Luksusongelmia

Naiset, siskot. Nyt kerron jotain, mitä ette haluaisi tietää – enkä minäkään. Miehenne haluaa koko ajan muita naisia.

Jos haluatte, että rinnallanne on riutuva kumppani, lopettakaa lukeminen tähän.

Miehet haluavat koko ajan muita naisia. He haluavat paljon naisia. Mitä useampia, sen parempi. Laadulla ei ole niin paljon väliä. Se ei tarkoita, että he eivät rakastaisi meitä. Jo äiti tiesi tämän ja kertoi sen minulle, mutta en tietenkään uskonut.

En nyt tarkoita kirjaimellisesti jokaikistä miestä, vaan yleistän, kärjistän ja hiukan provosoin. Tiedän, että monen ensimmäinen reaktio on “ei ainakaan minun mieheni”. Voi olla totta tai olla olematta.

Saa sataa niskaan tulta ja tulikiveä ja voitte leimata minut joksikin muumioksi tai takapajuiseksi pirkkoarstilaksi. Ihan sama.

Jaan elämän varrella kokemuksesta kertynyttä oppia, joka on itsellenikin ollut ja – on yhä– vaikea pala nieltäväksi. Kulttuurimme kun nykyhetkellä perustuu romanttisen rakkauden ihanteelle ja yksiavioiselle parisuhteelle. Sen varaan rakennetaan kirjat, elokuvat, unelmat ja ikävä kyllä myös elämät.

Olen kuullut monien eri-ikäisten miesten tilityksiä ja tunnustuksia. He rakastavat kyllä usein sitä yhtä, ainakin yhtä kerrallaan, mutta haluavat silti seksiä mahdollisimman monen muun naisen kanssa. Let´s face it. Jokainen vastaantuleva nainen on miehelle potentiaalinen seksikumppani ja tulee arvioiduksi sillä perusteella.

Vaikka ilmekään ei miehesi kasvoilla värähdä, hän on tehnyt kriittisen katsastuksensa nanosekunnissa.

Kannattaa järjestää elämänsä tämän faktan varaan. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.

Itse olen tunne-elämältäni aika perinaisellinen nainen, vaikken ehkä sellaiselta vaikuta. Olenhan itsenäinen, rohkea, taloudellisesti omillani ja niin edelleen. Minulle riittäisi silti vallan hyvin yksi hyvä rakastaja ja kumppani. Mutta jos haksahdan normin mukaiseen parisuhteeseen, iskee ennen pitkää hirvittävä mustasukkaisuus ja omistamisen halu. Näin näyttää käyvän useimmille muillekin naisille. Mustasukkaisuus on syöpä, joka tuhoaa lopulta suhteesta kaiken hyvän.

Naiselle riittää havaintojeni mukaan yleensä yksi kunnon mies, joka huolehtii hänen seksuaalisista tarpeistaan ja sitoutuu häneen ja mahdollisiin lapsiin. Miehelle taas tärkeintä on metsästää ja valloittaa. Jos tämä opetettaisiin jo kotona tai koulussa, olisikohan naisten helpompi se hyväksyä, olla pätkääkään piittaamatta kilpailijoistaan tai parhaassa tapauksessa ottaa miehen taipumus myönteisellä tavalla huomioon?

Tilanne ei muutu, vaikka miehellä olisi kumppanina mimmoinen häikäisevä kaunotar tai lumoava seksipakkaus. Voitte lukea Seiskaa tai Iltalehteä tai mitä näitä nyt on. Komistusnäyttelijä sejase petti kaksikymppistä mallivaimoaan senjasen kanssa. Katso kuumat kuvat! Näin on ollut maailman sivu. Minulle on myös kerrottu, että rakastuneena mies vasta huomaakin kaikki muut naiset. Tässäkin nainen on erilainen. Uusi ihana rakastettu täyttää mielen kokonaan.

Miehen ei tietenkään tarvitse kaikkia yllykkeitä toteuttaa eikä tarttua jokaiseen tilaisuuteen, ei ehkä yhteenkään, mutta hänellä pitäisi olla lupa sisäiseen miehuuteensa, ilman että naisensa hermostuu. Jo pornon katsominen häiritsee joitakuita naisia, mutta se nyt on vähintä, mitä voi sallia. Eihän mielikuvitusta sentään voi kahlita.

Emmehän me halua, että mies sammuttaa sisimpänsä? Haluamme kai, että mies tulee luoksemme vapaaehtoisesti ja innokkaasti ja pysyy rinnallamme, vaikka hänellä on kykyjensä ja vetovoimansa rajoissa valittavanaan kaikki maailman naiset – eikä pakosta, velvollisuudesta tai hylätyksi tulemisen pelosta?

Minä ainakin haluan testosteronintuoksuisen oikean miehen, enkä nitistettyä halinallea.

Tietysti jokainen pariskunta tekee päätöksensä itse omista lähtökohdistaan, mutta miehen ja naisen ominaislaatu olisi hyvä tiedostaa ja ottaa huomioon, eikä säntäillä silmät ummessa ja pettyä katkerasti.

Myönnän toki, että vapaa suhde on myös riski, mutta sanoisin, että se on riski lähinnä naisten omistushalun vuoksi. Ne muut naiset saattavat hyvinkin alkaa vaatia lisää tilaa ja aikaa, vaikka miehellä oli mielessä vain pikku seikkailu.

Parisuhde on melko tyhmä keksintö. Etenkin miehen ja naisen välinen. Olemme erilaisia olentoja ja jatkuva yhdessäolo uuvuttaa molemmat, koska tarpeet ja toiveet ovat erilaisia. Halusin kirjoittaa aiheesta, koska se on tabu. Etenkään mies ei saisi tällaista sanoa, täytyy siis naisen tarttua tähänkin asiaan. En odota kannustavaa palautetta.

Uskon, että ihmiset olisivat onnellisempia, jos eläisivät laumassa, jossa voisivat harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa ja jossa lapsista pidettäisiin huolta yhdessä. Jostain syystä ihmisyyteen kuuluu kuitenkin ilmeisesti erottamattomasti omistushalun ja kateuden lisäksi normien, moraalin ja uskonnon kaltaisia oppirakennelmia, jotka suitsitaan rajoittamaan seksuaalisuutta. Ennen länsimaissakin kahlittiin etupäässä naisen seksuaalisuutta, nyt myös miehen.

Eräänlaista edistystä siis.

Minulla on ollut puhelimessani Tinder jo vuosikausia. Jokin aikaa sitten päivitin sen höyrypäissäni Tinder Goldiin ja unohdin koko jutun.

Kun vilkaisin sovellusta pitkästä aikaa, minulla on näköjään varastossa yli 2 000 tykkäystä. Huh, kuka jaksaa edes plarata niitä läpi…

Olen muistutellut mieleeni, millaisia olivatkaan nuo Tinder-keskustelut. Ihan sama, mitä löpinää laitoin profiiliini, olinpa fiksu ja akateemisesti koulutettu tai ihan vaan friends with benefits -pohjalta liikkeellä, englanniksi tai suomeksi, samaa ennalta arvattavaa tarinaa sieltä tulee.

“Keskustelu” voi junnata päiväkausia tällä linjalla:

– Moi! Mitäs kuuluu?

– Ihan hyvää kiitos, sulle?

– Ihan ookoo vähän väsyttää.

– Ai kui?

– Meni myöhään kaverien kaa

– Ai jaa. Itsekin tykkään käydä baareissa. Missä päin asut?

– Tääl kantsussa

– Kiinnostavaa, ei ole kovin tuttu mesta. Itse asun Punavuoressa. Viihdytkö siellä? Mitäs tykkäät tehdä?

– Nooh noit musahommia ja urheiluu

– Ahaa. Asutko yksin?

– Frendin kaa.

Jne jne.

Päivän, parin tauko. Sitten voi tulla yllättäen joku ”mitäs Kirsi?” -tyyppinen rohkeahko avaus.Tätä small talkia kun aikansa jatkuu, kysyn joskus, mitä olet hakemassa. Vaihtoehtoiset vastaukset ovat yleensä:

en oikein mitään
ihan fiilispohjalta
mitä ite?

Onko nyt niin, että nuorilla miehillä on ihan liikaa tarjontaa, kun eivät viitsi eväänsä liikauttaa?

Miksi he sitten ovat tykänneet kuvistani? Keräävätkö he osumia kuin Pokemon-hahmoja ja vertailevat sitten keskenään? Onko heillä vinksahtaneen korkea itsetunto? Vai ovatko he vain hämillään?

Käykö kimppakiva?

Ainoa tapa saada nämä vetelät tinderpojut hereille on ehdotella törkeän suoraan tai ilmoittaa olevansa hakemassa ihan vaan kunnon panokaveria. Tärkeintä on ilmaista selkeästi, että ei missään tapauksessa odota mitään sitoumuksia tai etsi mitään pysyvää. Siitä sitten seuraa, että kysytään samantien: ”Sopisko nyt? Laita sun numero.”

Kuvittelevatko he, että tosiaan kutsuisin pelkän kuvan perustella jonkun suoraan kotiini, koska olen varmaan niin hirveässä puutteessa, että ovat luojan lahja minunlaiselleni?

Tinder-pojujen yksi rasittava alalaji ovat tuhmien puhujat ja utelijat, jotka tivaavat, tykkäätkö siitä ja siitä ja millaisia leluja minulla ehkä heitä varten on. Ja käykö kimppakiva, kun frendikin on tossa messissä.

Kuvittelen utelijat baaritiskille kavereidensa kanssa tirskumaan vastauksilleni ja yllyttämässä toisiaan kysymään lisää. Siksipä en tuollaisiin vastaa tällä kokemuksella enää mitään.

Eräs parikymppinen puolestaan ilmoitti, että vanhemmat naiset eivät yleensä halua seksiä. Jahas. Rohkenen epäillä hänen otostaan ja asiantuntemustaan tässä kysymyksessä.

Hei kato mua ja mun pyssyä!

Ihmettelen myös miesten itsestään valitsemia kuvia. Se ensimmäinen profiilikuva on yleensä ihan jees, mutta seuraavissa heilutaankin sekalaisissa känniryhmissä bissetölkit kädessä, näytetään keskisormea tai pirunsarvia. Ja muutakin on kierretty kuin tahkoa – kuvia on kaiken maailman lomakohteista rannoilta ja vuorilta. Tai sitten esiinnytään erilaisten ajoneuvojen keralla ja lätkäkaukaloissa. Hyvin tavallista on myös esiintyä kuvissa armeijan vermeissä ja mieluiten aseen kera. Ihan kuin ylpeät vanhemmat esittelisivät poikansa saavutuksia sukualbumista!

Jotkut haluavat antaa itsestään kiltin ja rehdin vaikutelman ja poseeraavat koiran tai jopa kissan kanssa. Viimeksi mainittu varmaan toimii. Prätkä- ja autokuvat tuskin vetoavat naisiin kovinkaan paljon. Kuvavalinnat kertovat, mikä hepuille itselleen on elämässä tärkeintä.

Pyyhkäisen automaattisesti vasemmalle aina, kun kuvassa on auto. Tai kourassa se bisse.

Lienee niin, että miehillä on omat alfakisat menossa Tinderissäkin eikä heille tule mieleen, että naisilla ranking-perusteet kumppanin etsinnässä ovat hiukan toiset kuin jätkäporukoiden keskinäisissä pullisteluissa.

Pitäisiköhän seuraavaksi ryhtyä Tinder-konsultiksi? Ai niin, tällä kohderyhmällähän ei ole varaa maksaa palveluksista.

Pride-viikon kunniaksi sateenkaariliput ja -värit ovat näkyneet nyt kaikkialla postilaatikoita myöten. Hieno homma sinänsä.

Pride antaa aiheen kesäiseen karnevaaliin hilpeässä hengessä. Yleinen suvaitsevaisuus on tietenkin hyvä asia ja sen merkeissä sopii juhlia ja siitä sopii muistutella kerran vuodessa. Itse kannatan muutoinkin juhlimista aina, jos on vähänkään aihetta.

Mutta. Kun yritykset alkavat käyttää jonkun aatteen tunnuksia markkinoinnissaan, olisiko silloin ehkä syytä myös huoleen? Onko kyseinen aate jo tyystin menettänyt alkuperäisen merkityksensä ja muuttunut yhdentekeväksi pullamössöksi? Jos seksuaalinen kirjo on nyt näin yleisesti hyväksytty asia, kannattaako sitä nyt enää sen kummemmin julistaa?

Mietin vain, että ovatko nämä sateekaariväreillä flirttailevat yritykset oikeasti työyhteisöinä ihan niin tasa-arvoisia ja suvaitsevaisia kuin sanovat olevansa. Toivottavasti ovat.

Pride-marssia katsellessa kävimme seurueeni kanssa myös keskustelun, jossa ilmeni, että bi-miehet eivät kuulemma aina ole olleet tervetulleita marssimaan, koska he voivat poimia rusinat pullasta eli elää julkisesti heterosuhteessa ja siten välttyä samalta paheksunnalta kuin homot tai lesbot. Kuulostaa kyllä a) järjestötouhulta b) muinaisen maailman meiningiltä. Toivottavasti sateenkaaren alla ei enää käydä tällaisia keskusteluja!

Olen jo jonkin aikaa pohtinut myös homokulttuurin muuttumista ja rapistumista ja näen, että on tapahtunut tai tapahtumassa jonkinlainen homojen henkinen kastrointi. Kun homoutta ei millään nykymaailmaan sopivilla argumenteilla voida enää kieltää, tuomita tai paheksua, rangaistaan heitä sitten pakottamalla heidät siihen samaan ankeaan parisuhdevankilaan, missä me normiheterotkin olemme.

On ihan okei olla homo, kunhan elää vakituisessa yksiavioisessa parisuhteessa tai ainakin pyrkii sellaiseen, sen sijaan että hiippailisi salaisten klubien darkroomeissa ja nahkapukuorgioissa.

Taas yksi paheiden pesä on siivottu, ikkunaverhot avattu ja voimme kurkistella toisten elämään kuin kunnon kalvinistis-luterilaisten kuuluukin. Kun koko perhe nukkuu Tom of Finland-lakanoissa, on siitä synti ja erotiikka kaukana.

Haluamme nähdä söpöjä ja herttaisia homopareja ja niin mielellämme suomme heille kirkkohäät. Haluamme homojen tulevan kaapista, jota ME voimme antaa heille suvaitsevaisen siunauksemme. Lapsiakin toivomme heidän adoptoivan, sillä homopari varmasti on toivonut hartaasti saavansa tulla vanhemmiksi. Koska heille se on edelleen isompi askel kuin muille, he ovat sitä varmasti harkinneet enemmän kuin me normiheterot, joille sattuu vahinkoja edelleen. (Tällä perusteella voimme muuten mielestäni hyvin perustellusti otaksua, että homo- ja lesboparit ovat keskimäärin parempia vanhempia kuin heteroparit.)

Ydinperhe on aikanaan syntynyt taloudellisista syistä, lasten huoltamisen ja yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi. Kaupungistuminen ja teollistuminen tuki ydinperhettä, kun agraariyhteiskunnan yhteisöllisyys mureni. Kristinuskolla on ollut ratkaiseva osuutensa perhemallin pönkittämisessä ja on edelleen. Homous on ollut synti, häpeä, rikos tai sairaus, koska se on uhannut ydinperheen asemaa yhteiskunnan keskiössä ja tähdännyt perheen perustamisen sijasta hedonistiseen seksuaaliseen nautintoon.

Kirkolla ja valtiolla on aina ollut suuri tarve kontrolloida ihmisten seksuaalisuutta. Koska ihmisen pitää lisääntyä, sallittakoon se siis vain avioliitossa, ettei asiaan liittyisi mitää turhanpäiväistä nautintoa tai itseisarvoista, holtitonta seksuaalisuutta. Homouteen sellaista liittyi, mutta nyt sitä ollaan pesemässä pois kovaa vauhtia.

Kun tunnustaa väriä tai suuntausta, ja vaatii sille yleistä hyväksyntää, alistuu samalla yhteiskunnan kontrolloitavaksi. En tarkoita tätä yksilötasolla vaan massojen tasolla. Hintana homouden hyväksymisestä on homouden muovaaminen enemmistön elämäntapaan sopivaksi. Niin se vain menee aikojen saatossa kaikkien vähemmistökulttuurien kohdalla.

Mietin toisinaan, että aikoina, jolloin seksuaalisuus yleisesti oli tabu, se mahtoi olla myös jännittävämpää puuhaa kuin nykyään. Pelkkä nilkan vilahdus saattoi nostaa sykettä. Nyt kun kaikki on esillä ja esimerkiksi bdsm-kulttuuriin liittyvä pukeutuminen on rantautunut muotimaailman trendiksi, on entistä vaikeampi tehdä vaikutusta millään.

Puhuin hiljattain homoystäväni kanssa ja totesimme, että ainakin yksi ero on vielä homo- ja heterokulttuurissa. Homobaareissa käy nuoria miehiä, jotka etsivät avoimesti itseään vanhempaa seuraa. Heterobaarien miehet taas etsivät pääsääntöisesti itseään nuorempaa naisseuraa. Ja nyt en sano, että eläköön se pieni ero vaan vaikkapa, että annetaan kaikkien kukkien kukkia.

Kesähelsinkiläinen huhkii. Hän ui, saunoo, fillaroi, grillaa, osallistuu katufestareille ja kaupunginosien kyläjuhliin, myy kledjujaan kirppiksellä, retkeilee saarissa ja ottaa vimmaisesti aurinkoa Stadikalla tai Kumpulassa.

Hätätilassa jokin muukin uimapaikka käy, mutta mielellään ei. Mikään muu ei ole yhtä yhteisöllistä, yhtä aitoa eikä yhtä stadilaista. Paitsi Sompasauna ehkä. Siinä on vain se miinus, että mutsini ja faijani eivät käyneet siellä, kun sitä ei silloin ollut.

Oikealla kesähelsinkiläisellä on kavereita Kivinokassa tai Lammassaaressa, ettei tarvitse maalle lähteä ikinä. Laru ei käy, se on liitosalue. Ihan vaan tiedoksi. Siellä stadilaisen siirtolapuutarhan kymmenen neliön mökissä otetaan sitten yhteisöllisesti kesää vastaan, naukkaillaan juhannuksena snapsia ja vietetään  elokuussa rapujuhlia ja venetsialaisia. Tuo maalaisten tapa on ihan kiva lisä kesän suoritusohjelmaan. Yksi aihe lisää hilpeään yhteisölliseen juhlintaan. Kesää pitää pitkittää mahdollisimman kauan, sillä talvella on niin vaikea olla yhteisöllinen ja osallistua.

Kun lumet ovat hädin tuskin sulaneet, helsinkiläisen kesävaistot heräävät. Hän laittaa aurinkolasit päähänsä ja lähtee haistelemaan kevättä. Seuraava askel on pallogrillin esiin kaivaminen, viimeistään vappuna. Sen ja harissachilihummusmarinoitujen tofuvartaiden ja luomutuotettujen hapanoluiden kanssa näyttäydytään Kaivopuistossa ja moikkaillaan muita kesähelsinkiläisiä.

Mutta ei pröystäillä. Kesähelsinkiläinen ei ikinä rahtaisi puistoon mukanaan saunaa pyörillä, esimerkiksi. Raja menee siinä kannettavassa tai kertakäyttögrillissä. 

Turhaa tavaraa ei kuulu kantaa mukanaan, sillä stadilainen tankkaa ruumistaan ja sieluaan julkisilla ravitsemuspaikoilla.

Se on yhteisöllistä. Eikä hän lähde niin kauas, että omia eväitä tarvitsisi mukaan. 

Kesähelsinkiläinen on niin yhteisöllinen, että puhuu itsekseen tai puhelimeensa terassin pöydässä vaikka auringonnousuun saakka, jollei kukaan satu olemaa kuulolla. Hiljaisuus on pahinta, mitä kesähelsinkiläinen tietää.

Ennen stadilaisen pakollinen kesämesta oli Suomenlinna, jonne lähdettiin jo toppatakkikeleillä fiilistelemään. Nyt on onneksi avattu myös Lonna ja Vallisaari. Kun nekin on jo niin domestikoitu, että tarjolla on mindfullnessjoogaa, parisuhdeuintia ja Epic Foodsin ruokaa, on kylläkin aika sanoa, että ne on niin nähty. Let´s mennään porukalla Isosaareen. Sinne menee botski. “Ootteko jo käyny? Se on ihan mahtava mesta.”

Veneretki saareen onkin luontoretkeilyn äärilaita kesähelsinkiläiselle. No, syksyllä voi käydä Sipoonkorvessa sieniretkellä ja etsiskellä parkkipaikkaa kuin Kauppatorilla ikään, mutta kesähelsinkiläisellä ei ole sinne mitään asiaa. Siis ei mitään. Ellei nyt ole häät tai jotain.

Kesähelsinkiläinen pysyy reviirillään, mutta on aktiivinen. Tätä pitää korostaa. Vain maalaiset jumahtavat ekalle aurinkoiselle terassille.  Kesähelsinkiläinen näyttäytyy niissä kaikissa, jotta voi moikkailla mahdollisimman montaa tuttuaan.

Kun helsinkiläinen ikääntyy, hän ei ehkä sitten enää jaksa fillaroida hampaat irvessä baanaa pitkin Regatalta Löylyn ja Altaan kautta Sompasaareen, päätyä Teurastamolle yönuotiolle turisemaan ja snägärin kautta kotiin.

Silloin on toivottavasti edelleen ihan ookoo esiintyä mustaksi kärvähtäneenä Rituna tai Arskana, juoda bisseä ja pelata korttia Stadikan nurtsilla. Se on kuitenkin ihan eri genre kuin joku Riksun torinlaitakipsalla hengailtu. Tämä on kultivoitunutta toimintaa ja siinä siirretään sukupolvien perintöä seuraaville.

Oikea kesähelsinkiläinen ei ikinä vetäisi verhoja eteen aurinkoisena kesälauantaina. Ne on ihan muut, jotka tuijottavat tositeeveetä ja kuuntelevat verkkareissaan hevimusaa sisällä. Kesähelsinkiläinen avaa verhot ja ikkunat, hengittää syvään, laittaa suojakertoimet naamaan, pakkaa reppuun simmarit ja lähtee suorittamaan kesää. Ihan kuten faija opetti.

Kirjoitan tätä Hangon vapaa-ajan asuntoni terassilla, jonka tuliterää sisustusta verottaja mukavasti sponsoroi. Samoin kuin seuraavia hankintojani, jotka ovat varmaankin infrapunalämmitin ja uusi pesukone.

Olen nimittäin airbnb-majoittaja ja voin vähentää vuokratuloistani kuluja ja hankintoja verotuksessa. Kun olen tätä harrastanut vielä muutaman vuoden, vapaa-ajan asuntoni alkaa olla siinä kunnossa kuin toivoisinkin. Eikä itse ole tarvinnut tehdä mitään!

Minun ole tarvinnut maksaa senttiäkään, päinvastoin, saan tuloja kulujenkin jälkeen. Ja jo nytkin kun huoneistossani vierailen, astun siivottuun ja putipuhtaaseen huoneistoon, jossa on kaapit pullollaan pestyjä ja silitettyjä lakanoita ja pyyhkeitä. Ah ihanuutta!

Onnekseni minulla on nimittäin paikallinen majoittajakumppani, oikea aarre, joka hoitaa kaiken työn: siivoaa ja vie pyykin pesulaan ja tekee hankinnat. Hän saa oman palkkionsa airbnb-systeemistä suoraan, eikä minun tarvitse edes rahaa siirtää tililtä toiselle. Ikiliikkuja tosiaan on keksitty. Tämä on win-win-win, sillä verottajakin saa osansa, kun rehellisesti ilmoitan tuloni veroilmoituksessa.

No missä tässä se ongelma on? Ei minulla, mutta monilla muilla on. Mökkikausi on taas alkamassa ja vastenmieliset kunnostustyöt edessä.

Tuhannet kuolinpesät ja perheet riitelevät mökeistään ja kinaavat  kustannuksista ja töiden jakamisesta. Pilaavat lomansa ja  aiheuttavat itselleen pahaa mieltä.

Ratkaisu voisi olla laittaa mökki osaksi aikaa airbnb:hen tai muuta kautta vuokralle ja ottaa paikallinen yrittäjä hoitamaan vieraiden vastaanotot ja siivoukset. Majoittaja voi teettää kunnostus- ja parannustöitä ammattilaisilla ja vähentää kulut verotuksessaan. Etu on suurempi kuin kotitalousvähennys, josta ei voi vaikkapa uutta pesukonetta vähentää.  Ihan luksusta, mutta kummallisen harva tähän tarttuu.  Samalla tulisi konmaritettua ne vuosikymmenten aikana nurkkiin ja vajoihin kertyneet turhat rihkamat ja pahkakupit vieraiden tieltä.

Mökeistä on huutava pula airbnb:ssä. Turistit maksaisivat mieluusti suuriakin summia kun pääsisivät alkeellisiinkin oloihin puhtaiden vesien äärelle. Suomalainen on ilmeisesti niin kade, että jos ei ehdi itse käyttää mökkiään, niin eivät sitä muutkaan saa käyttää. 

Mökkiin liittyy myös paljon kaltaiselleni kaupunkilaisille käsittämätöntä tunnelatausta.

Mökillä tiivistyvät  sukupolvien käsitykset ja piintymät siitä, miten asiat kuuluu oikeasti tehdä.

Ne ovat joka mökillä erilaiset ja sukumökkiin astuessaan vieras tuntee itsensä tunkeilijaksi, jollei ihan viholliseksi.

Auta armias jos et muista huljutella jalkojasi ovensuussa, heiluttelet väärin jotain kärpäsverhoja tai käännät väärää namikkaa saunalla. Joka mökillä on omat omituiset virityksensä. Toimimattomastakin voi tulla jotenkin pyhää, kun sen esi-isä Jalmari on kyhännyt. Tämä pyhyys lienee syynä siihen, että mökki on yksinkertaisesti liian intiimi asia vieraalle vuokrattavaksi.

Mökit ovat ainakin minusta kuitenkin ihan erityistä kansallisomaisuutta, joka nyt ikävä kyllä mätänee, lahoaa ja pusikoituu, kun puuhakas sukupolvi on väsähtänyt tai poistunut muille maille.

Minusta käyttämättömän omaisuuden voisi laittaa verolle. Tai se olisi ainakin harkitsemisen arvoinen idea, jonka juuri nyt keksin. Ehkä se pistäisi vauhtia asioihin. Mutta joka tapauksessa ehdotan, että pidetään mökit kunnossa vuokratuloilla ja tarjotaan samalla töitä maakuntien pienyrittäjille tai työttömille.

Hyvät Tuomas Enbuske, Mikael Jungner ja Hjallis Harkimo. Olette perustamassa uus… — ei vaan markkinaliberaalia puoluetta. Ottakaa minut siihen mukaan. Olen todella liberaali. Lisäksi minulla on samanlaisia luksusongelmia kuin teillä ja osaan valittaa niistä tosi hyvin.

Viimeksi kun Risto E.J. Penttilä kumppaneineen oli perustamassa nuorsuomalaista, samoin markkinaliberaalia puoluetta, soitin hankkeen jollekin sihteerille ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Lähetin sähköpostia ja kuvasin taustaani: taloustoimittaja, viestintäasiantuntija, vapaa yrittäjä, nelikymppinen, sanavalmis nainen. Enkä ollut silloin pahan näköinenkään, ainakaan noin keskivertopoliitikkoon verrattuna.

Kukaan ei koskaan vastannut minulle. Ette ehkä tarvinneet silloin kaltaistani? Nyt olette kyselleet lehtitietojen mukaan Suvi-Anne Siimestä mukaan hankkeeseenne.

No, en usko, että hän lähtee. Tuntuu, että hän on syönyt jo kaikki uskottavuuspisteensä poliitikkona, vaikka onkin kiva tyyppi, minunkin mielestäni.

Kysykääpä minua sen sijaan.
Olen kuusikymppinen eikä minulla ole paljoakaan menetettävää. Nelikymppisillä naisilla on vielä liikaa optioita elämässään, että olisivat sopivia niitä politiikassa tuhlaamaan. Lapset, perhe, ura, eläke ja kasvot ja sen semmoisia.

Hyvät Tuomas & co. Minulla on vain voitettavaa. En ole kuitenkaan läheskään yhtä vanha kuin Seela Sella, joka hyvin kelpaa womenpowerin keulakuvaksi ihan kaupallisissakin tarkoituksissa. Politiikassa vaatimukset eivät muutenkaan ehkä ole yhtä suuret?

Minä olen tehnyt äijien työtä äijien kanssa. Taloustoimittaja-aikoinani minua kehuttiin siitä, että olen “melkein mies” ja “hyvä jätkä”. Jos olin sitä kolmikymppisenä niin kuvitelkaapas mitä olen nyt! Ja olen liberaali. Kysykää vaikka ystäviltäni.

Minua eivät haittaa polyamoriat eivätkä kannabiksen käryt. Eikä minua enää haittaa äijäilykään. Se jos mikä on hyvä ominaisuus politiikassa. Etenkin sellaisessa puolueessa, jota te nyt puuhaatte.

Jutta Urpilaisesta ei koskaan tullut hyvää poliitikkoa, koska hän oli liian nuori, ja yritti kovasti olla vaikuttamatta naiselta samalla kun yritti hyödyntää naiseuttaan politiikassa.

Sellaisesta seuraa, että on ihan kipsissä koko ajan, eikä kipsissä olevan oloinen ihminen voi johtaa joukkoja.

No niin, mutta minua liberaalimpaa kuusikymppistä naista ette tästä maasta löydä.Tai sitten kyseessä ovat henkilöt, jotka eivät ole yhteiskuntakelpoisia, toisin kuin minä.

Ainoa pulma on siinä “markkina” -sanassa. Markkinaliberalismi on hieno aate. Sen käytännön konkreettinen tulos on esimerkiksi Tyynenmeren pyörteissä kelluva jättiläismäinen muovilautta.

Markkinat ovat hienoja voimia, jotka ohjaavat näkymättömällä kädellään asioita kohti yhtä parempaa tulevaisuutta. Pörssikursseja ohjaavat samat hienot voimat. Juuri kun tulevaisuus näyttää sädehtivältä onnelalta, markkinat romahtavat alta.

Tätä pörssikurssien mekanismia on paljon tutkittu ja siinä on havaittu säännönmukaisuutta ja samankaltaisuuksia luonnon tuottamien muotojen, kuten lumihiutaleiden ja muiden kiteiden kanssa.

Myös ihmiskunnan historiassa romahdukset seuraavat aina edistystä, samaan tapaan kuin sopulilaumat muuttuvat itsetuhoisiksi kun niillä on liian hyvät oltavat.

1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku oli hienoa aikaa ja markkinaliberalismi näytti parhaat puolensa — ennen kuin tuli romahdus. Nyt meille on puolestaan käynyt niin, että Obama vaihdettiin Trumpiin. Niin kävi, vaikka se ei ole kenenkään etujen mukaista eikä kukaan tunnu olevan siitä vastuussa. Näkymätön käsi puuttui peliin.

En ihan tiedä, millainen tilaus tai tarve markkinaliberalismille juuri nyt on. Mutta koska olette perustamassa sellaista puoluetta ja minusta Suomen puoluekentällä on vajausta liberalismista, ilmoittaudun mukaan. Olettehan jo kysyneet Jyrki Lehtolaa myös?

Toivottavasti keksitään yhdessä joku konkreettinen asia, jota haluamme ajaa. Terassien aukiolojen vapauttaminen pakkolailla voisi olla yksi?

Tullaanpas nyt kaapista ulos heti alkuun, niin tiedetään missä mennään. Olen nimittäin semmoinen puuma. Kumppanini on minua puolet nuorempi - siis 30-vuotias. 

Eikö hän olekaan sun poika? Onkos toi sun uusi toyboy ? Näitä on kuultu.

Tässä olisi tyrkyllä se normitapa lähestyä asiaa. Että antakaa pliis meidän olla rauhassa. Olemme kuin mikä tahansa pariskunta.

Katsokaa vaikka tasavallan presidenttiä! Eikö ole soma  tuo Niinistö-Haukion perhe. Tai muistatteko Paavo Lipposen  ja Päivin? Entäs Pekka Haavisto ja Antonio?  Eihän ikäero mitään merkitse.

En lähde näin helppoon. Ikäerolla ON merkitystä. Minulle ainakin.  Kun olin  aivan nuori, minua kiinnostivat vanhemmat miehet ja muutenkin itseäni vanhemmat ihmiset. Ihailin, kunnioitin, halusin oppia ja omaksua. Nyt minua kiinnostavat itseäni nuoremmat ihmiset. Huomasin tämän taipumukseni viidenkympin korvilla, silloin kun elämäntilanne salli miettiä asioita uusiksi ja tavallaan myös  pakotti siihen.

Tajusin, että lehti on kääntynyt ja oppi  tuleekin nyt itseäni nuoremmilta. Huomasin myös, että on paljon nuoria miehiä, joita kypsemmät naiset kiinnostavat. Kiitos aviomiehelleni, joka auttoi minua silloin havaitsemaan asian. Siinähän on paljonkin järkeä.

Nainen säilyy toimintakykyisenä keskimäärin pidempään kuin mies, joskaan ei lisääntymiskykyisenä. Kaikki nuoret miehet eivät halua lisääntyä tai se ei ole ainakaan ykkösprioriteetti samassa iässä kuin monille naisille. Kokenut nainen on sinut seksuaalisuutensa kanssa ja nuori mies on loputtoman utelias ja jaksava. Tämän nyt tietää jokainen naistenlehti- ja kyökkipsykologi, ainakin teoriassa. Niin tylsää, ettei viitsisi tässä edes toistaa. Käytännön toteutus on kuitenkin jäänyt harvojen harteille.

Mitä uutta syntyy kahden samanlaisen kohtaamisesta? Firmoissakin kammotaan “siiloutumista”  ja keksitään keinoja olla vuorovaikutuksessa naapuridivisioonan kanssa. Erilaisuudesta syntyy uutta ja kiinnostavaa. Kun puhutaan ikäeropareista, nuorempi leimataan helposti onnenonkijaksi. Sana sinänsä on muuten hauska, miksei onnea saisi onkia? Onnen tavoittelu on ihmisoikeus. Mutta tällä tarkoitetaan taloudellisen hyödyn tavoittelua. Vanhemmalla osapuolella on tyypillisesti enemmän rahaa tai statusta, josta nuorempi voi hyötyä. Jos se sopii molemmille ja tuottaa molemmille iloa, sehän on vain hyvä. Ei tarvitse hampaat irvessä taistella jokaisesta sentistä.

Kokemuksesta on myös hyötyä ihmissuhteissa. Monet kompastuskivet ovat jo tuttuja eikä maailma kaadu yhtä helposti kuin nuorena. Vanhempana osaa olla myös aidosti kiitollinen siitä mitä saa, koska tietää jo, että ihan kaikki ei elämässä onnistu.

Ikäero on kiehtova. Puhun nyt vain omasta, en kumppanini puolesta. Häntä saattavat minussa kiehtoa muutkin asiat, niinkuin hänessäkin minua.

Mutta melko varmaa on, että jos olisin häneen törmännyt saman ikäisenä, ei siitä olisi mitään suurempaa syntynyt. En siis ole hänen kanssaan ikäerosta huolimatta vaan lähtökohtaisesti ikäeron vuoksi.

Nyt kun olen ajat sitten täyttänyt osuuteni lisääntymisketjussa, voin katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Kun en alitajuisesti, biologisesti tai käytännössäkään etsi isää tuleville lapsilleni, voin etsiä jotain ihan itselleni vain eikä tarvitse miettiä kauanko tämä kestää. Mikään tässä iässä ei enää kuitenkaan kestä kauhean kauan.

Ennen naureskeltiin homoille. Nyt homot kelpaavat kunhan vain menevät naimisiin ja luopuvat moraalittomasta vaihtoehtokulttuuristaan ja  hämäristä klubeistaan. Vammaisseksi, vanhusseksi, esineisiin kohdistuva seksuaalisuus, itsensä kanssa naimisiin meneminen. Lesbot, transut, transseksuaalit, biseksuaalit, aseksuaalit ja mitä näitä nyt on.

Kun naureskelette minulle, niin muistakaahan, että naureskelette yhdelle seksuaaliselle suuntautumiselle ja saatatte jonain päivänä hävetä sitä. Toistaiseksi yritän ottaa kaiken ilon irti friikkinä olemisesta. Jonkunhan se pitää tehdä.