Luksusongelmia

Toksisesta, eli myrkyllisestä ja haitallisesta maskuliinisuudesta puhutaan nyt kaikkialla. Toksinen feminiinisyys on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Siinä missä toksinen maskuliinisuus saa miehet kähmimään ja raiskaamaan, toksinen feminiinisyys saa naiset kikattelemaan ja esittämään vähäjärkistä. Toksinen maskuliinisuus tarjoaa machoa miehen mallia. Toksinen feminiinisyys taas tarjoaa tytöille ihanteita, joita jäljitellessään he tuskin murrosikäisinä sonnustautuvat paljastaviin vaatteisiin, kireisiin leggingseihin ja painaviin irtoripsiin.

Toksinen feminiinisyys saa naiset kilpailemaan keskenään, puukottamaan toisiaan selkään ja sulkemaan toisiaan pois sisäpiireistä. Siinä missä pojat leikkivät ja harrastavat ryhmissä, tytöillä on taukoamatta menossa ”kolmas pyörä” -niminen pudotuspeli, jossa joku on aina liikaa.

Toksinen feminiinisyys voi ilmetä missä iässä hyvänsä. Nuoret se saa esittämään seksinukkeja, keski-ikäisissä se saa aikaan siivouskohtauksia.

Kun toksinen feminiinisyys ottaa vallan, koti sisustetaan tuoksukynttilöillä ja sydämenmuotoisilla tyynyillä, nurkat kuurataan, astiat pestään ensin käsin ja sitten koneessa, verhot vaihdetaan kahdesti vuodessa ja pyyhkeetkin silitetään. Olenpa kuullut naisesta, joka pesi kynsiharjalla mökin rantakivet ja -kalliot. Toksinen feminiinisyys vaatii, että näihin askareisiin osallistuu naisen lisäksi koko perhe.

Toksinen feminiinisyys aiheuttaa anoreksiaa ja täyttää plastiikkakirurgien vastaanotot. Ei niitä silikoneja ja rasvansiirtoja oteta miehiä varten, vaan toisia naisia varten. Ei myöskään laihdutusvimma ole miesten keksimää. Tietääkseni monia miehiä miellyttävät muodokkaat naiset enemmän kuin langanlaihat ja rinnattomat. Sitä paitsi, useimmille riittäisi ihan vain kiva nainen, ilman mahdottomia ulkonäkövaatimuksia.

Vain feminiinisyysmyrkytyksen saanut nainen miettii, onko hänellä tarpeeksi litteä vatsa, jotta kelpaisi vessapanoksi kokaiininpöllyisessä yökerhossa. Olen kuullut tällaistakin pohdintaa.

Naistenlehdet ovat toksisen feminiinisyyden pahimpia pesimispaikkoja. Niiden päätoimittajat ja toimittajat ovat naisia. Myös niiden jutut kertovat enimmäkseen naisista.  No, mitä saamme? Tekosyvällisiä juttuja lätkävaimoista, misseistä, malleista tai elämäntapavalmentajista. Valkohampaiset naiset on stailattu ja fotoshopattu esittämään ihannenaista pastellinvärisissä vaatteissa.  Samassa lehdessä on työläitä ja lihottavia pääsiäis-, joulu- ja juhannusreseptejä höystettynä jumppa- ja laihdutusohjeilla.

Toksinen feminiinisyys tuottaa kateutta ja tyytymättömyyttä, jossa mikään ei koskaan riitä.

Se saa naiset esittämään prinsessaa, vaatimaan miehiltä palveluksia ja maksattamaan heillä laskujaan.  Kun toksinen feminiinisyys iskee äiti-ihmiseen, hän unohtaa muun maailman ja vajoaa vaippamerkkien ja lastentarvikkeiden ihmemaahan. Lapsen nukkuessa hän kirjoittelee keskustelupalstoille vihapuheita toisista äideistä.

Kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomissa 27.4.2019

Ollakseen uskottava naisen tulee välttää hymyilemistä.  Hymyilevä nainen on tyrkky tai bimbo.

Kuljin hiljattain Hagelstamin legendaarisen kirjadivarin ohi. Ikkunassa oli Marja-Liisa Vartion teos, jonka kannessa oli hänen kovin synkältä ja surulliselta näyttävä kuvansa. Joskus 1950-60 luvuilla naisen piti tosiaan olla kovin vakava, mietin. Kauniin naisen piti näyttää joku tuikealta tai epätoivoiselta, jotta kävisi oikeasta kirjailijasta.

Mainosten valkoiset hammastahnahymyt rantautuivat Suomeen aikanaan Yhdysvalloista. Hymyilevällä ihmisellä siis saattoi myydä jotain. Ei kuitenkaan vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta.

Onko hymyilevä nainen uskottava nytkään? Sitä sopii kysyä edelleen Suomessa. Naispuoliset esikoiskirjailijat esitellään edelleen haaveilevina runotyttöinä tai rankan lapsuuden läpikäyneinä  kovismimmeinä. Kummatkaan eivät tunnetusti hymyile.  

Tänäänkin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla  kameraan tuijottaa tiukkailmeinen lähiökirjailijatar  Hanna-Riikka Kuisma nahkatakissaan. Mutta, hetkinen, ehkä kirjailijat eivät ylipäätään saa hymyillä - elleivät nyt satu olemaan humoristeja.

Suomessa ei hymyilevään ihmiseen luoteta. Etenkin hymyilevä nainen on ihan höyhensarjaa, suusta tulee pelkkiä saippuakuplia. No missit ja malli ovat aina saanet hymyillä.  Jos he sitten keski-iässä ovat saaneet jonkun lenitamaisen uran aikaiseksi, hymyilyä ei tarvitse lopettaa, muuten kyllä mieluusti.

Nuoren naisen pitää ansaita oikeutensa hymyillä, eikä hän saa sitä ehkä koskaan. Tosi syvässä on käsitys, että kuvassa hymyilevä nainen jotenkin tyrkyttää itseään tai on käytettävissä.

Siksi hymyily on nuorelle naiselle vaarallisempaa kuin keski-ikäiselle tai vanhemmalle. Nuoren naisen pitää olla tuikea, tiukkapipoinen tai muuten vain otsa rypyssä pärjätäkseen miesten maailmassa. Ja jos hän ei ole sellainen luonnostaan, sellainen hänestä kyllä ennen pitkää tulee.

Pärjätäkseen miesten maailmassa naisen on näytettävä asiantuntijalta. Asiantuntija pukeutuu ikävästi ja huomioita herättämättömästi. Hän puhuu monotonisesti ja käyttää vaikeita sanoja. 

Naispuolisella asiantuntijalla on välttämätöntä olla huivi kaulassa tai iso kaulakoru. Bleiseripakko ei poistunut koskaan kokonaan, mutta sen voi hätätilassa korvata Marimekolla tai vastaavalla kulmikkaalla suomalaisvaatteella, jossa ei saa olla ripaustakaan seksikkyyttä tai väri-iloa.

Hymy ja  rento pukeutuminen sallitaan ainoastaan viihdyttäjille, kuten radiojuontajille tai artisteille. Lääkärille tai ekonomistille ei. Jos nainen on alansa kiistaton huippu ja raivannut tiensä vaikkapa korkeimpaan yritysjohtoon, hän voi pikkuhiljaa alkaa pukeutua naisellisemmin, mutta kallista makua osoittaen, sillä tietyllä paholaismaisella tavalla.

Tähän päästäkseen pitää kyllä olla ihan globaalilla pörssiyhtiötasolla. Esimerkiksi ministeriys ei riitä. Naisministerin ei tietenkään sovi hymyilläkään, sillä hänhän on koko ajan leikkaamassa jonkun etuuksia ja siksi hänen pitää lähtökohtaisesti näyttää anteeksipyytävältä tai puolustautuvalta. Ei ihme, jos hymyt ovat hiukan teennäisiä.

Yleensä ei kannattaisi lukea netissä saamaansa palautetta. Siitä tulee hetkeksi ikävä olo. Toisaalta, jos jotkut väitteet toistuvat usein, niitä voi alkaa pohtia.

Minua on moitittu kirjoitusteni perusteella siitä, että esineellistän ihmisiä, siis miehiä. En ihan tajua tuota moitetta, sillä rakastan esineitä. Etenkin kauniita esineitä. Esineet ovat myös hyödyllisiä ja käyttökelpoisia. Mitä tarkoittaa ihmisen esineellistäminen?

Tällaisia syytöksiä tuli etenkin kolumnistani, jossa kerroin maksaneeni joskus takavuosina seksistä nuorelle miehelle. En varsinaisesti haluaisi palata aiheeseen, mutta luultavasti saamani leima pysyy minussa ikuisesti. Käytinkö siis valtaa häntä kohtaan ja esineellistin häntä?

Minusta tilanne oli joko tasa-arvoinen tai sitten hän ”esineellisti” ja käytti hyväkseen minua. Hän myi sellaista, mistä arveli minun voivan maksaa ja tarjosi oma-aloitteisesti palveluksiaan. Minä olin tuolloin vielä sellaisen harhan vallassa, että yli viisikymppinen nainen ei voi saada seksiä maksamatta siitä. Katsoisin, että miehellä oli tuossa tilanteessa enemmän valtaa ja hän käytti sitä hyödykseen. Ei siinä minusta silti kumpikaan ollut minkään ”esineellistämisen” tai muunkaan vääryyden uhri.

Olen ehkä ollut elämässäni liian kauan taloustoimittaja, koska minusta on ihan luonnollista tarkastella myös ihmissuhteita vaihdannan välineinä.

Valuutan ei tarvitse olla rahaa, se voi olla ihan mitä tahansa, mitä toinen tarvitsee. Valtaa, statusta, hellyyttä, ymmärtämystä… Hyvässä ihmissuhteessa puntit menevät osapuolten kesken tasan. Elämässä ja suhteissa tulee vaiheita, jolloin vaakakuppi voi heilahtaa tilapäisesti, mutta elinkelpoinen suhde korjaa itse itsensä taas tasapainoon.

Äitini sanoi minulle, kun olin teini-ikäinen, että onnistuneissa parisuhteissa osapuolet ovat yleensä ulkonäköstatukseltaan samanveroisia. Olen tarkkaillut pariskuntia ja tullut siihen tulokseen, että äiti oli aika lailla oikeassa. Hän oli tämän varmaan katkerasti saanut kokea omassa parisuhteessaan, jossa isä oli turhamainen ja komeana pidetty naistenmies ja äidillä oli taas paljon niin sanottua sisäistä kauneutta. Nämä ”valuutat” eivät olleet heidän pelissään samanarvoisia. Ero siitä tuli.

Mietin myös usein keski-ikäisiä pariskuntia, joita näen kadulla tai kahviloissa. Paljon näkee sellaisia, joissa toinen on vanhentunut, lihonut tai muuten rähjääntynyt selvästi toista nopeammin.

Pariskunta, joka oli alun alkaen tasaveroinen, voi vuosien myötä eriparistua niin, että suhteen dynamiikka ei enää toimi, ellei joku muu seikka toimi puskurina.

Usein toimii, eikä kaikki ole sitä, miltä ulospäin näyttää. Toisella voi olla heittää peliin jotain, mikä tasaa eriparisuutta.

Itselläni on kokemusta ikäerosuhteista, tälläkin hetkellä elän sellaisessa. Kumppanini on minua puolet nuorempi. Pidän erittäin todennäköisenä, että meidät vaikkapa kadulla näkevät vastaantulijat hämmentyvät tai ärsyyntyvät. Itse tunnen oloni normaaliksi ja tilanteen luonnolliseksi. Tarjoaisin kummastelijoille vaikkapa sellaista selitystä, että suhteessa, joka herättää paljon pahennusta, täytyy olla jotain erityistä, jotta osapuolet altistavat itsensä sosiaaliselle paineelle.

Olen aina ihmetellyt viikonpäiväjuomista. Miksi pitää vetää pää täyteen juuri lauantaina? Nyt sen keksin. Siksi, ettei sunnuntaita kestä ilman kunnon krapulaa.

Olen kokeillut. Jos herää sunnuntaina virkeänä ja miettii, miten päivänsä parhaiten viettäisi, lannistuu kyllä nopeasti.

Ulos reippailemaan? Taivaalta tulee räntää, vettä tai rakeita. Jollei tule nyt juuri, niin kohta kuitenkin. Siihen pitää varautua ja kerrospukeutua kaikkien mahdollisten sääilmiöiden varalle. Ja sitten raahautua jonnekin luontoon. Tosi vaivalloista, ainakin kaupunkilaiselle.

No perheen kanssa syömään? Niinhän ne muuallakin Euroopassa tekevät. Jahas, kaikki ravintolat ovat kiinni paitsi naapurin työntekijöitä riistävä nepalilainen. Brunsseja on jokunen, mutta brunssiaika päättyy about silloin kuin itse olisin valmis lähtemään sinne, joskus kahden, kolmen maissa.

Ostoksille? Vain tylsät kauppakeskukset ovat auki sunnuntaisin. Ne ovat täynnä meluisia, nahistelevia lapsiperheitä. Sunnuntaina pitäisi kokea jotain kohottavaa, eikä joutua todistamaan perhehelvettiä.

Taidenäyttelyt? Nähty jo kaikki.

Elokuvat? Sama. Ohjelmistossa on yleensä ehkä kaksi kiinnostavaa kerrallaan.

Konsertit, teatterit? Ei esityksiä tai liput myyty loppuun jo puoli vuotta sitten.

Kyllä se vaan on helpointa herätä tilassa, jossa ensimmäinen ja ainut ajatus on löytää se perkeleen buranapurkki.

Ja sen jälkeen, että missä se tasoittavan ottaisi. Ajatuskin ruuasta etoo, kunnes kuvotus ja jyskytys hiljakseen vaihtuu sairaalloiseen pizzanhimoon. Tai minkä tahansa muun rasvaisen tai epäterveellisen mätön hinkuamiseen. Ja krapulapano, sehän on ihan oma lajinsa!

Ei pidä myöskään väheksyä henkistä yhteyttä, jota tässä tilassa kokee muiden suomalaisten kanssa. Itsellenihän tällainen yhteisyyden tunne on harvinaista herkkua – olen nimittäin kaikissa mielipide- ja elämäntapakyselyissä aina jossakin alle viiden prosentin marginaalissa. Mutta sunnuntaikrapulan voin helposti jakaa ja kokea hetken tavallisuuden turvallista ja rauhoittavaa tylsämielisyyttä.

Sunnuntaikrapula on suomalaisten suuri yhteinen katharsis, vähän kuin urheilu. Kenen tahansa kanssa voi ottaa puheeksi, että mitä tulikaan eilen tehtyä ja missä oltua. Aina löytyy kohtalotovereita ja sielunkumppaneita.

Alkoholi kuuluu suomalaisten neutraaleihin ja arvovapaisiin puheenaiheisiin. Tuntemattomien kanssa ei sovi ottaa puheeksi uskontoa, politiikkaa eikä tasa-arvokysymyksiä, seksistä nyt puhumattakaan. Alkoholi sen sijaan on aina sopiva aihe ja kännivitseille nauravat nekin, jotka eivät itse juo. On varmaan pakko, ei täällä muuten kestäisi.

Kaikkialla juodaan kaiken aikaa. Sitä mukaan kun työelämä on raitistunut, alkoholi on hiipinyt ihan kaikenlaisiin perhejuhliin ja tapaamisiin. Lainsäätäjän ja viranomaisten mielestä dokaaminen on ihan ok, etenkin jos alkoholi nautitaan jossain muualla kuin ravintolassa. Mutta auta armias, jos joku haluaa maksansa pilaamisen sijasta vaikkapa pössytellä pilveä. Siitä ei tule krapulaa eikä mene työpäiviä hukkaan, onpa jopa löydetty tutkimuksissa terveyshyötyjä. Mutta semmoinen nyt vain ei käy, sehän on ihan rikollista meininkiä!

Siispä, kunnes ajat ja tavat muuttuvat, otetaan nyt kaikki irti yhteisestä örveltämisestä ja vietetään vapaapäivänämme krapulapäivää sohvalla, kauhtuneet verkkarit jalassa. Tähän sitten se bissetölkin suhahdus.

Joskus se vain on edessä. Vaihto nuorempaan, vaikka olisi kuinka hyvä suhde takana. Homma ei vaan enää pelitä eikä löydy enää uutta virtaa. Puhun nyt kampaajasta.

Kampaajan vaihto on henkisesti todella vaikea asia. Olen kokenut sen jo liiankin monta kertaa. Minua, kuten varmaan useimpia muitakin naisia vaivaa sinnikäs ja täysin tarpeeton kampaajauskollisuus. Huono omatunto kalvaa armottomasti, jos edes välillä käy jollain muulla.

Oma kampaaja tietenkin havaitsee syrjähypyn heti ja useimmiten alkaa moittia sen toisen kädenjälkeä. Ihan ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta asiakkaalle äärimmäisen kiusallista. Siinä sitten saa nolostella ja kiemurrella tuolissaan, että miksi tämmöinen virhe nyt tuli tehtyä.

Silloinkin, jos on hakenut vain latvojen tasoittamista tai hätäavuksi väriä muulta kuin omalta kampaajaltaan, pitää sen oman kampaamon ikkunan ohi livahtaa huomaamatta kyyristellen tai mieluiten vaihtaa kadun toiselle puolella.

Mitä se ajattelee jos näkee? Miten nyt selitän tämän sille?

Täysin mahdoton tilanne on sellainen, että olet hätäpäissäsi ja pakon edessä ottanut ajan saman kampaamon toiselta kampaajalta ja pitänyt hänen työstään enemmän. Mitään niin julmaa kuin vaihtaa saman salongin sisällä toiseen henkilöön, ei voi kenellekään tehdä. Yritin kerran. Ei kantti kestänyt.

Helpompaa kuin joutua selittelemään tai piilottelemaan, on yksinkertaisesti olla menemättä koskaan enää sille entiselle. Rankkaa, mutta niin se vain on. Siksi vaihtamista pitääkin harkita huolella, ettei joudu huonojen irtosuhteiden armoille. Hyvä konsti on käydä vaikkapa föönauttamassa tukkansa uudella ehdokkaalla.

Jos tulee tätimäinen pallo tai muuten tönkkö, unohda koko juttu. Jos sen sijaan tulee hyvä ja lisäksi jotain visioita muutoksista, niin kannattaa harkita.

Jos kampaaja lörpöttelee omista asioistaan heti ensitapaamisella, juokse ajoissa karkuun, sillä tulossa on armoton helvetti, joka pahenee kerta kerralta.

Kampaajan tuolista ei pääse pois, vaikka kuinka ärsyttäisi. Pahinta on, jos hän utelee ja edellyttää vastavuoroista avautumista.

Itsestään selvää on, että kampaajani pitää olla mies. Tällä kokemuksella en enää edes yritä luottaa naisiin. En tiedä, mikä siinä on, mutta samoin kuin mieskokit, myös mieskampaajat loihtivat keskimäärin kiinnostavampia luomuksia. Toivoisin hartaasti voivani sanoa, että molemmat ovat yhtä hyviä, mutta minun kohdalleni on kyllä sattunut enemmän hyviä mieskampaajia.

Itse asiassa kaikki todella hyvät ovat olleet miehiä. Voihan olla, että kampaajan uralle hakeutuvalla miehellä on enemmän paloa ja intohimoa ammattiin kuin naisilla? Koskaan en myöskään ole joutunut kuulemaan mieskampaajan parjaavan sukulaisiaan ja naapureitaan tai tilittävän parisuhdeongelmiaan.

Miehistäkin nouseva junioristylisti on parempi vaihtoehto kuin jo kannuksensa hankkinut ja seurapiireihin ja näytöksiin erikoistunut menestyjä.

Sellaisilla ei ole enää kunnianhimoa, voivatpa olla leipääntyneitäkin ja innottomia ehdottelemaan vakioasiakkaille muutoksia.

Sen sijaan vasta uraansa luovalla on näyttämisen halua ja tarvetta uusille referensseille. Hyvässä lykyssä hän näkee kasvoissasi jotain, mitä entinen ei nähnyt ja osaa kehystää ne juuri oikein.

Tällaisen aarteen löysin tänään. Ai mistä? No en kerro! Hyvä kampaaja on kuin sienipaikka. Sitä ei kerrota kuin perheenjäsenille ja ihan parhaille ystäville. Jos sitä alkaa kaikille suosittelemaan, niin kohta sillä ei ole aikoja kuin puolen vuoden päästä ja hinnat ovat nousseet.

Apua, entä jos se entinen lukee tämän? Entä jos se nyt suuttuu?

Ennen sain orgasmeja, nykyään saan ooorgaaasmeja. Pidempiä, parempia ja useammin. Se johtuu iästäni.

Naisen orgasmeista on yhtä monta mielipidettä kuin kirjoittajaa tai tutkijaakin. Hetki sitten tekemäni googlaussession perusteella muun muassa tällaisia asioita väitetään: vaginaorgasmeja ei ole olemassakaan, naiset eivät välitä siitä saavatko orgasmin vai eivät, itsetyydytys lisää naisen mahdollisuuksia orgasmeihin yhdynnässä ja väsyneenä ei edes kannata yrittää.

En kyllä osta yhtäkään noista väitteistä.

Oma kokemusperäinen mielipiteeni on, että aina kannattaa yrittää ja aina voi myös onnistua. Harjoitus tekee mestarin, kuten muissakin lajeissa. Vaginaorgasmeja on olemassa, sanottiin asiasta mitä hyvänsä, mutta välttämättä kaikki naiset eivät koe niitä.

Luulisin, että silloin voi olla kyse fysiologisista seikoista kuten naisen ja miehen fyysisestä yhteensopivuudesta. Kaikkien kanssa ei onnistu, ihan kirjaimellisesti siis ei osu kohdalleen. Kumppanin taidoilla ja kemiallakin on asian kanssa tekemistä. Aika hiljattain – yllättävää kylläkin – on saatu selville, että klitoris on suurempi elin kuin päälle päin näkyy ja sen koko vaihtelee yksilökohtaisesti.

Naiselle onkin orgasmisyistä tärkeää löytää juuri itselleen sopiva kumppani ja siksi on väärin, että asiasta ei puhuta enemmän.

Kun mies seuraavan kerran kysyy “saitko sä?”, kannattaa vastata totuudenmukaisesti. Jos asiasta ei keskustella, alkaa huonon kierre parisuhteessa. Eipä sillä, että klitorisorgasmi kumppanin kanssa olisi yhtään sen huonompi kokemus kuin vaginaorgasmikaan. Teeskentely sen sijaan on huono vaihtoehto.

Itse aloitin säännöllisen, päivittäisen seksin 15-vuotiaana vakituisen kumppanin kanssa ja olen siitä erittäin kiitollinen. Opin asiat siinä iässä kuin pitääkin ja turvallisella tavalla. Koin elämäni ensimmäisen orgasmin yhdynnässä. Sain siis järisyttävän vastaansanomattoman todisteen vaginaorgasmista ensin ja muunlaisista sitten vasta myöhemmin. Se oli minulle hyväksi.

Onko nyt ihan pakko noin henkilökohtaisia asioita kirjoittaa kaikelle kansalle? No on kyllä.

Koen, että velvollisuuteni on jakaa elämässä kertynyttä tietoa. Olisin toivonut, että olisin voinut aikanaan puhua tästä aiheesta äitini kanssa. Orgasmivajeesta kärsivät ymmärtääkseni kaikenikäiset naiset. Jostain syystä orgasmin tavoittelua pidetään jotenkin suorituskeskeisenä ja haitallisena asenteena.

Mutta hyvät ihmiset, ja etenkin hyvät naiset, miksi seksiä ylipäätään pitää harrastaa, jollei juuri orgasmin vuoksi? Ihan sama kuin riittäisi että katselisimme kaiket päivät ruoka-annoksia ja maistaisimme vain haarukallisen. Kiukkuiseksihan siitä tulee. Kukaan ei ehdota, että mies ei piittaisi siitä, saako hän siemensyöksyn vai ei. Naisen sen sijaan pitäisi tyytyä keskeneräisyyteen. Ei todellakaan pidä. Orgasmi kannattaa oppia saamaan, vaikka siinä menisikin aikaa.

On myös sellainen tutkimustulos, että naisella ikä lisää mahdollisuuksia orgasmeihin ja että alle 25-vuotiailla naisilla on eniten orgasmiongelmia. Tämän kyllä uskon, sillä olen sen itse kokenut.

Miehillä taas asia on päinvastoin, ikä lisää orgasmivaikeuksia. Tästä voisikin jatkaa puumailuun ja ikäerosuhteisiin, mutta siitä toisen kerran.

Epätyydyttävä tai liian vähäinen seksi ei mitenkään voi olla hyväksi kenellekään. Orgasmi on kuin vitamiini, pitää virkeänä. Toivotan kaikille, joilla on siihen mahdollisuus, paljon seksiä ja hyviä orgasmeja. Maailma voi alkaa näyttää samalta kuin olisi pessyt ikkunat tai putsannut silmälasit.

Näin sun kuvan lehdessä. Oletko vielä seksiseuraa vailla? Täällä olisi kiinnostunut nuori mies.

Niin. Haluaisinko tavata jonkun näistä Jereistä, Joneista tai Tomeista, joilta saan päivittäin viestejä eri kanavissa? En siis todellakaan tiedä, koska he eivät kerro itsestään mitään.

Usein pohdin, mistä kumpuaa miesten loputon itseluottamus. He näkevät tekstin, jossa nainen puhuu seksistä. Selvä homma, nainen on tarjolla ja tyrkyllä. Koska nainen kirjoittaa seksistä, hän on puutteessa ja kaipaa pelastajaa. Lähetänpä hänelle tekstarin!

Jonoon vaan kaikki. Yrittänyttä ei laiteta, niinhän se äitikin sanoi.

Tv- ohjelmassa asiantuntijana esiintynyt ystäväni sanoi samaa. Miehet lähettävät hänellekin näitä “Hei mä näin sut”- viestejä, vaikka hän oli tiukan asiallisessa ajankohtaisohjelmassa puhumassa kaupunkisuunnittelusta.

Näyttäytyi julkisesti ilman burkhaa! On siis vapaata riistaa!

Jonkinlainen selkäydinrefleksi lienee kyseessä. Itselleni ei kyllä tulisi mieleenkään menetellä noin vaikka olenkin naiseksi varsin aloitteellinen. Tai, no, 13-vuotiaani kirjoitin kyllä fanikirjeen idolilleni.

Jos joku teistä viestittelevistä miehistä nyt sattumoisin lukee tämän, annan ihan ilmaisia ohjeita. Kannattaa kertoa itsestään jotain, mieluusti jotain kiinnostavaa, kuten että olet jousiampuja tai shakkimestari tai muuten vain superälykäs ja lisäksi hyvännäköinen.

Jos ei ole kauheasti valttikortteja suotu, hyvä konsti saada nainen kiinnostumaan on kertoa, miksi kiinnostuit juuri hänestä ja mitä sinulla olisi mielestäsi annettavaa. Vähän niin kuin rekrytointi-ilmoitukseen vastaaminen. Tosin en ole laittanut mitään rekrytointi-ilmoitusta, paitsi Tinderiin ja sinnekin ihan työn puolesta.

Miksi ihmeessä vastaisin tuntemattoman miehen (oletetun) viestiin, jossa ei ole mitään sisältöä? Paljon helpompaa olisi mennä ovesta ulos ja poimia kadulta ensimmäinen vastaantulija. Ainakin näkisin, millä tyyppi näyttää.

En ole niin epätoivoinen, en sinne päinkään. En ole ollenkaan epätoivoinen enkä puutteessa. Kun lähetätte “oletko vielä seuraa vailla”-viestejä, loukkaannun siitä, että luulette että olen.

“Nyt katsotaan, oletko tosiaan etsimässä seksiseuraa vai puhutko vaan lämpimiksesi”. Terveisin Make. Hui! Hyvä Make, jos tarvitsisin seksiseuraa, en hankkisi sitä sinulta.

Sitten ovat nämä kalunkuvat. Jessus. Melkoisella varmuudella voin sanoa, että yksikään nainen ei kiinnostu miehestä pelkästään SEN kuvan perusteella. Juu ei kiinnostu. Ei. Sille pitää saada vähintäänkin kasvot.

Miksi te hyvät äidit ette kerro tätä pojillenne?

Teille miehille, joiden mielestä suoraan asiaan meneminen on selkeää ja johdonmukaista, voin kertoa, että se ei toimi. Ei nainen syty siitä, että randomheppu ilmoittautuu. Motivoituisitteko yrittämään enemmän, jos kerron että keskustelu on naiselle yksi keino selvittää, olisiko mies mahdollinen seksikumppani ? Ei keskustelua, ei seksiä. Vaikeaa?

Ja sinä Reijo, 63 v. Älä pls enää ikinä lähetä minulle niitä “haluaisin suudella pakaroitasi”- tyylisiä viestejä. Koen ne seksuaaliseksi väkivallaksi. Minut on liiankin helppo googlata ja löytää yhteystietoni. Olen liikkeellä avoimin kortein enkä huutele puskista. Miksi siis minua pommitetaan nimimerkkien suojasta?

Koska olen nainen, minun pitänee olla kiitollinen, ettei ole vielä tullut tappo- tai raiskausuhkauksia.

Olen yleensä valmis katsomaan asioita miesten näkökulmasta, mutta joskus vaan menee hermot. Tuntuu kuin olisin tikkataulu. Toisaalta, niin kauan kuin tulee läähätysviestejä, olen ehkä ihmisten kirjoissa. Koska olen nainen, minun pitää olla siitä kiitollinen.

Millainen julkkis kelpaa suomalaisille? Miespuolinen urheilija tai muusikko, joka ei herätä kateutta kenessäkään. Saavutukset ja hyvät ominaisuudet pitää kompensoida esimerkiksi juomisella, sairaudella tai konkurssilla.

Matti Nykäsen kuolema sai minut miettimään asiaa, jota usein pohdin. Mäkikotkan kuolinuutinen oli kenties odottamaton, mutta reaktiot siihen odotettuja. Veikkaan, että kansallissankari on nyt rakastetumpi kuin koskaan ja julkista suremista kestää hautajaisiin saakka.

Matti Nykänen kelpasi kylläkin kansalle jo eläessäänkin, koska hän ei herättänyt kateutta muissa miehissä. Julkkiksen pitää olla sellainen, jota jokainen jätkä voi mennä olalle läiskimään baarissa tai huoltoasemalla. Sellainen, jonka saavutukset ovat kaikkien ymmärrettävissä, kuten euroviisuvoittaja tai urheilusankari.

Mikään ydinfyysikko tai nykytaiteilija ei kelpaa kansallissankariksi, korkeintaan hetkellisesti, jos sattuu voittamaan jotain Nobel-tasoista.

Oikea, hyvä julkkis on kuten Vesa-Matti Loiri tai vaikkapa Kari Tapio-vainaja. Herkästä ja hienosta artistiminästään huolimatta vähän rumanpuoleinen ja helposti lähestyttävän oloinen. Sössöttävä ja huumeiden syömä hampaaton rock-legenda kelpaa myös.

Jos julkkisartisti on vähänkään komea, se pitää kompensoida alkoholismilla, ikääntymisellä, konkurssilla tai sairaudella, joihin jokainen meikämandoliini voi samastua.

Danny ei näistä syistä yhtä ole hieno mies kuin edellä mainitut. Vaikka hän vanheneekin, hänen bisneksensä näyttävät menestyvän ja kainalossa on entistä nuorempia naisia. Semmoinen on kadehdittavaa ja ärsyttävää.

Älykkyys julkkiksessa on myös epäilyttävää ja sitäkin pitää kompensoida. Esimerkiksi Jari Tervo on selvästi liian älykäs koko kansan julkkikseksi, vaikka ei olekaan komea. Tervo on kompensoinut älykkyyttään olemalla hauska televisiossa.

Älykkyys pitää tavalla tai toisella valjastaa koko kansan viihdyttämiseen. Ainoastaan silloin se on hyväksyttävää.

Nainen ei julkkiksena voi ikinä edetä “hieno mies” tai sankariluokkaan eikä voi myöskään kompensoida vanhenemistaan oikein mitenkään. Vanheneminen ei ole naisjulkkikselle hyväksi. Siksi kaikken lenitojen, vickyrostien ja hannelelaurien pitää pysyä naftaliinissa, tukka ja meikit samantyylisinä hautaan saakka. Miespuolinen julkkis voi rauhassa rapistua, kaljuuntua ja kasvattaa kaljamahaa. Se on jopa toivottavaa.

Paras julkkis on siis mies ja ehdottomasti juuri sellainen kuin Matti Nykänen oli. Urheilu-ura on onnellisesti takana ja mitalit säilötty kansakunnan muistiin. Mies itse törttöili jatkuvasti ja pysyi siksi otsikoissa generoiden vitsejä ja tarinoita. Millään sähläämisellään hän ei kuitenkaan voinut ottaa suomalaisilta mitaleja eikä aikanaan tuottamaansa kunniaa pois ja siksi hän sai kaiken anteeksi.

Tärkeää on myös, että sankarijulkkis on tehnyt koko ikänsä yhtä ja samaa asiaa, sitä josta hänet tunnetaan. Muutokset herättävät suomalaisella epäluuloja. Urheilija tai ex-missi voi kyllä ruveta “artistiksi”, koska se on enemmänkin semmoista puuhastelua, mutta ei mihinkään vakavampaan. Jos Matti Nykänen olisi mennyt politiikkaan ja vaikka jotenkin pärjännyt siellä, hän olisi luultavasti herättänyt ärtymystä tai halveksuntaa tai molempia.

Tyhmyydet kannattaa tehdä vasta kypsällä iällä, kun on jo varmisteltu elämän peruspilarit. Sitten voikin pistää kaiken uusiksi.

Yleinen käsitys on, että nuorena on hyvä hölmöillä, että sitten aikuisena on rauhoittunut ja juoksut juostu. Minusta kannattaa tehdä ihan päinvastoin. Nuorena on kivaa ja jännittävää joka tapauksessa, koska, no, on nuori ja kaikki on uutta. Keski-iässä alkaa  useimmilla olla hiukkasen tylsää joka tapauksessa. Tässäkö tämä nyt oli?

Viisikymppisenä koin itsekin, että olen tyhjän päällä. Kaikki minkä eteen olin ponnistellut, tuntui valuneen hukkaan. Menestyjän viittaa oli yhä raskaampi kantaa. Sisäisesti koin epäonnistuneeni. Oli sellainen “takana loistava tulevaisuus”-olo. Minusta oli hyvää vauhtia tulossa “täti” ellei peräti “mummo”.  Minuus oli ihan hukassa .

Tuossa tilanteessa ei auta  muu, kuin vaihtaa jotain: asuntoa, työtä, kumppania tai näitä kaikkia.

Kaukomatka Aasiaan tai Huippuvuorille ei ole mikään ratkaisu, ainoastaan tilapäinen lykkäys. Itse muutin perheasunnosta vuokrayksiöön, ryhdyin elämään sinkkuelämää ja  istuskelemaan baareissa. Laihdutin 20 kiloa, muutin hiusväriä ja pukeutumistyyliä. Ryhdyin deittailemaan netissä. Tutustuin uusiin ihmisiin, jotka eivät tienneet minusta mitään. En myöskään kertonut itsestäni enempää kuin oli pakko. 

Tein ihmiskoetta itselläni. Oli kiinnostavaa testailla, minkä vaikutuksen tein ilman ammattia, titteliä tai muuta kuorrutusta.

Oli mukava kuulla kehuja nuorilta ihmisiltä, etenkin naisilta. Sain enemmän hyvää palautetta kuin koko siihenastisen työurani aikana. Baaritutut tiedetään, sanotte. Kyllä, mutta kun heitä on riittävän paljon, seuloutuu joukosta myös ystäviä.

Kaikenlaista retkilläni sattui, mutta mitään en kadu. Se oli kyllä aika noloa,  kun tunnetun kalliolaisen räkälän portsari ei kerran päästänyt minua sisään. Otin sitten taksin kotiin. Teininä olisin joutunut harhailemaan Hesingin yössä ja ehkä sammunut lumihankeen.

On paljon fiksumpaa tehdä tyhmyyksiä ihan tahallaan, vastoin parempaa  tietoaan, kuin tehdä niitä ihan silkkaa kokemattomuuttaan.

Kun ottaa riskejä vasta vanhempana, ei pilaa koko omaa ja mahdollisesti vielä syntymättömien lastensa tulevaisuutta. Varttuneempana on myös varaa hiukan ylellisempään hölmöilyyn ja kalliimpiin nautintoihin kuin teininä. Kaikesta saa enemmän irti eikä ole niin angstinen olo koko ajan. Suosittelen.

Riskinottoni oli ilmeisestikin hallittua, sillä koen että se kannatti. Minulla on nyt enemmän ja erilaisia ystäviä kuin ennen, ihmissuhteeni ovat jotenkin kasassa ja asun unelmieni asunnossa, josta en edes haaveile muuttavani pois.

“Olet teini-ikäisempi kuin kukaan tuntemani”, sanoi ystäväni hiljattain. Otin sen suurena kohteliaisuutena.

Pisteeksi iin päälle vaihdoin sukunimeni takaisin tyttönimeeni. Google ei hetkeen tiennyt minusta mitään. Tuntui sairaan hyvältä. Kohta täytyy varmaan taas laittaa kaikki sekaisin.

Taloustoimittajana ajattelen asioita usein investointeina. Ystävyys on yksi kannattavimmista. Sen pahin vihollinen on hallitseva parisuhde.

Paljon puhutaan vanhusten yksinäisyydestä, eikä turhaan. Etenkin miehet voivat huonosti yksin jäätyään. Miesten ystävyys kun perustuu ryhmissä toimimiseen, ei niinkään kahdenkeskisiin tilitystuokioihin, kuten naisten ystävyys.

Usein käy niin, että aktiivinen nuori mies jättää vähitellen poikien menot kun parisuhde alkaa. Viimeistään kaljoittelut  ja peli-illat joutuvat mustalle listalle lasten syntyessä. Isyys velvoittaa. Kun toiminta loppuu, loppuvat kaveritkin.

Nainen pystyy äitiysaikanakin pitämään ystävyyssuhteita yllä  –  ainakin toisten äitien kanssa. Lapsiperhe tapaa toisia lapsiperheitä, joita yhdistää naisten välinen kontakti. Kun tämä vaihe on ohi, miehelle ei jää mitään käteen. Naiselle jää hyvässä lykyssä pari sydänystävää, joiden kanssa jatkaa lasten elämän seuraamista ja lopulta vertailla kahvipöydässä lastenlasten kuvia.

Ystävät pitää hankkia ajoissa, eikä havahtua sitten, kun heitä ei enää ole. Vain osa ihmissuhteista on sellaisia, jotka pysyvät läpi vuosikymmenten ja kestävät vaikeudet ja sairaudet.

Mikään ei ole ankeampaa kuin ihminen, joka katkerana valittaa eron jälkeistä tyhjyyttä, muumioituu kotiin tai  takertuu aikuisiin lapsiinsa ja elää heidän kauttaan. Näistä mielensäpahoittajista tulee taakkoja kaikille läheisille.

Miettikää siis ajoissa, kuka teitä viihdyttää ja pitää kädestä, kun olette vanhoja.  Kuka pitää teidät ajassa kiinni ja opettaa uusia taitoja? Kuka käy kaupassa, vaihtaa lamput ja kantaa raskaat taakat? Eivät välttämättä lapset, joilla on omat perheensä ja menonsa. Kun lapset lähtevät pesästä, ei pidä jäädä seiniä tuijottelemaan.

Kuten sijoitussalkussa on syytä olla usean toimialan osakkeita, on ihmissuhdesalkussa oltava eri vaiheessa olevia, erilaisia ystävyyksiä. Osa on väistämättä huteja, osa voi kasvaa arvoon arvaamattomaan. Jos kaikki ystävät ovat työkavereita tai opiskeluajoilta periytyviä, tilanne on aika riskaabeli.

Huonossa ystäväsalkussa on vain samaa sukupuolta olevia samanikäisiä ihmisiä, joka vanhenevat yhtä aikaa, ja jossain vaiheessa rivit harvenevat.

Jotta ystävyyssalkkua pääsee kasvattamaan, pitää se kaikkea hallitseva parisuhde ensin kaataa jalustaltaan ja raivata tilaa muulle elämälle. Moni ajattelee, että ystävät pysyvät, vaikka heihin ei pitäisi yhteyttä. Näin ei ole. Omista ystävistä täytyy pitää kiinni kynsin hampain ja hankkia myös uusia ystäviä. On erittäin vaikea löytää pariskuntaystäviä, joilla kaikilla synkkaisi keskenään.

Ja jos tulee ero, ystävätkin menevät jakoon. Tähän on vain yksi lääke: baanalle vaan, silmät auki ja hymyä peliin. Kypsällä iällä kumppanin ei enää tarvitse  täyttää  kaikkia isyys-tai äitiyskriteerejä. Riittää, että on hauskaa silloin kun nähdään.

Mitä enemmän on ystäviä, sitä suuremmat mahdollisuudet on löytää uusia. Tähän kuluu aikaa, vaivaa ja joskus rahaakin. Itselläni meni kymmenen vuotta uuden ihmissuhdeverkoston luomiseen, kun tiivis parisuhde jäi historiaan. Enkä kuvittele edelleenkään, että se oli nyt tässä.