut mukavuusalueeltani. Näin ei kuitenkaan ole. Home is where your heart is, kuten sanotaan.

Kun kuuntelin yöllä sateen ropinaa betonilähiön parvekkeella, koin hetkisen syvää rauhaa. Olin tullut taas kotiin. Olen Itä-Helsingin kasvatti. Rakastan likaisenharmaita rappauksia, metsän keskelle raivattuja isoja pihoja, mäntyjen tuoksua ja rähjääntynyttä ostaria. Rakastan kolkkoja rappukäytäviä ja hissin kolinaa, kun se pysähtyy kerroksissa. Muoviset laminaattilattiat ja keittiön kaappien maalatut ovet huokuvat kodikasta nostalgiaa.

Lapsuudessani Kontulan keskuksessa liikkuminen sai sydämen tykyttämään villisti. Siellä oli vaarallista ja jännittävää. Siellä parveilivat nistit ja muut epäsosiaaliset ainekset, jotka pesivät kaupungin vuokratalojen rappukäytävissä. Kontulaan muutto merkitsi perheille altistumista huonoille vaikutteille ja lähes takuuvarmaa hyvästiä sosiaaliselle nousulle.

Nyt sukupolvi on vaihtunut ja meininki on kuin parhaassakin basaarissa. Shishabaareja, kebab-ravintoloita, mustia huiveja ja maata viistäviä hameita, ananastukkaisia nahkatakkimiehiä, lastenvaunujen kahvoissa roikkuvia lapsia. Gheton kulissit ovat samat kuin ennenkin, vain asukkaat ovat vaihtuneet.

Tulevaisuudessa, kun viimeinenkin 1960-luvun kerrostalo on remontoitu, lähiö kokee luultavasti plusmerkkisen segregaation. Metro ja luontopolut houkuttelevat keskituloiset lapsiperheet paikalle ja rappioromantiikka on ikuisesti mennyttä.

Mitä minä siellä betonilähiössä tein? Tärkeä ihmissuhteeni (lue: significant other) asuu siellä. Hän tarjoaa minulle uniikkeja luksusmatkoja sisäisiin maailmoihini. Lähiöretkeily on vain yksi niistä.

Minulla on suuri tarve pitää elämässäni erilaisia maailmoja tasapainossa. Kontrastit tuovat syvyyttä, vähän kuin sisustuksessa. Onnistuneessa kodissa on värejä, kerroksia, eri tyylejä ja jälkiä aikaisemmista asukkaista. Onnistuneessa elämässä ”ylhäiset” ja ”alhaiset” ainekset kohtaavat ja luovat törmäyksessään uusia sfäärejä. Kahden samanlaisen kohtaamisesta syntyy vain pitkästyttävää konsensusta.

Lapsena pidin eniten sadusta, jossa köyhä ja kaltoin kohdeltu töllin tyttö päätyy monien jännittävien seikkailujen jälkeen satumaan prinssin puolisoksi keskelle ihanaa loistoa ja auringonpaistetta.

Siellä satulinnassaan hän kuitenkin lumoutuu merenkuninkaan pojan yöllisistä kuiskailuista ja vedenneitojen salaperäisistä kutsuista. Kiehtovan vedenalaisen maailman houkutus on vastustamaton. Sadun lopussa prinsessa sukeltaa syvyyksiin aaltojen alle. Lapsen mieleen se jäi lähtemättömästi kangastelemaan ja kaihertamaan. Oliko loppu onnellinen vai onneton?

En tiedä vieläkään. Mutta osaan kyllä arvostaa sitä, että itse voin putkahtaa metrosta maan pinnalle keskellä kaupunkia ja kävellä turvallisille kotikulmilleni jugendtalojen, kivojen putiikkien, gallerioiden ja kahviloiden keskelle. Neljän euron hanatuopin sijasta voin siemailla kympin proseccolasillista ja mietiskellä, miten kaikki menikin niin kuin meni. Jos vaikka vain pari sattumaa olisi mennyt toisin, tekisin elämysmatkoja ihan vastakkaiseen suuntaan.

Tätä on pohdittu somessa ja muissa medioissa euroviisujen finaalista lähtien. Toivon, että se sama ei ikinä tapahdu minulle.

En ole koskaan ihmeemmin fanittanut Madonnaa artistina, mutta olen pitänyt häntä kannustavana esimerkkinä, ikätovereita kun olemme. Se muovinen ja epävireisesti laulava hahmo, joka kapusi piinallisen hitaasti portaita ylös ja alas euroviisujen finaalin väliaikaohjelman huipennuksena, ei ollut enää se sama. Näky ahdistaa vieläkin. Näen siitä painajaisia.

Olen ihaillut Madonnaa ennen muuta provokaattorina, bisnesnaisena ja energiaa tulvivana ikonina. Viisikymppisenä ajattelin, että ei minulla ole hätää, Madonnankin poikaystävät nuorenevat vuosi vuodelta, eikä hän itse vanhene lainkaan. Nyt särkyi tämäkin illuusio.

Jos megatähti, jolla on varaa kaikkiin mahdollisiin apukeinoihin ja henkilökohtaisiin valmentajiin, ei pysty tuon parempaan, omat mahdollisuuteni pysyä jotenkin mukana tässä maailmassa ovat todella heikot. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni.

Missä lavakarisma? Missä iän tuoma auktoriteetti? Missä huumori, joka antaa armoa vaikeissakin paikoissa?

Euroviisulavalla nähty hahmo oli vanhentunut ja samalla epävarma teini, joka ei osaa ottaa käyttöön uusia voimia ja aseita, kun vanhat eivät enää toimi ja nuoremmat ajavat ohi. Se, mikä toimii kolmikymppisenä, ei toimi enää kuusikymppisenä.
Säilöytyminen pelkästään plastiikkakirurgian avulla ei pelasta ketään. Tärkeää olisi, että eletty elämä ja kokemukset tuottaisivat henkilöön jotain uutta ja kiinnostavaa.

Mitä tämä omalta osaltani tarkoittaa, pohdin vieläkin.

Monet varmasti näkevät minut eli blogipersoonani samankaltaisena hahmona. Naisena, joka takertuu naurettavasti nuoruuteen eikä asetu ikäiselleen sopivaan malliin.

Sille en kyllä mahda oikein mitään. Elän vain tätä omaa ja ainutkertaista väärinpäin-elämääni, jossa teen nyt niitä asioita, joita en parikymppisenä voinut. Pakko tehdä niin, jotta elämästä ja persoonasta tulisi kokonainen, vaikkei se tietysti koskaan valmistukaan.

Kirjoittamiseen olen valmentautunut koko ikäni ja sillä elänyt, kuten Madonnakin laulamisella ja esiintymisellä. Kuitenkin vasta nyt voin kirjoittamalla ilmaista omia mielipiteitäni ja kysellä minua askarruttavia kysymyksiä, enkä vain käyttää kykyäni muiden asettamien tavoitteiden edistämiseen.

Jos olisin tällaisia blogeja aiemmin kirjoittanut, vaikkapa 1990-luvulla, en olisi varmastikaan saanut kiitosta työnantajilta enkä asiakkailta.

Elämäni on tullut siihen vaiheeseen, jolloin voin heittää kiristävät ja väärät vaatteet nurkkaan ja olla omanlaiseni. Ei ole niin paljon menetettävää, mutta voitettavaa kylläkin. Toivon, että Madonnakin löytää jonkun uuden suunnan ja vielä kohauttaa maailmaa muullakin kuin epäonnistumisilla.

Mökkikausi lähestyy ja perheet ahtautuvat parville ja siskonpeteihin. Yksityisyyttä ei ole missään. Tämä on vain yksi esimerkki suomalaisten seksikielteisyydestä. Alla linkki Ilta-Sanomien kolumniini aiheesta. Toivottavasti jaksat klikata!

Linkki

Burleski on kuin karaoke. Kaikkein lahjattomimmatkin voivat nousta lavalle eikä heitä saa dissata.

Burleskia ei saisi arvostella, koska se on syrjittyjen ja alistettujen, kuten naisten, tapa ilmaista itseään turvallisessa ilmapiirisissä. Arvostelen nyt kuitenkin. Kaikissa taidemuodoissa on helmiä ja ei-helmiä. Huono burleski on samaa kuin niin sanottu ite-taide. Missä menee raja taiteen ja ei-taiteen välillä? Minusta se menee siinä kohdassa, missä taitelija ei itse tajua olevansa lahjaton.

Minusta se, että plus-kokoiset naiset nousevat lavalle esittelemään itseään kimaltavissa sirkusasuissa tai ilman asua lainkaan, ei ole yhtään viihdyttävää. En pidä myöskään koulukiusaamisesta. Burleskissa monet esiintyjät tekevät sen itse, nolaavat itsensä ja yleisö kannustaa.

Ymmärrän kyllä, että se voi olla jollekulle yksilölle vapauttava kokemus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että burleskia pidetään feministisenä taiteenlajina. Mitä feminististä on siinä, että naiset pukeutuvat asuihin, joihin miehet heitä ovat vuosisatoja pakottaneet, esiintyvät niissä toisilleen ja lopuksi riisuuntuvat? Miksi burleski on taidetta, mutta seksiklubien tankotanssijat ovat vain viihdyttäjiä tai hyväksikäytettyjä?

Minusta burleski ylläpitää erityisen kierolla tavalla yllä käsitystä, että naisen pitää kuorruttaa itsensä glitterillä ja kiemurrella tiukoissa asuissa ollakseen haluttava.

Se, että tämä ”oikeus” on nyt ihan kaikennäköisillä ja -ikäisillä naisilla, ei minusta edistä naisten asemaa pätkääkään. Naisten kannattaisi panostaa asemansa parantamiseen työelämässä ja yhteiskunnassa, eikä purkaa turhaumiaan poseeraamalla vähissä vaatteissa. Voin sanoa tämän näin suoraan, koska olen nainen.

Itseilmaisu on tietenkin ihan ok. Itsekin ilmaisen itseäni mielelläni piirtämällä, mutta eipä tulisi mieleenikään laittaa teoksiani esille. Pukuleikkejäkin voin leikkiä makuuhuoneessani.

Nykyään on vallalla ajatus, että ihan kaikki osaavat kaikkea ilman mitään ponnistuksia. Tosiasiassa lahjakkaatkin ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä kaikilla taiteen saroilla.

En myöskään pidä kiusoittelun ajatuksesta. Minusta on epäreilua kiusoitella miehiä ja sitten moittia heitä tungetteleviksi. Monia naisia kiihottaa ajatus itsensä esittelemisestä. Niin myös miehiä. Miehet saavat rangaistuksen, jos esittelevät elimiään julkisesti. Kun nainen riisuuntuu, se on muka kapinallista ja sitä tulee kannustaa. Joo, kärjistin, mutta ehkä pointtini siitä hiukan selkisi. En haluaisi, että naiset itse edistävät tällaista roolimallia.

EDIT: Kirjailija Marissa Mehrin vastine kirjoitukseeni
http://www.sateasefaction.fi/2019/05/23/vastine-luksusongelmia-blogin-kirjoitukseen/?fbclid=IwAR19XZC6KEII7KwQF1