Perus

025

Kuinka monella eri tavalla ihminen voi tappaa itsensä? En ollut moneen ajattomaan hetkeen miettinyt mitään muuta. Koomaan vaivuttuani yksinäisyyteni oli kasvanut niin painostavaksi, että en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä elää. Ainoa keino oli herätä. Vain hereillä ollessani voisin tappaa itseni, mutta silloin en todennäköisesti enää haluaisi sitä.

Viime päivinä kaikki haluni elävien kirjoihin palaamisesta olivat haihtuneet jonnekin. Olin pitkään pelännyt, että tämä hetki tulisi, ja se oli ollut läsnä nyt ainakin viikon (tämä oli arvioni). Pahinta oli, että en koskaan nukahtanut koska periaatteessa olin jo unessa. Tunsin ajatuksissani kuinka päivä muuttui yöksi ja yö päiväksi. Pian päivän käsite menetti merkityksensä. Oli vain aikaa, loputonta tyhjäkäyntiä. Minulle kävi kuin Michel Siffrelle hänen kuuluisissa kokeissaan. Vuonna 1962 Siffre eristäytyi kahdeksi kuukaudeksi Scarassonin luoliin Ranskassa. Hyvin nopeasti hän menetti käsityksensä ajasta. Kahden kuukauden kuluttua hän oli luullut vain yhden kuukauden kuluneen. Minä olin uuden ajan Siffre, ja oma mieleni muodosti minulle oman Scarassoni. En tuntenut väsymystä, vain turhautumista. Kun paikallaan makaamisesta tulee jokapäiväistä arkea, ruumis ei enää ymmärrä lepäämisen funktiota. Se hylkii koko ajatusta siitä.

Itsemurha oli ainut asia, mihin todella pystyin ajatukseni keskittämään, mutta miten toteuttaa itsemurha kun on koomassa? Miten pystyisin sammuttamaan itseni pois päältä? Oliko aivoissani tai sydämessäni jokin katkaisin, jota pystyisin painamaan? Juoksentelin jälleen kaoottisen tyhjyyden keskellä helvetissäni ja etsin tuota katkaisijaa joka paikasta. Kävin jopa hyvin epätodennäköisissä lokaatioissa: kiveksissäni, munuaisissani, mahalaukussani ja oikeassa polvilumpiossani. Nämä olivat loputtomia harharetkiä.

Minulla ei ollut mitään muuta kuin aikaa. En voinut tappaa aikaa, sillä minulla oli sitä vain metaforisessa mielessä. Vaikka tapoin siitä hetken, aika ei silti lakannut olemasta. Se oli siis gestalt-käsite, kuten saksalaisen gestalt-psykologian koulukunnan mukaan aivot ovat. Sitä määrittää kokonaisuus, sen hahmo, eivät sen osat. Jatkoin juoksemistani ja sen jälkeen makasin. Sitten katselin itseäni jälleen sivustakatsojana pedin vierellä. Näin äitini, joka kävi nyyhkyttämässä vieressäni, eikä se helpottanut oloani yhtään. Näin Timon, joka istui vieressäni ja tuijotti kooma-minääni pateettisen poissaolevalla katseella ja välillä läpsi minua poskille ja huusi: ”Herää, vitun homo!” Välillä tuntui kuin olisin taas ollut hereillä. En uskaltanut edes ajatella naisia, etenkään sitä M-kirjaimella alkavaa. Hänestä oli tullut minun Voldemortini. En uskaltanut toistaa hänen nimeään. Hän muistutti minua liikaa todellisuudesta, jota olin jostain syystä halveksinut sen pienen hetken kun olin ollut hereillä. Olin ollut liian voitonvarma ja ylimielinen. Kaduin sitä. Oliko tämä karmaa?

Välillä olin niin turhautunut, että ainut asia, mikä tuotti minulle iloa, oli se pummi, jonka olin tappanut Kalliossa. Vai olinko tappanut? En todellakaan ollut varma, mutta se oli eläväisin muisto, josta mitenkään sain kiinni. Se ei ollut miellyttävä muisto, mutta se muistutti minua elossa olemisesta, ja vain elossa olemisella oli merkitystä. Hylkäsin aikaisemman ajatukseni siitä, että elämällä sinänsä ei ole merkitystä. Kyllä sillä on! Kunhan vain saisin olla hereillä. Pala palalta tuokin muisto vähitellen kaikkosi pois mielestäni. Sen pummin kasvot olivat pian täysin harmaat, ja en muistanut, kuinka olin tappanut sen.

Tarvitsin ajankulua. Mielikuvitukseni teki retkiä, joissa varioin tapporeissuani. Lähdin uudestaan ja uudestaan yöhön ja kuvittelin jokaista yksityiskohtaa myöten, mitä tapahtui. Poltin ensin hiukan tupakkaa rauhoittaakseni hermojani, sitten puin sen toisen koomapotilaan vaatteet päälleni. Varastin sairaalasta skalpellin, jota etsin todella pitkään. Eihän se missään tarjottimella voinut olla, niin kuin elokuvissa. Vaikka tämä oli uneksimistani, halusin kaiken olevan mahdollisimman realistista, koska silloin tuntisin olevani lähempänä elossa olemista. Lähdin ulos. Otin bussin ihan jonnekin ja etsin käsiini jonkun pummin. En pitänyt saarnoja. Minä vain tapoin. Sen jälkeen palasin takaisin sairaalaan, ja kaikki oli taas ennallaan. Aika kyhjötti paikallaan, ja masennuin entistä enemmän.

Kuvittelin lisää tapporeissuja. Mutta niistäkin tuli nopeasti yllätyksettömämpiä. Rupesin pian hyppäämään yli tiettyjä vaiheita ja matkani lyhenivät. En laittanut edes kenkiä jalkaani. Keskityin oleelliseen ja aseiden sijaan tyydyin vain hengen riistämiseen. Potkin pummeja päähän tai kuristin ne. Tappaminen ei enää tyydyttänyt minua ja menetin otteeni siihenkin. Mielikuvitukseni kävi miinuslukemissa ja olin täysin lamaantunut päiväkausia. Se oli 110 % koomaa, todellista koomien koomaa, superkoomaa tai jopa metakoomaa, jota en tähän mennessä ollut vielä kertaakaan kokenut.

Olin pohjalla.

026

Marika lähti etsimään koiraa itselleen. Päätin mennä sairaalaan katsomaan Artoa. Viime päivinä minulla oli ollut helvetin kova ikävä häntä. Voi pojat kun hän oli laihtunut. Hän oli ollut koomassa nyt noin kaksi kuukautta tai ehkä pidempäänkin. Ajantajuni oli sekaisin ainaisen joutilaana olemiseni vuoksi. Välillä en ollut oikein varma oliko maanantai vai keskiviikko.

Sairaanhoitaja kävi ajamassa Arton parran. Minulle tuli yhä kurjempi olo. Hän oli täysin kyvyttömänä siinä hikisessä pedissä letkut naamallaan. Parranajosessio sai minut ajattelemaan, että hän oli omalla tavallaan vaikeasti vammainen – hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jonkun muun piti tehdä se hänen puolestaan. Yöpöydällä oli isot kasat karkkipusseja. Ne olivat Arton vanhemmilta. Jumalauta kun tuokin oli lämminhenkistä. Arton äiti oli ostanut pojalleen karkkia ajatellen että se olisi kiva yllätys sitten kun tämä herää. Kuvittelin Arton äitiä hössöttämässä siellä kaupan karkkiosastolla, miettimässä mitä karkkia ostaisi Artolle. Silmiini tulivat auttamatta kyyneleet. En ollut itkenyt kertaakaan Arton vuoksi, mutta koko tuo näyttämö letkuineen ja yöpöydän karkkipusseineen sai minut hajoamaan.

Kuinka kauan ihmistä pidetään hengissä koomassa ennen kuin piuha vedetään irti? Joutuuko joku maksamaan hänen elossa pitämisestään? Missä vaiheessa päätös tehdään? Kuka päättää hetken kun kaikki on ohi? Arton vanhemmat? Sairaala? Suomen valtio? En minä tiennyt tällaisista asioista hölkäsen pöläystä. Koko tämä koomajuttu tuntui vain niin uskomattomalta. Se oli painajaismainen vitsi. Edelleen pieni osa minusta ajatteli Arton vain yhtäkkiä nousevan pedistään ylös ja säikäyttävän minut sanomalla: ”Vitun homo! Gotcha!”

Katsoin Artoa ja olin vähällä nukahtaa. Silmäni vaappuivat kiinni ja auki. Tätä oli ollut meneillään jo monta päivää. Olin ottanut aikoinaan sikainfluensarokotteen. Nyt otsikoissa oli juttua siitä, kuinka ihmiset sairastuvat sen rokotteen vuoksi helpommin narkolepsiaan. Nukahtelin jatkuvasti ja mietin koko ajan, että oliko minulla tuo helvetin nukahtelutauti. Mietin välillä jopa, että voisiko minulla olla dementia. Soitin äidillekin ja kysyin, liikkuiko meidän suvussamme sitä, ja hän vain nauroi minulle ja kertoi, että ei liiku. Ehkä minun olisi pitänyt vain nukkua enemmän sen sijaan, että tuijottelin Marikaa kaiken yötä.

Olin ollut sairaalassa tajuamattani varmaan tunnin ja vain tuijottanut Artoa. Ilmeeni näytti varmaan samalta kuin Jack Nicholsonin roolihahmolla Hohdossa kun se kirjoittaa siellä isossa hallissa kirjoituskoneella loputtomiin samaa tekstinpätkää: ”All work and no play makes Jack a dull boy”. Minulla oli visioita siitä kuinka Arto olisi ollut välillä hereillä. Minulle syntyi sumuisia kuvia päähäni, joissa Arto nousi välillä istumaan pedillään ja valitti kuinka puutunut hänen selkänsä oli kaikesta makaamisesta ja sitten hän esitteli minulle makuuhaavojaan. Hän saattoi myös irrottaa letkut naamaltaan, asetella ne siistiin riviin sängylleen ja sanoa käyvänsä paskalla. Välillä Arto makasi sängyssään sätkien ja hänen suustaan kuului vaimeaa mutina: ”Garp, Garp, Garp…” Kummastusta herättivät myös tuoreet tupakantumpit Arton yöpöydällä ja sakea tupakansavu. Läimäyttelin kuin hullu itseäni kummallekin poskelle ja hengittelin syvään. Yritin selkeyttää mieltäni.

Hallusinointini jatkui keskustaan asti. Se tupakansavu oli edelleen nenässäni ja muistin koko ajan lisää yksityiskohtia siitä, miltä Arto oli näyttänyt tuijottaessani häntä. Esimerkiksi huomioni kiinnittyi hänen likaisiin jalkapohjiinsa. Kun hänestä kerta huolehdittiin sairaalassa, niin miksi helvetissä hoitsut eivät olleet pesseet hänen jalkojaan? Se oli ihan kreisiä. Todellisuudessa hän kuitenkin vain koko ajan makasi pedissään hievahtamatta mihinkään suuntaan. Mikä toisaalta oli todellista? Aistimukseni olivat olleet niin aitoja, että kesti tunteja ennen kuin pystyin unohtamaan tuon hämärän sairaalareissun.

***

Sen jälkeen kun se pummi oli löydetty kuolleena, media meni aivan sekaisin ja unohti bloggaajat aika nopeasti, tai ainakaan ne eivät olleet enää pääpuheenaihe. Minulle ja Marikalle oli siunaantunut pelastava musta enkeli. Vaikka hällä väliä, sillä Marika ei enää halunnut tappaa ketään. Oliko kyseessä joku seonnut kopiomurhaaja? Sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

Kuolleita pummeja rupesi löytymään lisää muutaman päivän välein. Jotkut niistä oli paloiteltu ja jotkut vain kuristettu hengiltä. Tämä ei sinänsä ollut suuri menetys Helsingille. Ruumiinpaloja löytyi sattumanvaraisesti ympäri kaupunkia eivätkä ne enää sijoittuneet ainoastaan Sörkkään. Taisipa jokunen löytyä Vantaalta ja Espoostakin. Joku teki kaupungille palvelusta, eikä kukaan oikeastaan välittänyt, että pummeja tapettiin. Minusta se oli vain hauskaa. Muistin kuinka Arton kanssa olimme usein vitsailleet lukioaikana, että sieppaisimme jonkun pummin auton kyytiin Muilun veljesten tyyliin ja veisimme sen jonnekin jumalan selän taakse ja mukiloisimme sen ihan paskaksi. Mietin aikoinaan tuota tempausta niin paljon, että siitä oli muodostunut tosi elävän näköinen muisto mieleeni. Aivan kuin olisimme todella toteuttaneet suunnitelmamme. Joka tapauksessa olin hyvin tohkeissani siitä, että joku toteutti nyt minun ja Arton suunnitelmaa ja puhdisti kaupunkia noista irvikuvista.

027

Ilma ympärilläni oli likaista. Se haisi pahalta. Olin nukkunut siinä ilmassa monta päivää. Se oli paksua ja epämiellyttävää. Se oli hikeä ja verta. Eikä kivaa valuvaa puhdasta kirkasta verta, jota vampyyrit juovat, vaan paksua ja inhottavaa, hitaasti valuvaa limaa. Se tunkeutui sisälleni ja täytti jokaisen onkaloni enkä päässyt sitä pakoon, koska en voinut liikkua. Olin hetken aikaa tottunut taas liikkumiseen, ja sen kaipaaminen oli pahempaa kuin se, ettei sitä ollut. Eihän sen poissaolo olisi haitannut, jos en olisi kaivannut sitä. Jos olisin itse leikannut jalkani irti omasta halustani, ongelmaa ei olisi ollut. Nyt minua kuitenkin kontrolloitiin jotenkin, enkä pitänyt siitä. Kaikki oli aloitettava taas alusta. Heräämisen tuska. Kaikki tietävät sen. Joutua heräämään aamulla kouluun tai töihin tai tapaamiseen tai aamulennolle – se on aivan hirveää. Ei haluaisi mitään niin paljon kuin jäädä nukkumaan ja joutuu väkisin kiskomaan itsensä hereille. Päivällä tuskaa ei enää tunnu, todella vähienkin yöunien jälkeen voi olla täydessä terässä. Ja myös illalla. Silloin ei saata enää huvittaakaan mennä nukkumaan. Saattaa valvoa myöhään ja tehdä jotain mistä pitää. Yö on oivaa aikaa asioiden tekemiselle. Se on luovaa, taianomaista aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Päivä on valoisaa ja selkeää, tylsää ja tavanomaista. Yöllä ajatukset heräävät henkiin, ja ne ovat valmiita otettaviksi ja käsiteltäviksi. Silloin on kosketuksissa omaan itseensä, kun taas päivällä yrittää elää protestanttisen työmoraalin luoman roolihahmonsa mukaisesti. Voi kunpa päivä voisi olla kuin yö. Mutta silloin ei kai olisi yötä eikä se olisi niin taianomaista. On oltava valoa, jotta voisi olla pimeyttä, niin kliseiseltä ja typerältä kuin se kuulostaakin. Olin oppinut tämän faktan erittäin selvästi ollessani jatkuvassa pimeydessä – se ei tuntunut enää jännittävältä ja taianomaiselta. Se tuntui hirvittävältä. Etenkin toisella kerralla. Nyt herääminenkin alkoi pelottaa. Pahinta oli se, etten pystynyt olemaan varma oikein mistään. Ehkä olin herännyt, ehkä en. Ehkä nukuin, ehkä en. Ehkä kuvittelin kaiken, ehkä en. Ehkä oli todellisuus, ehkä ei. Nämä asiat olivat menettäneet merkityksensä ja nyt oli tärkeintä vain, miltä minusta tuntui. Minusta tuntui pahalta, joten nykyinen tilanne ei ollut hyvä. Siitä oli päästävä pois. En vain jaksanut aloittaa maksimaalisen heräämisen urakkaa taas alusta.

Kuvittele, että olet nukkunut viikon, tai sanotaan koko talven. Ja sitten heräät. Kuin karhu talviunilta. Nehän ovat kuulemma tosi vihaisia keväällä juuri herättyään. Ymmärsin niitä nyt todella hyvin. Ne ovat nukkuneet monta kuukautta ja sitten joutuvat heräämään, etsimään ruokaa ja tekemään kaikenlaisia raskaita asioita. Vähemmästäkin menee hermot. Ja sitten ihmiset vielä ihmettelevät miksi ne käyvät kimppuun. Jokainen ymmärtää kämppiksen olevan hermona jos sen aikaisin sunnuntai-aamuna herätetään kitarasoololla, mutta karhuja ei ymmärretä. Vaadin karhuille tasa-arvoista kohtelua! Sen tulikin olla ensimmäinen tehtäväni toisen heräämiseni jälkeen. Nyt minulla oli todellinen syy herätä. Olin alkanut ymmärtää, että Marika ei ollut todellinen, vaan mielikuvitukseni tuote. En pystynyt näkemään häntä todellisena, siksi hän oli minulle niitä harvoja asioita, jotka pysyivät samana riippumatta siitä olinko hereillä vai valveilla. Hän oli päässäni, enkä tiennyt oliko oikeaa Marikaa olemassa vai ei. Mutta karhut olivat oikeasti olemassa. Karhujen oikeudet oli hoidettava kuntoon. Ne ovat niin söpöjäkin, löllertävät metsässä menemään hirvittävän isoina ja vaikuttavina ilmestyksinä ja syövät marjoja. Kuinka mahtavia veikkoja ne ovatkaan!

Aloin samaistua karhuihin. Minäkin olin mesikämmen, joka kaipasi oikeudenmukaisuutta ja rauhaa pitkän unen jälkeen. Oliko se muka liikaa vaadittu? No ei takuulla ollut. Sen tulisi olla itsestään selvää. Monet itsestään selvät asiat eivät vain valitettavasti toteudu. Ihmisillä on sisäänrakennettu oikeudentaju, mutta silti he toimivat usein, lähes jatkuvasti, sen vastaisesti. Tätä oikeudentajua tulisi seurata eikä uhrata sitä postmodernismin nihilistiselle alttarille, joka jo sinänsä on ristiriitainen, sillä alttari vaatii uskon johonkin, sillä se on rakennelma uskon esittämiseen ja institutionalisoimiseen. Jos alttari on nihilistinen, se ei voi olla alttari, vaan se on jotain muuta. Se on ei-alttari, eli alttarin vastakohta. Alttarin negaatio, alttarin tuhoaja, niin kuin Nietzschen yli-ihminen on jumalan tuhoaja. Yli-ihminen ei tarvitse enää jumalaa, sillä hän on itse oma jumalansa. Mutta pystyykö ihminen todella tähän? Eräs ystäväni sanoi kerran, että vaikka onnistuttaisiin aukottomasti todistamaan, että jumalaa ei ole olemassa, hän haluaisi silti uskoa. Ja hän on tasapainoisimpia ja onnellisimpia ihmisiä, joita tiedän. Ja hän todella olisi valmis uskomaan, vaikka se olisi kaiken järjen ja todistusaineiston vastaista. Ovatko onnellisimmat ihmiset siis vainoharhaisia hulluja? Kaikkein vahvimmilla ihmisillä tuntuu olevan jokin asia, johon he todella syvällisesti uskovat. Se antaa heille voimia; he ovat vahvoja, koska he uskovat. Nietzsche ei ollut vahva ja kuoli jo 45-vuotiaana hermoromahtaneena hulluna. Tätä kuvaa parhaiten eräs näkemäni vessakirjoitus. Joku oli kirjoittanut vessan seinään Nietzschen legendaarisen lausahduksen: ”Jumala on kuollut – Nietzsche”. Joku toinen oli vastannut alle: ”Nietzsche on kuollut – Jumala”. Jumala voittaa lopulta sillä hän ei voi kuolla.

Ja tässä minä olin. Kuolleena ja säälittävänä kuin Nietzsche konsanaan. Minulla kuitenkin oli vielä toivoa heräämisestä, eikä ainakaan luullakseni syfilistä, kuten Nietzchellä ilmeisesti oli. Näillä eväillä jaksaisin kyllä. Tekisin sen uudestaan. Ja voisin ehkä taas uskoa johonkin. Jos siitä todella sai niin paljon voimaa, miksi en tarttuisi siihen? Mitä merkitystä on totuudella jos siitä tulee paha mieli? Mitä arvoa totuudella on sinänsä? Minkä vuoksi se on arvokkaampaa kuin jokin muu, vaikkapa hyvä olo? Henry David Thoreau kirjoitti aikanaan: ”Rather than love, than money, than fame, give me truth”. Silti Thoreau käytti huomattavan paljan aikaa elämässään näiden kolmen ensin mainitun asian etsimiseen.

Kysytään mieluummin: mikä voisi olla arvokkaampaa kuin hyvä olo? Ihmiselle itselleen ei mielestäni mikään muu. Ja mitä muuta meillä on kuin se, mikä meille itsellemme on? Me olemme kaikki itsejä, joilla on jonkinlainen kokemus itsestä ja siitä, mikä itseä ympäröi. On kai luonnollista hakea itselle ympäristöä, joka tekee itsestä onnellisen. Ja mikään muu kuin toisten itsejen onnen tavoittelemisen estäminen ei saa olla tämän itsen onnen tavoittelun rajoitteena. Kuten John Stuart Mill totesi: ”ainoa syy miksi valtaa voidaan oikeudenmukaisesti käyttää sivistyneen yhteisön jäsentä kohtaan vastoin hänen tahtoaan, on muille tapahtuvan vahingon estäminen”. Hyvin simppeliä, mutta kuinka usein tätä sääntöä vastaan rikotaan? Kuinka monta kertaa minäkin olin sitä vastaan rikkonut? Eikä tämä ole mitään Raamatusta opittua, vaan jokainen voi lukea tuon lauseen ja verrata sitä sisältään löytyvään oikeudentajuun ja todeta, onko samaa mieltä vai ei. Ja mikäli on eri mieltä, voi esittää vasta-argumentin. Niin filosofia toimii. Ja tähän lauseeseen on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Ainakaan olennaisia. Välineellisiä on kyllä helppo keksiä. Esimerkiksi: kuinka määritellään muille tapahtuva vahinko? Jonkin teon aiheuttama kausaalinen ketju voi olla hyvinkin pitkä ja kaikkia seurauksia lienee mahdoton selvittää. Tämä on myös Millin kannattaman utilitarismin kompastuskivi. Mutta tämä ei liity olennaisesti Millin lauseeseen. Se liittyy siihen, kuinka se voidaan toteuttaa tai minkälaisia lakeja pitää säätää, jotta se toteutuisi. Mutta se ei kumoa lausetta itseään.

Kaikesta huolimatta, olin koomassa.

028

- Mun mielestä sun olisi korkea aika hankkia jotain töitä.
Oli ollut vain ajan kysymys, että Marika vaatisi sitä minulta. Moneen asiaan olin heti valmis, mutta tuo aihe sai ihoni kananlihalle ja voimaan pahoin. Enkä puhu mistään henkisestä huonosta olosta vaan fyysisestä ällötyksestä. Mahani tuli kipeäksi ja oksentelin paljon väistellessäni aihetta muutaman päivän ajan. Aina Marikan vihjatessa asiasta pystyin jotenkin kiertämään kysymyksen ja luikertelmaan ulos tilanteesta. Se ei ollut mukavaa, sillä tahdoin miellyttää häntä ja tehdä kaiken niin kuin hän tahtoi. Mutta lopulta hän sanoi sen minulle suoraan ja vielä seksin jälkeen kun olin haavoittuvassa tilassa. ”Korkea aika” viittasi siihen, että hän oli jopa hiukan suuttunut. Olin osannut odottaa tätä kaikkien niiden vaatimusten joukossa, mutta minulla ei ollut hajuakaan kuinka lähteä liikkeelle tuon kehotuksen – tai lähinnä määräyksen – suhteen. Pystyin tottelemaan häntä sängyssä, pystyin tappamaan hänen puolestaan ja pystyin kuuntelemaan loputtomiin kuinka hän herjasi minua. Pystyin moniin asioihin, joita Marika minulta vaati, mutta tämä oli ehdottomasti vaikeinta, mitä eteeni tähän mennessä oli tullut.

Kuten jo aiemmin kerroin, olin tehnyt paljon duunia sen eteen, varsinkin elämänkatsomukseni kannalta, että en koskaan enää tekisi päivätyötä. Se pilaisi kaiken. Tämä oli enemmän kuin päätös tai elämäntapa – tämä oli aate, jonka puolesta olin valmis parhaimmillaan kiertämään ympäri Eurooppaa ja pitämään ihmisille motivaatiopuheita siitä, miksi heidän ei pitäisi koskaan tehdä töitä. Olisin niin kuin George Clooney Up in The Air -leffassa. Tosin hän kävi antamassa ihmisille potkuja. Minun hommani ei olisi alkuunkaan niin julmaa. Olisin positiivisuuden sanansaattaja: kertoisin kaikille niille masentuneille ihmisille mahdollisuuksista, jotka odottivat heitä päivätyön ulkopuolella. Olisin todellinen ilontuoja: loisin hymyn heidän kasvoilleen ja saisin heidät tuossa tuokiossa jättämään tylsät duuninsa. Vanhempi ja huomattavasti meitä normaalimpi sukupolvi pitäisi tätä huolestuttavana esimerkkinä kaaosteoriasta.

En usko, että asiat menisivät radikaalisti huonommin. Pieni lamaantuminen, luovutus, hanskojen tiskiin heittäminen ja tästä aiheutuva hauskanpito voisivat hetkeksi sekoittaa pakkaa, mutta tiedän, että puhdistautuminen tapahtuisi. Kaaos saavuttaisi lopulta järjestyksen! Se synnyttäisi uuden järjestyksen ja parhaimmillaan jopa uuden sivilisaation, jossa teknologialla ei välttämättä olisi niin suurta roolia. Kaaoksen keskeltä nousisi esiin upeita filosofeja ja uusien poliittisien liikkeiden edustajia, joilla olisi tietoa ja taitoa rakentaa uusi parempi maailma. Kaaoksen keskellä opittaisiin arvostamaan yhä pienempiä asioita, jotka ovat unohtuneet meiltä jo ajat sitten. Maailma vaatisi meiltä enemmän kekseliäisyyttä ja yleensäkin energiaa.

Minulla on loputtomiin esimerkkejä monista asioista, jotka olivat lapsuudessani mahtavia juttuja. On vaikea kuvitella, että nykylapsi leikkisi enää samalla tavalla. Esimerkiksi hernepyssy. Uskon, että hieman minua nuoremmilla oli vielä niitä ja riippuuhan se tietysti kasvatuksestakin. Ne olivat mahtavaa hupia, lapsellisen sodankäynnin primitiivisin ja halvin ase. Sitten oli paljon juhlavia, harvoin tapahtuvia etuoikeuksia, kuten pizzalla käyminen, karkkipäivät tai koulun jäälle luistelemaan meneminen. Ne olivat spesiaaleja juttuja, joita ei tehty usein. Muistan edelleen kuinka innoissani olin jos tein vanhempieni kanssa noita asioita. En väitä, että kaikki nykyajan lapset olisivat jotenkin hemmoteltuja. Kaikki on vain niin arkista nykyään. Pizzaa saa tosi helposti ja halvalla. Sitä vedetään tosi usein ja sama pätee karkkeihin. Luistelemaan ei haluta mennä, koska se on hankalaa ja ulkona on tylsää sekä liian kylmä. Eikä haluta edes pukeutua lämpimästi, koska se ei olisi coolia. On mukavampaa jäädä kotiin pelaamaan pleikkaria verkossa kavereiden kanssa.

En ole todellakaan mikään jäärä, joka allekirjoittaa pelkästään vanhanajan traditiot. Myönnän, että en itsekään jaksaisi innostua kummemmin noista asioista. Mutta siinähän se onkin. Tämä teknologian valloittama sivilisaatio on vienyt minutkin mukanaan. Se on aivopessyt minut jo ajat sitten. Joskus herkuttelen ajatuksella, että Internet kaatuisi ja tästä aiheutuisi maailmanlaajuinen taantuma.

Olin eksynyt töiden hakemisesta töiden välttelyyn, lapsuuden leikkeihin ja haaveisiin Internetin kaatumisesta. Ihmiset ovat niin hemmetin passivoituneita. ”Emmä jaksa” – niin perus! He eivät muista ostaa edes wc-paperia kun eivät malta poistua hetkeksikään Facebookista. Mieluummin he kaivavat laiskuuttaan roskiksesta käytettyjä räkäpapereita ja pyyhkivät pyllynsä niihin. Pahimmillaan heidän on lähdettävä ystävien seurasta mukavan illanvieton kesken kotiin, koska heidän on pelattava Farmvilleä.

Tamagotchit 1990-luvun lopulla olivat vielä pieni paha kaiken tämän virtuaalihulluuden rinnalla. Mutta toisaalta ne näyttivät tien tietokoneiden hallitsemaan tulevaisuuteen. Minne hävisivät lätkäkortit, Coca Cola -jojot ja superpallot? Niissä oli vielä munaa ihan eri tavalla. Jojot vaativat taitoa ja ne toivat nuoria fyysisesti yhteen. Nyt yhdessäolo ja sosiaalisuus tapahtuu vain chateissa ja ”seinillä”. Jengi on hautautunut koteihinsa eivätkä ihmiset todella halua nähdä toisiaan. Tärkeintä on vain huomatuksi tuleminen ja hienot valokuvat itsestään. ”Äiti, mä haluan järkkärin! – "Mutta sullahan on tuo Canonin 400D, jonka sait joululahjaksi pari vuotta sitten" – "Ei mut mä haluun uuden millä saa Full HD -videokuvaa, please osta!” Teknologian kehitys on tarttunut ihmisiin ja ihmiset koneellistuvat koko ajan. He ovat osa tuota robotiikkaa ja robotiikka sanelee, mitä ihmiset haluavat. Ihmisistä on tullut kyborgeja. Pelottavaa.

Koen, että jollain tasolla murros oli ollut meneillään jo pitkään. Merkit siitä olivat ilmassa. Ne eivät olleet kovin huomattavia tai konkreettisia, mutta homma oli totisesti lähtemässä hanskasta. Mikään ei vain yksinkertaisesti riittänyt kenellekään. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän ajatus Internetin kaatumisesta ja maailmanlaajuisesta sekasorrosta sai minut villiintymään. Ehkä tarvitsimme paikalle Terminatorin, joka aloittaisi ydinsodan – tosin silloin jengiä kuolisi turhankin paljon. Mutta ihminen on luonteeltaan tuhoaja, siitähän useat scifi-leffatkin kertovat.

Kuinka usein tulevaisuus kuvataan elokuvissa valoisaksi? Ei juuri koskaan. Se on aina pimeä, joskus jopa ikuisen sateen täyttämä, kaoottisen dystooppinen näyttämö, jossa ihmiset ovat surumielisiä ja välinpitämättömiä. Yksilön selviytyminen on tärkeintä. Ihmishengellä ei ole välttämättä mitään arvoa. Kaupungit ovat saasteiden, teollisuuden ja tekniikan peittämiä betoniviidakoita. Apinoiden planeetassa on hyviä pointteja. Elokuvasaagan viimeisessä osassa päädytään ratkaisuun, että apinoiden lait ovat parempia kuin ihmisten. ”Ape must never kill ape” oli apinoiden merkittävin sääntö, jota ihmiset omalla kohdallaan olivat rikkoneet läpi vuosituhansien. Ihmiset olivat tuhonneet maailmansa ja apinat nousivat valtaan. Ehkä me tarvitsimme myös apinoita siivoamaan kaiken tämän sotkun. Tiedä häntä.

Palasin hetkeksi miettimään työnhakemista. Mistä minä voisin saada töitä? Media-ala oli niin ylikoulutetussa tilassa, että ei niitä töitä jaeltu samalla tavalla kuin kaupan alalla. Oman yrityksen perustaminen oli ainoita ratkaisuja. Työvoimatoimistot kannustivat epätoivoisesti työttömiä media-alan ihmisiä ottamaan starttirahan ja perustamaan firman. Tässä luusereiden valloittamassa maailmassa edes minulla ei ollut munaa tuohon, vaikka kovana luuna itseäni pidinkin. Eikä minulla ollut myöskään kiinnostusta. Tietoa ja rohkeutta oli liian vähän, että olisin todella uskaltanut ryhtyä siihen. Eikä minulla ollut tarpeeksi todellista kokemusta työmaailmasta. Minulla oli vain ikäviä kokemuksia, jotka olivat jo varhaisessa vaiheessa elämääni ajaneet minut ulos työmaailman kurjalta näyttämöltä. En halunnut sitä elämää enää ja olin hyväksynyt sen itselleni. Olin onnellinen hengaaja. Mutta Marika ei voinut hyväksyä minua sellaisena.

Olin valehdellut hänelle aiemminkin, joten pystyin rauhallisen myöntyväisenä vastaamaan hänelle: ”Sopii rakas, haen töitä”. Sen pituinen se. En todellisuudessa hakenut töitä ja aina kun hän kysyi, kerroin vain jotain epämääräisen tylsää siitä kuinka olin printtaillut hakemuksia tai ollut muutamissa haastatteluissa. Totuus oli, että Marikaa eivät edelleenkään kiinnostaneet minun tekemiseni niin paljon. Hän vain halusi pitää yllä valtaansa komentelemalla minua. Hän oli johtaja ja hänen täytyi aina silloin tällöin näyttää missä kaappi seisoi. Se oli ihastuttavaa. Mutta pakostakin tämä työaihe sai hikikarpalot otsalleni. Inhosin keskustella aiheesta ja hän oli yllättävän sinnikäs kyselemään kuinka työnhakuni sujui.

Työnhaun sijaan kulutin päiväni Kallion kirjastossa visioimalla kasaan isoa ja monivaiheista suunnitelmaa, jonka pyrkimyksenä oli todellakin kaataa ”koko paska”, eli Internet. Minulla ei ollut hajuakaan mistä lähteä liikkeelle, joten haastattelin erilaisista mahdollisuuksista kaikkia käsiin saamiani nörttejä, joista jokainen tarjosi oman näkemyksensä. Äänitin keskustelut ja litteroin ne myöhemmin muistiin. Esiinnyin Pelit-lehden toimittajana. Useimmille se meni aivan täydestä. Soitin jopa vanhalle lapsuudenkaverilleni, joka työskenteli F-Securella. Hän tarjosi vahvoja, analyyttisiä näkemyksiä eikä uskonut sen olevan mahdollista. Hän naureskeli järjettömyydelleni ja kehotti minua kuluttamaan aikani johonkin rakentavampaan toimintaan. En kuitenkaan halunnut luovuttaa näin nopeasti. Jatkoin tonkimista. Pitihän minulla olla jotain tekemistä kaikkena sinä aikana, jonka Marika luuli minun kuluttavan työnhakuun.

Sain käsiini muutaman pahemman koulukunnan hakkerin yhteystiedot. Tyypit olivat tehneet Internetissä ihan todellisia murtoja ja tienanneetkin sillä. Tietokoneiden suhteen en todellakaan ollut mikään kova tekijä, mutta puhelahjani olivat autuaat. Sain suostuteltua projektiin nopeasti mukaan näppynaamaisia nörttejä sekä nuuskaavetäviä hakkereita. Jengi oli pikku hiljaa kasassa ja valmiina. Kukaan heistä ei oikeastaan uskonut, että asiassa edistyttäisiin mihinkään suuntaan, mutta suuruudenhullu ajatus viehätti kaikkia. Perustimme nettiin salaisen foorumin, jonne heitettiin kaikki ideat aiheesta, ja sivuilla alkoi nopeasti olla hemmetin kovaa liikennettä.

Keskustelu kävi kuumana. Se muistutti ihan Fight Clubia. Siitä ei puhuttu ääneen, mutta kaikki tiesivät tietokonemaailmassa, että tuo foorumi ja sen aate olivat olemassa. Jengiä tuli nopeasti lisää parhaimmillaan jopa Amerikasta ja Japanista asti, mutta hauskinta oli, että emme päästäneet sinne ketä tahansa esittämään ajatuksiaan. Webmasterit pitivät erilaisia tulikokeita porukkaan haluaville. Se oli kuin jonkin sortin simputtamista. ”Kokelaita” rääkättiin oma aikansa ennen kuin heille annettiin kutsu foorumille.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa viikossa, ja projekti, joka kulki nimellä ”EPIC FAIL” vei lopulta aikaani yllättävän paljon. Luin enemmän kuin koskaan aiemmin, varsinkin tekniikka- ja tietokonealan lehtiä ja kirjallisuutta. Opin koko ajan uusia juttuja. Niillä hakkereilla oli mielettömiä ideoita siellä foorumilla. Projektista tuli koko ajan tärkeämpi minulle.

Pidin jutun salassa kaikilta. En kertonut siitä edes, tai etenkään, Marikalle. Sanoin vain tekeväni osa-aikaista duunia sosiaalisen median parissa. Hän uskoi sen ja oli aktivoitumiseeni hyvin tyytyväinen.

***

Nörtteily jäi kuitenkin taka-alalle hetkeksi kun sain puhelun Jorvin sairaalasta. Se oli Arton äiti, joka kertoi henki hapatuksissaan, että Arto oli herännyt.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

022

Eräänä yönä toteutin suunnitelmani. Täydellisempää alibia tuskin saattaa kuvitella. Kukaan ei osaisi epäillä minua – makasinhan koomassa sairaalassa. Olin muutaman yön tarkkaillut hoitajien yörutiineja ja tiesin, että minulla olisi runsaasti aikaa. Valojen sammuttua nousin sängystä, menin vieressäni makaavan koomakaverini kaapille ja otin sieltä vaatteet. Sattuman oikusta hän oli suunnilleen samankokoinen kuin minä – todennäköisyyksiä toki paransi se, että olin keskikokoinen. En halunnut liata omia vaatteitani, ja hän ei varmasti kaipaisi omiaan. Olin jokseenkin varma, että olin harvinaislaatuinen tapaus. Tuskin kovin moni herää koomasta siihen kerran vajottuaan, ja sen tapahtuminen kaksi kertaa samaan aikaan samassa huoneessa oli tähtitieteellisen epätodennäköistä.

Pujahdin ulos sairaalasta. Siellä ei ollut yöllä kovinkaan paljoa toimintaa. Muutama vartija ja hoitajia. Heidän liikkeensä oli helppo ennakoida, sillä he eivät odottaneet koomapotilaan karkaavan sairaalasta. Turvallisuustoimenpiteiden suurin kompastus on täysi ennakoitavuus. Silloin ne voidaan kiertää helposti. Tein juuri niin. Olin niskan päällä tässä leikissä, sillä minulla oli salaisuus, mutta heillä ei. Hallitsin tilannetta tiedon avulla. Päästyäni ulos sairaalasta otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan minut Sörkkään. Koomapotilasparalla oli taskut täynnä rahaa. En oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä omaiset olivat ajatelleet antaa evästä viimeiselle matkalle tai jotain vastaavaa, hieman kuin faaraoille ja viikinkipäälliköille laitettiin hautaan kaiken maailman kamaa mukaan. Minä olin suuri viikinkisoturi, tai pikemminkin seikkailija-arkeologi hautoja ryöstämässä Indiana Jonesin tyyliin. Indy ei tosin tiedemiehenä mielellään ryöstä hautoja. Pahoittelin mielessäni George Lucasille erhettäni samalla kun maksoin taksikuskille. Näppäilin ovikoodin ja astuin Sörkänkotini sisäpihalle. Joku oli kussut Rönkän auton kylkeen. Hyvä jekku sille huru-äijälle. Samalla Rönkä tuli ovesta ulos niin yllättäen, että en ehtinyt piiloutua.

Rönkä oli kaatokännissä, joten se ei muistaisi tästä illasta huomenna mitään. Vaara oli siis ohi, mutta minun täytyi olla jatkossa varovaisempi. Hämmästyksekseni ja riemukseni Rönkä kiipesi autonsa takapenkille. Oven sulkeuduttua autosta kuului vielä ”Perkele, perkele!” -mutinaa. Pohjalaisuuteen ilmeisesti kuuluivat kovaääninen puhe (joka koostui lähinnä kirosanoista) ja ansiokas ryyppääminen. Mutta mitä helvettiä äijä teki autonsa takapenkillä keskellä yötä?

Kiipesin hiljaa yläkertaan ja avasin oven. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Timo oli luonnollisesti jättänyt huoneeni siivoamatta. Hyvä kämppis ei puutu toisen asioihin – ei, vaikka toinen olisi koomassa sairaalassa ja tämän lattia olisi tahriintunut vereen ja spermaan ja olisi lasinsirujen peittämä. Timoon voi luottaa. Menin suoraan työpöydälleni ja avasin alimman laatikon oikealla. Siellä se oli. Kummitädiltäni joskus vuosia sitten saamani Fiskarsin pikkukirves – edelleen täydessä terässä. Se oli todella kätevä vaelluksella: ei painanut paljoa, mutta sillä sai hyvin puut pilkottua. Nappasin vielä Kossupullon (yllättävää kyllä, viinakaappiani ei ollut ollut tyhjennetty poissa ollessani), kertakäyttösadetakin ja kumihanskat mukaani. Jälkimmäisiä olin pöllinyt ison kasan ollessani alastonmallina kuvainveistokursseilla. Niitä oli paljon taidekouluissa, sillä jotkut tykkäsivät käyttää hanskoja muotoillessaan savea.

Juuri kun olin lähdössä, kuulin, kuinka ovi kävi. Se oli Timo. Jätkä oli aivan hirveässä kunnossa. Timo ryömi suoraan vessaan, ja oksennusta valui hänen suustaan lattialle jo matkalla sinne. En usko, että Timo edes huomasi sitä. Kuulin epätoivoista oksentamista ja vaikerointiääntelyä vessasta. Kurkkasin sinne ja Timo jutteli varsin sujuvaa norjaa pöntölle. Hän oli pukenut housunsa väärinpäin jalkaan niin, että alushousut olivat vielä farkkujen päällä. Hän oli ilman sukkia, ja paita oli repeytynyt ja aivan yltä päältä oksennuksessa. En ollut koskaan nähnyt Timoa noin huonossa kunnossa. Ja Timo vielä kehtasi aina väittää olevansa ”teinikännäämisen kruunaamaton maailmanmestari”, vaikka me molemmet tiesimme, että minä se todella olin. Meinasin kuolla nauruun. Tästä olisi hauska kertoa hänelle, mutta valitettavasti en ollut täällä.

Timo veti vessaa jatkuvasti ja hänen naamansa osui pöntönreunoihin niin että suu ja kieli lipoivat posliinia – se ei voinut olla terveellistä, sillä pönttöä ei ollut putsattu kovin ahkerasti. Olisin halunnut auttaa, mutta nyt en voinut. Katsoin vain huvittuneena vierestä. Oksentamisessa on jotain alkukantaisen ihanaa. Kun kaunis tyttö oksentaa, se on todella ihastuttavaa. En tajua miksi tytöt aina yrittävät paniikissa piiloutua kun oksentavat. Minä voisin mielelläni hoitaa heitä ja jutella kivoja. Kummallisinta on se, että kauniin tytön oksennus ei edes haise pahalle – olen todennut sen käytännössä. Minusta on ihanaa silittää tytön hiuksia ja kertoa hänelle lohduttavia tarinoita, kuunnella hänen huohottavaa hengitystään, joka on niin voimakas ja katkonainen, että se saa hänen koko kehonsa vapisemaan. Silloin tiedän olevani herkässä hetkessä mukana. Se tyttö on voinut olla hyvinkin etäinen ja vaikea, mutta kun hän oksentaa, kaikki tällainen keinotekoisuus katoaa. Oksentaessaan ihminen on todella aito. Silloin ei pysty pitämään yllä suojakuoria ja etäisyyden muureja. Silloin tulee todella sellaiseksi kuin on. Heikoksi ja ihastuttavaksi.

Vaikka Timo ei ollut kaunis tyttö, myös hänen oksentamisessaan oli jotain hyvin hellyttävää. Sydämeni täytti suuri lämpö. Halusin hoitaa Timoa ja sanoa hänelle ”voi pikku mussukka pussukka” tietäen, että se ärsyttäisi häntä ihan helvetisti.

Olin juuri lähdössä kun Timo yllättäen lähti ryömimään ulos vessasta. Minulla ei ollut muuta suuntaa paeta kuin takaisin huoneeseeni, mutta se helvetin epeli tulikin juuri sinne. Kännitila oli kuitenkin niin suuri, että en ollut kovin huolisani. Katselin Timoa kun hän kipusi sängylleni. Timo huomasi minut mutta ei näyttänyt mitenkään yllättyneeltä. Vaihdoimme muutaman sanan ja tajusin, että hän oli tainnut kuvitella minut tänne aiemminkin. Timolla oli ikävä minua. Hän todella oli hyvä ystävä.

- Hyvää yötä, veli! huikkasin vielä Timolle ja taputin häntä jalalle. Minusta oli mukavaa ajatella, että hän nukkui sängyssäni. Siitä tuli kotoisa olo.

Lähdin ulos etsimään sopivaa kohdetta. Täytyi pitää kiirettä, koska kotona oli mennyt pidempään kuin olin suunnitellut. Kalliossa ei tosin pitäisi olla mitään ongelmia päästä käsiksi siihen, mitä etsin. Astuin portista ulos ja löysin heti etsimäni. Juoppoja oli joka puolella. Valitsin umpimähkäisesti kohteeni. Tarjosin viinaa jollekin syrjässä seisovalle jäbälle, ja se lähti heti mukaani. Menimme sivukadulle ja annoin äijän juoda kotoa ottamaani Koskenkorvaa ihan rauhassa. Se näytti maistuvan.

- Hei sä oot ehkä paras jätkä ikinä! juoppo hehkutti.

Minun kävi sitä vähän sääliksi. Se ei ollut kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainakaan minulle ja mikä merkittävintä, ei myöskään Marikalle. Bloggareiden tappamiseksi työstämäni suunnitelma oli jaloa työtä jumalaisen Marikan puolesta, mutta tämä ei tuntunut yhtä pyhältä – tämä oli likaista. Pidin kuitenkin tavoitteen mielessäni: poliisien mielenkiinto oli saatava pois niistä blogihoroista. Emme koskaan pääsisi jatkamaan tehtävämme parissa, mikäli poliisit tietäisivät mitä tapahtuu. Jos laajentaisin tappamisen koskemaan myös muita ihmisryhmiä, poliisit eivät ehtisi suojella kaikkia. Tämä oli tehtävä korkeamman syyn puolesta. Tämäkin juoppo varmasti saisi palkkionsa Marikan-jumalattaren taivaassa.

Laitoin sadetakin ja kumihanskat päälleni ja tarkistin vielä, että ketään ei ollut katsomassa. Otin kirveen laukustani ja katkaisin juopon kaulan yhdellä siistillä iskulla. Kuului vain inahdus, ja se oli kuollut. Sen ei ollut tarvinnut edes pelätä. Olin tyytyväinen. Pilkoin sen nopeasti osiin ja levittelin niitä puolen tunnin ajan ympäri Kalliota ja Vallilaa. Laitoin niitä roskiksiin ja talojen sisäpihoille. Oli hauskaa jakaa ruumiinpalasia joka puolelle, mutta yöni oli pian päättymässä ja oli aika palata nukkumaan ikuista unta. Löin kirveen perällä vielä silmään tapin, johon olin teipannut numeron ”5”. Tämä saisi kytät sekaisin. Riisuin sadetakin ja laitoin sen kumihanskojen kera muovipussiin. Otin taksin takaisin sairaalaan. Heitin muovipussin, jossa takki ja hanskat olivat, sairaalaan jätekeräykseen. Täällä oltiin veren kanssa tekemisissä jatkuvasti, joten sehän sopi tänne kuin nakutettu. Laitoin naapurini vaatteet takaisin kaappiin ja puin sairaala-asun ylleni. Yö oli ollut pitkä enkä ollut pitkään aikaan ollut liikkeessä. Väsytti vietävästi. Vaivuin nopeasti onnelliseen uneen, joka seuraa aina silloin kun tuntee, että on tehnyt hyvän päivätyön. Tämä oli ollut paluuni takaisin maailmaan, ja se oli onnistunut kaikin puolin mainiosti.

***

Kallio-reissuani seuraavana aamuna en herännyt enkä herännyt sitä seuraavanakaan. Minulta kesti luultavasti päiväkausia tajuta, että olin poissa jälleen. Ikuinen leponi jatkui. Kaikki tuntui erilaiselta, koska olin käynyt todellisuudessa. Olin nähnyt huoneeni seinät ja niiden masentavan valkoisuuden. Mieleeni tuli Hugo-niminen vanha 90-luvun tv-peli, jota pystyi pelaamaan suorassa tv-lähetyksessä lankapuhelimen avulla. ”Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu” Hugo sanoi pelaajan epäonnistuessa. Yllättävä paluuni koomaan aiheutti minulle kyvyttömyyden kontrolloida ajatuksiani. Typerä sananlasku jäi kaikumaan loputtomana ympäri ruumiistani. Ajatusteni pimeys oli nyt pimeämpää, vaikka luulin jo aiemmin käyneeni täydellisessä pimeydessä. Aivoni onkalot olivat muuttuneet, ne olivat jälleen koskemattomat. Siellä ei ollut mitään jälkiä kaikesta siitä juoksemisesta ja taistelusta, mitä olin tehnyt herätäkseni. Paikat oli siivottu. Aivolohkon seinämät hymyilivät minulle, ikään kuin ne olisivat juhlineet jälleen ruumiin voittoa järjestä. Tämä tuntui sellaiselta pahalta unelta, jota näkee neljänkymmenen asteen kuumeessa. Jokin selittämätön ja epämiellyttävä asia kasvaa ja paisuu mielessä. Se on kuin jokin todella painava asia, joka muuttuu osaksi uneksijaa. Mutta samalla se kuitenkin painaa häntä ulkoapäin. Ymmärsin nyt, mitä tuo usein kokemani painajaisunten olotila tarkoitti: mieleni kasvamista liian sairaaksi, ja sen murskaavan voiman lamaannuttavaa vaikutusta kehooni. Näissä unissa usein ei pysty juoksemaan vaikka pitäisi paeta henkensä edestä. Nyt en pystynyt juoksemaan ja muutuin vahvasta aikuisesta miehestä konttaavaksi ja kuolaavaksi vauvaksi. Palasin kohtuun ja kaiken elämän kokemisen jälkeen sinne ahtauteen palaaminen oli järkyttävää. Kaikki kutistui. Kaikki väheni ja hävisi luotani. Tämä ei sittenkään ollut kohtu, sillä kostean ja tiiviin sijaan täällä oli kuivaa ja avaraa – tyhjyyteni oli suurta kaikuvaa hallia. En yhtään tiennyt minne asettaisin itseni tai ajatukseni. Tiesin, että oli olemassa paikka, mutta sen löytäminen tyhjyydestä oli mahdotonta.

Jos olin lyhyenä hereilläoloaikanani ehtinyt kaivata takaisin koomaan, niin nyt huomasin kaipuuni järjettömyyden – se oli ollut typerää nostalgiaa. Nyt kaikki oli nurinpäin ja missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Epätoivoni kasvoi uusiin mittoihin mietin jälleen Jumalaa – minä, joka pidin itseäni liberaalina rationalistina! Tämä muistutti minua paniikkikohtauksista, joita olin saanut ylioppilaskirjoituksissa. Ne olivat kamalia kokemuksia, menetin kykyni hallita ruumistani ja ajatuksiani ja oksensin kontrolloimattomasti ammattiopiston poikien vessan pisuaariin. Ennen sitä olin pitänyt paniikkikohtauksia vain 2000-luvun nuorten luusereiden keksittynä tautina. Olin pitänyt niitä tyyppejä vain laiskoina tai muuten vain saamattomina idiootteina, jotka keräsivät huomiota vaivallaan. Pahinta tässä oli se, että minä en pystynyt edes keräämään huomiota, sillä olin takaisin omassa yksinäisessä maailmassani, jossa olin taas hullu tai ei-hullu, tai ehkä ei-ei-hullu. Vittu, tämä ei todellakaan ollut millään tavalla perus.

Yritin saada itsestäni niskalenkin. Yritin rauhoittua. Yritin hengittää. Yritin miettiä mukavia asioita… Timoa oksentamassa söpösti. En tajua miksi se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta tässä paniikissa oli vaikea prosessoida ajatuksiaan tärkeysjärjestyksessä, tai edes havaita mitään tärkeysjärjestystä. Tärisin ja heittelehdin aivolohkojeni seinämiltä toisille niin kuin astronautti Apollo 13:n sukkulassa epäonnistuneella kuulennolla. ”Houston, we have a problem!” huusin hiljaisuuteen. Kuvittelin itseni hävittäjälentäjäksi, joka yrittää saada lentokoneen tasapainoon. Muistin kohtauksen Top Gun -elokuvasta, jossa Maverick ja Goose menettävät hallinnan hävittäjästään ilmavirtauksen vuoksi. Kone lähtee heittelehtimään suoraan alaspäin merta kohti. Goose kuolee kun hänen päänsä osuu kattokuomuun. Olinko minä Goose? En ollut. Minun ei pitänyt miettiä kuolemaa, mutta sinne tunnuin silti olevan matkalla.

Pidin ohjaussauvasta kiinni. Se tärisi rajusti. Olin vähällä purra kieleni poikki. Sitten viereeni syöksähti kaksi Mig-hävittäjää: Marikan rinnat. Painoin käsilläni niitä toisiaan vasten. Hän voihki päälläni penikseni mennessä hänen sisäänsä. Ohjaussauva vakaantui hieman. Hävittäjän lento tasaantui, mutta silti se syöksyi mereen. Laukesin Marikan sisälle hänen rintojensa iskeytyessä kasvoilleni samalla kun hävittäjäni osui veden pintaan. Koneeni syöksyi syvälle ja vieläkin syvemmälle. Mittarien viisarit pyörivät vinhaa ympyrää ja niiden lasinäytöt pamahtivat lopulta rikki. Marikan rinnat olivat naamallani enkä saanut kunnolla henkeä, joten työnsin hänet takaisin ylös niin, että näin hänen kasvonsa. Näin hänet ja se rauhoitti minua. Koneen moottorit sammuivat hävittäjän hautautuessa syvälle meren pohjaan.

Katsoin ylöspäin ja näin pelkkää pimeyttä. Ei tietoakaan meren pinnasta tai valosta. Marika räkäisi kunnon mällit suustaan kasvoilleni ja sanoi: ”Eksä vittu parempaan pysty? Mä lähden röökille!”. Hän nousi päältäni ja käveli pois, suoraan valtemeren syvyyksiin. Jäin makaamaan enkä pystynyt liikuttamaan itseäni mihinkään suuntaan. Olin täysin halvaantunut. Yritin viimeisillä voimillani pitää silmäni auki, mutta ne painuivat väkivalloin kiinni. Koneeni viimeisetkin mittarien valot sammuivat ja tuli pilkkopimeää. Nyt pimeyteen sekoittui myös kylmyys. Olin takaisin syvänmerenkrottien seurassa ja olin jälleen sokea. Ja jälleen en tuntenut raajojani, enkä mitään muutakaan. Olin alkupisteessä. Olin vajonnut niin alas kuin se vain suinkin oli mahdollista, ja nopeammin ja yllättävämmin kuin olisin uskonut.

Olin helvetissä.

023

Poliisi oli törmännyt mutkaan sarjamurhaajajahdissaan kun nuorten bloggaajien lisäksi samalla kaavalla oli tapettu pummi, jonka palasia oli löytynyt ympäri Kalliota. Tämä oli hieno uutinen. Voisimme jatkaa Marikan kanssa suunnitelman toteutusta, mutta Marika ei ollut kovinkaan kiinnostunut asiasta. Hänen raivoilunsa jatkui. Se pisti minut hiljaiseksi. Tämä ärsytti Marikaa, mutta häntä olisi varmasti ärsyttänyt myös jos olisin osallistunut hänen tinttailuunsa. Pysyin etäällä, mutta pidin koko ajan silmäni ja korvani auki. Marikalla oli menoa, pakollista menoa, jonne hän ei todellakaan lähtenyt hyvällä mielellä. Hän ei edes jaksanut panostaa pukeutumiseen tai meikkaamiseen, mikä oli todella erikoista. Hän vain heitteli vaatteet nopeasti päälleen ja lähti ovet paukkuen. Oletin, että tämä oli joku rahaan liittyvä perhekeskeinen pakkotapaaminen.

Tämä mahdollisti minulle tilaisuuden mennä bileisiin, jonne olin Facebookin kautta saanut kutsun. Kutsu oli tullut joltakin Markun vanhalta hoidolta, jota en liiemmin edes tuntenut, puhumattakaan muista vieraista.

Saavuin pienessä matkahiprakassa Mariankadulle. Matkahiprakka on loistava tapa aloittaa bileet jo etukäteen ihan itsensä kanssa. Muutama sidukka nautittuna 3B-ratikassa oli juuri sopivasti. Tiesin, että juhlissa olisi tarjolla runsaasti ilmaista juomaa, mutta halusin välttää sosiaalisen jäykkyyden oudossa seurassa ja olla jo paikalle saapuessani juhlien kuningas ja puhemies, joka ottaisi oitis tilan haltuunsa. Arto kutsui minua tämän vuoksi nimellä olohuoneenherra. Hän kadehti tapaa, jolla hyökkäsin juhlien keskelle niin kuin palvottu jenkkifutiksen pelinrakentaja amerikkalaisissa teini-elokuvissa. Olin täynnä ääntä enkä pelännyt puhua kenellekään. Otin fyysistä kontaktia tyttöihin aivan kuin olisin aina tuntenut heidät ja jätkille – jopa minun ja Arton pelkäämille skeittijätkille – olin mukava vaikka ne usein tuijottivatkin minua kuin vihollisklaanilaista.

Juuri niin siinä kävi kuin olin uhonnut: otin tilan haltuuni ja tutustuin kaikkiin nopeasti. Juttelin Tanelle, joka oli juuri se reikäiseen flanellipaitaan pukeutunut skeittijäbä. Yllätyksekseni hän piti minusta ja heitimme läppää pidempäänkin. Juttelin myös Auskille. Se oli vähän ehkä ylimielinen hipsteri, mutta ihan kiva mimmi joka tapauksessa. Auski heitti minulle siiderinsä, jota ei jaksanut juoda. Samassa jo kiiruhdin jonkun leffajäbän seuraan, jonka kanssa puhuimme elokuvista. Rakastin elokuvakeskusteluja. Ongelma vain oli, että juuri kukaan ei pystynyt keskustelemaan leffoista samalla villiintyneellä asiantuntemuksella kuin minä. Harmikseni se leffajäbä oli täysi taidemoukka. Se sössötti Woody Allen -rilliensä takaa Aki Kaurismäen ja Godardin leffoista, eritoten se diggasi Alphavillestä, jonka olin sattumoisin itsekin nähnyt juuri muutama kuukausi sitten. Täyttä paskaa. Kutsuin tuon sarjan leffafriikkejä tietosanakirjaelokuvamiehiksi. Niiden oli pakko knobbailla Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta ja muista eurooppalaisista elokuvista ja elokuvantekijöistä, joista Peter von Bagh ja muu vanhan polven leffakansa jaksoi jauhaa loputtomiin. Häivyin taas toisaalle: tämä oli minua humalassa parhaimmillani. Vaihdoin koko ajan maisemaa ADHD:maiseen tapaan. Poukkoilin muutamien hölmöjen kommenttien kera ihmisestä toiseen. Jos seura ei miellyttänyt minua tai tarjonnut lupausta seikkailusta, jatkoin etsintöjäni.

Päädyin ulos kuselle sen skeittijäbän kanssa, jonka nimen olin tässä vaiheessa iltaa jo täysin autuaasti unohtanut. Kusimme kadulta alamäkeen ja fiilistelimme kuinka pitkälle vanamme ulottuivat. Mahtavaa. Ulkona kuseminen. Varsinkin humalassa ja mieluusti kesäisin tämän pakkasen ja lumen sijaan se oli todella rentoa puuhaa. Naiset eivät siihen pystyneet. Uskon, että hiljaisella tavalla ne olivat aina meille miehille hieman katkeria siitä. En osaa alkuunkaan kuvailla tuota ihanan vapauttavaa tunnetta. Ulkona kuseminen vain yksinkertaisesti oli minun juttuni ja jos oikein innostuin niin saatoin jopa ventovieraalle ehdottaa ristiinkusemista tai miekkailua.

Takaisin sisälle tullessani huomasin, että bileet olivat kuin 60-luvun Rodgers & Hammerstein -musikaalielokuvasta. Koko ajan joku puhkesi laulamaan. Sitten muut liittyivät mukaan. Muutama tyttö osasi ihan lennosta muodostaa äärimmäisen upeita stemmoja päämelodiaan, ja ne tekivät lauluesityksistä tosi täyteläisiä vaikka kellään ei kitaraa tai muuta soitinta ollutkaan.

Feidasimme bileet pienellä jengillä ja päädyimme keskustaan. Joku työnsi käteeni 20-senttilitraisen Koskenkorva Vodka -pullon. Tyhjensin sen yhdellä huikalla ja se joku näytti minulle peukkua kuin maitoa mainostava rallikuski. ”Juha Kankkunen”, tuumasin humalaisen laahaavalla äänellä ja notkuin kohti Simonkadun Jenny Woota, jonne olimme matkalla. Viina teki ilotyötään – tai tuhotyötään, ihan miten asian haluaa nähdä.

Seuraavat muistikuvani ovat sisätiloista, missä heittelehdin paikasta toiseen – läpi tanssilattian ja pöytien – yläkertaan ja alakertaan. Etsin muita, joiden kanssa olin saapunut sinne, mutta en löytänyt ketään mistään kunnes lopulta tajusin olevani Jenny Woon sijaan Herkussa. Olin mennyt väärään jonoon ja sitä soittoa tietysti väärään paikkaan. Kännisessä mielessäni virheeni tuntui ymmärrettävältä, sillä baarit olivat samalla kadulla lähes vierekkäin.

Juoksin jälleen ilman takkiani ulos ja yritin päästä jonon ohitse Jenny Woohon. Selitin portsarille kuinka ystäväni ovat jo sisällä ja kuinka olin ajautunut väärään baariin. Rehellisyyden puuskani ei auttanut. Se mulkku oli vähällä lyödä minua kun yritin väkisin rynniä sisään. Ymmärsin lopulta yskän ja painuin takaisin Herkkuun. En kuitenkaan tuntenut ketään, joten päätin lähteä kun näin tutut kasvot. Tiesin jopa tytön nimen ja missä se asui, mutta en yhtään muistanut mistä tunsin sen. Se indiemuija puhui rasittavaa stadin slangia ja haukkui mestaa kavereilleen takki jo puoliksi päällään. Sitten sytytti ja humalani kaikkosi siltä seisomalta. Se oli yksi niistä blogihoroista, jotka olivat Marikan tappolistalla. Ilta oli saanut täyskäännöksen.

Titty, nimi jolla tyttö liikkui blogimaailmassa, oli ehkä pahin primadonna, jota olin koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä oli täydellistä bimbon-oppikirja-kamaa ja lähenteli parhaimmillaan Marikan viileyttä. Seurasin Herkusta häntä ja muutamaa hänen ystäväänsä Kampin Mäkkäriin ja kuuntelin missä mentiin. Hän kertoi feidanneensa ”pillunvarmalla” suunnitelmalla Ullanlinnasta, jossa poliisiauto valvoi yötä päivää hänen asuinkerrostalonsa sisäpihalla. Kytät valvoivat edelleen jäljellä olevia Top 10 -bloggareita lisäuhrien välttämiseksi, huolimatta tapetusta pummista. Fiksua, mutta niin kuin elokuvissa, vaarassa olevat ihmiset vähättelevät aina vaaraa. Lopulta Tappajahai, Alien tai Scream-mörkö iskee ja ruumiita tulee helvetisti. Titty oli vain halunnut lähteä baariin kavereidensa kanssa siitä huolimatta, että neljä hänen bloggarikollegaansa oli juuri tapettu raa’asti. Niin perus. Minä olin oikea jäbä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Totta kai tiesin tämän olevan väärin, mutta Marikan tahto ylitti kaiken moraalin. Myös humalassa olin valmis tyydyttämään kaikki Marikan tarpeet.

Tittyn kaverit häipyivät Mäkkäristä jonnekin päin Töölöä, joten olimme kahden. Kello läheni jo viittä kun lähdin etäältä seuraamaan Tittyä kohti Ullanlinnaa. Kävelimme pitkin Fredrikinkatua ja olimme ihan sen päässä Popparienkelin levykaupan kulmilla kun nappasin kadunkulmasta käteeni kaljapullon. Juoksin lähemmäs ja huikkasin ”Titty!” Hän kääntyi, enkä epäröinyt hetkeäkään. Iskin Tittyä pullolla päähän ja hän romahti kadulle jalkojeni juureen. Muistelin jälleen Arton neuvoa: ”lyö vitun kovaa”.

Rehasin sen lorton jonnekin sivukujalle ja hakkasin kaljapullolla sitä niin kauan päähän ja rintakehään, että en kuullut enää hengitystä. Olin silti skeptinen, joten rikoin pullon asfaltille ja isoimmalla lasinsirulla viilsin vielä kurkun Tittyltä auki.

- Eiköhän tuo tepsi, tuumasin hiljaa ääneeni ja samassa puhelimeni piippasi taskussa. Se oli Marika. Ja juuri oikeaan aikaan.

- Missä sä oot? Marika kyseli kärsimättömästi.

- Mä oon täällä… mä oon tulossa, sanoin hätääntyneenä ja kylmissäni.

- Tuu jo tänne, Marika sanoi ja lähdin saman tien juoksemaan kohti Töölöä.

***

Marika oli ihan hermona. Kerroin innostuneena kuinka olin tappanut Tittyn ja siitäkös helvetti syntyi. Marika ei halunnut enää tappaa ketään. Se oli kuulemma tylsää. Tylsää! Vielä viikko sitten niiden bloggaajien tappaminen oli ollut hänen elämänsä ykkössisältö. Yhtä nopeasti kuin murhavyyhti oli alkanut niin se oli myös ohi. That’s it – Se siitä. Koko touhu loppui siihen.

Olin ihan pihalla ja humalani vuoksi en oikein tiennyt mitä sanoa. Marika vain hermosi ja otin osumat vastaan

Humalaisessa horrostilassani rupesin miettimään syvällisiä. En varmasti merkinnyt Marikalle samaa kuin mitä hän merkitsi minulle. Sehän oli selvää, olinhan hänen koiransa. Juuri tätä ajatusta en saanut päästää päällimmäiseksi, vaan minun oli keskityttävä jokaiseen hetkeen ja oltava koko ajan valmis ihan mihin vain. Marikan seuraava päähänpisto saattoi olla jotain täysin tuulesta temmattua. Ja minun oli oltava siihen valmis. Olin omaksunut tällaisen henkisen asenteen ja pystyin sen vuoksi elämään Marikan kanssa.

Lopulta Marika nukahti. Sain taas katsella hänen rintakehänsä ja erityisesti hänen rintojensa tasaista kohoilua.

Aamulla Marika oli taas pirteä ja energinen. ”Uusi päivä, uusi ruumis, teinit tahtoo – kuolemaan!” hän lauloi varsin ekstaattisena, taisipa olla Mamin ysärihitin Tanssikengät melodia. Mitä vittua? Pitikö niitä teinejä taas tappaa vai ei?

- Hei kulta! Marika sanoi.

Niin kuin eilistä riitaa ei olisi koskaan edes tapahtunut. Tällaisia tilanteita tuli usein, joten olin joutunut totuttautumaan niihin. Voisin taas hetken päästä täyttää jonkin Marikan hullun pyynnön ja sitten taas nauttia sitä seuraavasta hetkestä.

- Kulta, mä haluan aloittaa uuden harrastuksen.

Pahat aavistukset kiirivät selkäpiissäni.

- Mä haluan semmosen tosi söpön koiran ja mä haluan viedä sitä koiranäyttelyihin!

Ja taas mentiin ihan uuteen suuntaan. Juuri tälläisia tilanteita varten minun täytyi olla valmis koko ajan. Hyväksyin Marikan uuden keksinnön täysin vastaansanomatta. Ilmeisesti minä en enää riittänyt Marikalle. Mutta saattoi tässä oli jotain hyvääkin. Ehkä nyt minulle jäisi enemmän tilaa ihmisenä kun Marikalla olisi oikeakin koira leikkikaverinaan.

024

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

019

Yhtenä iltana kotiin tullessani olin vaihteen vuoksi kivassa pikku hiprakassa. Olin ollut Markun bileissä, missä muuallakaan. Markku tosin itse oli ollut jossain toisaalla. Se ei ollut mitenkään tavatonta, niin kävi usein, hän vain antoi avaimet jollekin puolitutulle ja kehotti olemaan hajottamatta ihan koko kämppää. Markku oli saanut isossa puolikaveriporukassa varsin kunnioitetun maineen, ja kämppä pidettiin aina suht siistissä kunnossa, ainakin siinä määrin, että mitään ei yleensä hajonnut. Kaikki juomat juotiin mitä kaapeista löytyi ja paikat sotkettiin kyllä perusteellisesti kaikilla mahdollisilla ruumiineritteillä, mutta tavarat säilyivät ehjinä. Tästä oli muodostunut bilettäjien pyhä sääntö. En tiennyt, mitä Markku sai irti jatkuvasta kämppänsä lainaamisesta toisille, mutta selvästi jotain hän siitä sai, koska oli tehnyt sitä jo niin pitkään ja vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen. Ehkä hän nautti siitä, että tiesi poissa ollessaankin olevansa ihmisten mielissä. Ja ihmiset konkreettisesti olivat jatkuvasti läsnä hänen elämänpiirissään olemalla hänen asunnossaan.

Eikä se Markulle ollut oikeastaan ongelma siinäkään mielessä, että hän oli aivan helvetin rikas – tai hänen vanhempansa olivat. He olivat ostaneet asunnon Markulle jo kun tämä oli ollut 17-vuotias. Siitä lähtien Markku oli tunnettu ”porvari-Markkuna”. Markku ei ollut pahoillaan lempinimestään, vaan kantoi sen kunnialla ja toimi nimensä mukaisesti. Hänellä oli aina coolit ja kalliit merkkivaatteet päällään – Tiger of Swedeniä, Tommy Hilfigeriä, Polo Sportia, DrDenimiä , Lacostea, J. Lindbergiä, joskus jopa haute couturea joltain nuorelta suunnittelijalta, kuten Tuomas Laitiselta. Rahaa vain tuntui piisaavan, eikä Markku epäröinyt käyttää sitä. Hän oli hieman kuin Marika tässä mielessä. Marika ei kuitenkaan ollut koskaan osoittanut kiinnostusta Markkua kohtaan, mistä olin kiitollinen. Mustasukkaisuuteni sai joskus itseänikin pelottavia piirteitä eikä olisi ollut miellyttävää, mikäli ne olisivat suuntautuneet hyvään kaveriini. Markku ja Marika, eihän sellainen pariskunta kuulostanutkaan hyvältä. Tänään he olivat kuitenkin molemmat poissa ja lähdin bileistä aikaisin kotiin, sillä en tuntenut muita siellä niin hyvin enkä edes jaksanut yritellä teinilorttoja, sillä sydämeni kuului Marikalle. Olin ylpeä itsestäni: myös kullini kuului nyt Marikalle, eikä se edes noussut pystyyn joidenkin vähäpätöisten tyttöjen seurassa. Vain Marika oli seisokkini arvoinen.

Avasin portin ja astuin taloni sisäpihalle. Näin Rönkän Jaguarin ja päätin laittaa kullini hommiin. Kävelin auton viereen ja laskin housuni. Kuuma kusisuihkuni sulatti jäät auton kyljestä ja nosti sen kauniin tummanvihreän värin esille. Tein tavallaan palveluksen sille äijälle. Vanha kunnon Rönkä. Käänsin vielä viimeiset suihkut takapenkin lasiin ja mitä helvettiä: Rönkän vihainen naama tuli esille ikkunasta lumikerroksen sulaessa. Säikähdin ihan helvetisti ja kusin housuilleni ja kengilleni. Rönkä ryömi autosta ulos todella vihaisen näköisenä. Minä jähmetyin vielä kulli kädessäni paikoilleni.

- Saatanan pikkunilikki! Sähän se piirsit aikaasemminki kyrpiä autohoni, ny mä sut nappasin, perkele!

Rönkä huusi luullakseni pohjalaisella murteella. Se puhui vain toisesta suupielestään, niin kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperassa muistan joskus nähneeni näyttelijöiden tehneen. Mieleeni tuli Esko Nikkari legendaarisessa känniroolissaan Pohjanmaassa. Rönkä herätti minussa todella vaikuttavaa pelonsekaista kauhua. En tiedä oliko se nukkunut joka yö autossaan odottaen oikeaa hetkeä napatakseen minut. Se ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Maailma on hulluutta täynnä. Tämä oli vielä aika pientä. Vilkaisin takapenkille ja siellä todella oli makuupussi ja tyyny. Rönkä oli asettunut taloksi autoonsa. Hullu äijä. Se haisi viinalta, oli kai ryypiskellyt autossa, että pysyi lämpimänä.

- Saatana poika, nyt ratkaastahan tämä niinku suomalaaset tosimiehet teköö!

Olin jo valmiina painimaan Rönkän kanssa, vaikka tiesin, että se olisi tuhoontuomittua. Vaikka olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, Rönkän massalle en voisi mitään. Se painoi varmasti reilusti yli 100 kiloa ja jyräisi minut alleen kuin gerbiilin tai citykanin. Housunikin olivat vielä puolitangossa. Nyt tulisi turpaan ja pahasti. Yllättäen Rönkä kuitenkin löi minua olkapäälle ja huusi (hänen puheensa oli todella enemmän huutoa kuin puhetta, kunnon suomalainen äijä siis kaikin puolin):

- Ny mennähän poika saunomahan, perkeles!

Hänen jokainen lauseeensa tuntui päättyvän sanaan ”perkele” tai ”perkeles”. Minä en ollut vielä sanonut sanaakaan kun Rönkä jo talutti tai puoliksi kantoi minut alakerran saunaan. Se oli oikein viihtyisä paikka. Paljon isompi kuin asuntojen omat saunat. Siellä oli tilaa useammalle kuin kolmelle hengelle ja siellä jopa tuoksui paremmalta. Rönkä vaahtosi: ”Pramia ku perkele”. Kävimme siellä usein Arton kanssa salasaunomassa. Jos meni niin myöhään, että ei ollut kenenkään saunavuoro, niin yleensä pystyi rauhassa saunomaan ilman saunamaksua. Tiesin kuitenkin, että sauna oli tähän aikaan jo kiinni, kello oli varmasti yli 11. Rönkä avasi kuitenkin sauna-osaston oven.

- Moon tuolla taloyhtiön hallituksessa saunavastaavana, perkele!

Tämä riitti selittämään sisäänpääsymme. Jäin istumaan pukuhuoneeseen, kun Rönkä hoiperteli laittamaan saunaa päälle. Istuin hämmentyneenä penkillä ja kuuntelin epämääräistä mutinaa, joka kuului saunan puolelta.

- Perkele… per… kele… saatana… ttu.

Rönkän puhe koostui lähinnä kirosanoista. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Housuni olivat vieläkin alhaalla, enkä uskaltanut nostaa niitä ylös. Tuntui, että Rönkä olisi voinut loukkaantua siitä, sillä minut oli napattu kirjaimelliesti ”housut kintuissa” enkä halunnut pakoilla vastuutani ja syyllisyyttäni. Olin Rönkän auktoriteetin alainen nyt ja yritin elää asemani mukaisesti. Äijä lompsi takaisin pukuhuoneeseen.

- Sauna on lämpiämässä, ota huikka perkele!

Rönkä kaivoi kossupullon housuistaan esille. Siis housujensa sisältä, ei taskustaan. Otin mielelläni huikan, sillä hiprakkani oli hävinnyt taivaan tuuliin äskeisen adrenaliinisyöksyn seurauksena. Ruumiinlämpöinen Kossu lämmitti sisuksiani kivasti. Rönkä otti ison huikan ja alkoi puhua.

- Muija heitti mut ulos, perkele. Kuulemma oon liian jääräpäinen ja vihaanen, Rönkä nauroi limaisesti ja iski silmää.
- Saatanan ämmä, ei oo eres pystyny mukuloota pyöräyttämähän, perkele! Mitäs semmosella akalla teköö, joka ei osaa laittaa ruokaa eikä lapsia teherä, kysynpä vaan, perkele!

En voinut muuta kuin vastata, että ei kai mitään. Yritin myötäillä Rönkää, ettei se saisi jotain raivokohtausta ja kävisi päälle. Se oli itse asiassa varmaan turhaa, sillä äijä vaikutti aika rauhalliselta siihen suuntaan. Se vaahtosi ongelmistaan, mutta ei kai halunnut purkaa niitä minuun muuta kuin puhumalla. Eikä se ollutkaan mikään hullu, joka nukkui autossaan kaiket yöt, vaan normaali kotoaan häädetty keski-ikäinen mies. Suomalaisen kulttuurin tuotos. Ihan perusjäbä. Se vain teki mitä sen täytyi tehdä, luulisin. Hankki elannon perheelleen, missä se mitä ilmeisimmin oli onnistunut varsin hyvin. Mutta sitten se ei riittänytkään. Hommat eivät menneet niin kuin oli suunniteltu. Lapsia ei tullut ja ruokakaan ei maistunut. Mitäs siinä sitten voi tehdä jos koko elämä on opetettu, ettei pohjalainen mies osaa käsitellä tunteitaan. Sitten niitä ei käsitellä ja mennään viinaan ja naisiin. Perinteinen tarina. Arto oli selittänyt tästä sukupuolijutusta joskus jotain syvällistä ja mitä ilmeisimmin feminististä läppää, mutta olin muistaakseni silloinkin nukahtanut. Minusta oli hauska ärsyttää Artoa mukamas ensin kuuntelemalla kiinnostuneena sen juttuja ja sitten feidata se saman tien. Se typerys vielä meni lankaan joka kerta ja suuttui aina yhtä verisesti. Ne olivat sen mielestä niin tärkeitä asioita, ettei niistä sopinut pilailla eikä niitä ottaa kevytmielisesti. En kuitenkaan jaksanut sitä raskautta, joka Artoon näissä asioissa liittyi. Hän luuli aina löytäneensä ratkaisut ihmiskunnan ongelmiin, mutta ongelma oli se, että vaikka niin olisikin ollut, ketään ei olisi kiinnostanut. Nyt mietin, että olisi kuitenkin saattanut kiinnostaa, kun kuuntelin ongelmistaan vaivalloisesti avautuvaa Rönkää. Kirosanojen seasta välittyi oikeaa tuskaa. Ja tavallaan tosi hyvin ymmärsin sen. Rönkä ei ollut koskaan oikein tehnyt mitään, mitä se olisi itse halunnut tehdä. Paitsi ryypännyt. Se äijä oli aika tyhjä. Tiesin kyllä vastauksen sen ongelmiin, mutta valitettavasti en voinut antaa sitä sille.

Se oli Marika. Marika oli vastaus kaikkiin ongelmiin. Niin hyvässä kuin pahassa, Marika oli aina läsnä ja täytti elämäni tyhjyyden. Jostain syystä mieleeni tuli jotain, mitä Arto oli joskus sanonut. Se oli sitaatti joltain kirjailijalta. ”One loves that which one labors, and one labors for that which one loves”. En tajua, miten muistin sen sanasta sanaan ja juuri tuolla hetkellä. Rönkällä ei ollut mitään sellaista. Totta kai äijä oli vituilla.

- Perkele, perkele… Sauna taitaaki olla valamihina, perkele!

Riisuimme vaatteet ja menimme saunaan, kossupullo kulki luonnollisesti mukanamme koko ajan ja humalluin enemmän ja enemmän. Otin sen mielelläni vastaan, sillä humala auttoi minua sietämään tilanteen stressaavuutta paremmin. Rönkässä en sen sijaan huomannut mitään muutosta. Uskoakseni se olisi pystynyt juomaan vaikka useamman kossupullon ilman sen suurempia ongelmia. Minä sen sijaan olin teinikännääjä. Teinikännäämisen salaisuus on juoda nopeasti sopiva määrä tyhjään mahaan: tällä tavalla pääsee mahtavaan humalaan nopeasti ja vaivattomasti. En ollut koskaan ymmärtänyt koko päivän kestävää ryyppäämistä. Teinikännäämisen tärkein sääntö on tietysti se, että ei juo liikaa, ja minä olin hyvin taitava tunnistamaan omat rajani. Pidinkin itseäni varsin oppineena, aikuisena teinikännäämisen taiturina.

Rönkä jatkoi paasaamistaan ja me jatkoimme juomista. Äijä heitti löylyä olan takaa ja Markun saunauhoilut jäivät kauas taakse. Tässä oli todellinen saunaäijä. Rönkä kesti löylyä tajuttoman paljon. En uskaltanut lähteä saunasta ensimmäisenä, joten tein kaikkeni kestääkseni sen löylytyksen. Ehkä tämä oli se taistelu, jota olin ulkona odottanut. En voinut luovuttaa: miehisyyteni testattaisiin tässä ja nyt. Jos pärjäisin Rönkälle saunomisessa, saattaisin saada anteeksi autoon piirtelyn ja kusemisen. Minua alkoi kuitenkin pyörryttää ja tunsin pahoinvoinnin aallon leviävän kehooni.

- Ota poika kossua, perkele! kuulin Rönkän huutavan, mutta en pystynyt enää vastaamaan.

Istuin kiukaan edessä ja oksensin suoraan sen päälle. Oksennus paloi kiuaskivillä, ja palaneen oksennuksen haju täytti saunan. Paksu savu nousi kiukaasta.

- Hyi helevetti, poika!

Rönkä häipyi saunasta. Minä yritin parhaani mukaan seurata perässä. Tipuin ensin alalauteelle ja sitten lattialle. En tiedä sattuiko minuun, pahoinvointi vei kaiken energiani ja tuntemukseni. Oksentaminen, ehkä maailman kamalin asia. Se ei ole kuten kipu, joka sattuu kerran silloin kun se tapahtuu. Oksennusta edeltää pitkä paha olo, ja sitten kun se alkaa tulla, sille ei näy loppua. Se ruokkii itseään, sillä jokainen oksennus tuo oksennuksen makua suuhun ja aiheuttaa uuden oksennusrefleksin. Pahinta on oksennuksen niistäminen. Hyi helvetti.

Ryömin ulos saunasta ja oksentelin joka puolelle. Rönkä nauraa hohotti ja katseli touhuani. Näytin keskisormea äijälle ja se vaan nauroi. Olipa hakenut kännykkänsäkin ja kuvasi ilmeisesti alennustilaani. Tämä oli varmasti Rönkän päivän kohokohta – tai kenties koko viikon tai kuukauden. Ryömin suihkun alle ja pistin lämmintä vettä tulemaan. Se valui päälleni ja huuhtoi oksennukset iholtani. Avasin suuni ja päästin lämpimän vesisuihkun sisääni. Olin todella sekaisin. Rönkä oli ilmeisen piristynyt. Kuulin hänen hohottelevän pukuhuoneessa ja laulavan jotain vanhaa iskelmää, ehkä Paratiisia. Se ei sujunut kovin mairittelevasti, mutta se oli silti onnistuneempi kuin minun tämän illan suoritukseni. Olin rikkonut omia teinikännäämissääntöjäni vastaan ja kärsin nyt seurauksista. Tämä oli hyvä opetus minulle. Teinikännäämisessä on se salakavaluus, että aina kun luulet hallitsevasi ratsusi, se tiputtaakin sinut satulasta ja potkaisee munille. Se ei ole leikin asia. Nyt purin ruohoa. Olin lyöty.

Jotenkin onnistuin raahautumaan yläkertaan. Rönkästä ei ollut apua. Hän oli kai häipynyt jo kauan sitten. Perus. Pesuhuone ja sauna jäivät täyteen oksennusta ja ulostetta ja ties mitä muuta. En todellakaan pystynyt siivoamaan niitä nyt. Oloni ei suoranaisesti ollut parantunut, vaikka olinkin saanut oksennettua aika kiitettävissä määrin. Tuntui, että kuulin ääniä ja näin näkyjä. Maailma ei ollut paikallaan vaan se perkele (niin Rönkä varmaan olisi sanonut) liikkui koko ajan. Yritin ottaa siitä kiinni, mutta se aina pakeni paikalta. Hieman kuin naiset tai se helvetin Rönkä tai kooma-Arto -raukka. Minäkin voisin vaipua koomaan.

Avasin kai oveni jossain vaiheessa, sillä pääsin sisälle asuntooni. Konttasin suoraan vessaan oksentamaan lisää. En juo enää koskaan, ajattelin, vaikka tiesin, että se oli valhe. Se kuitenkin jotenkin auttoi tällä hetkellä. Pieni itsepetos tekee aina hyvää. Valehtelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai oikeaa, kuten ei missään muussakaan. Tilanne määrittää sen, ja tässä tilanteessa oli erittäin ok hieman valehdella itselleen. Vedin vessaa taukoamatta, että paha haju häviäisi putkistoihin. Vääntäydyin ulos vessasta, otin sangon mukaan ja menin Arton huoneeseen. Siellä pystyin rauhoittumaan ainakin välillä. Arto oli taas siellä. Tervehdin häntä tottuneesti ja menin sängylle makaamaan.

- Mitäs äijä, sanoin.

Arto katsoi minua sanaakaan sanomatta.

- Ei taideta olla kovin puheliaalla päällä tänään, vai mitä?

Oman mielikuvitukseni luoma Arto ei useinkaan puhunut paljoa. Hän oli samanlainen kuin Artokin oli ollut, pohti ihan helvetisti, mutta ei aina saanut kovinkaan paljon sanoja suustaan. Hän vain mittaili minua katseellaan. Oman mieleni luoma Arto tarkkaili minua, taisin siis tarkkailla itseäni. Jopa kuvitteellisen Arton läsnöolo sai minut ajattelemaan syvällisiä.

- Mites koomassa muuten menee? jatkoin keskustelua.

- Ihan jees, tajusin siellä monia asioita, mitä en muuten olisi tullut miettineeksi, Arto vastasi.

- No jäbähän miettii muutenkin tommosii älyttömii juttuja koko ajan.

- Niin, mutta tää oli jotenkin erilaista. Kun en ollut missään, jouduin ajattelemaan asiat eri tavalla. Kaikki oli jotenkin puhtaampaa, vapaampaa aistien painolastista. Olin jotenkin läsnä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Vaikka olin poissa… sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä. Puhdasta olemista jätkä, sitä se oli. Mutta jos totta puhutaan, kaipasin kyllä tosimaailmaan. Täällä voi koskea ja tuntea. Niitä kokemuksia kyllä kaipaa oltuaan hetken niistä erossa.

Arto selitti omia juttujaan taas normaaliin tapaansa. Hän oli palannut. Rauhoituin hänen seurastaan ja painoin pääni tyynyyn.

- Haittaako jos nukun tässä? kysyin.

- Ei missään nimessä. Mä olinkin just lähössä. On vähän hommia hoideltavana. Hyviä unia veli!

Arto lähti ja taputti minua jalalle mennessään. Tunsin sen, tunsin Arton kosketuksen. Olin liian väsynyt ajattelemaan ja nukahdin. Känniunta oksentamisen jälkeen. Täydellinen vapaus. Ehkä ymmärsin nyt, mitä Arto oli tarkoittanut. Irtaannuin ruumiistani ja ajelehdin pois. Pois, pois, pois…

020

Vihdoin ja viimein poliisi pääsi jyvälle, että tapettuja nuoria yhdisti se Ilta-Sanomien TOP 10 -muotiblogilistaus. Takana oli jo neljä raatoa. Loput kuusi uhattuna olevaa olivat jatkuvassa poliisin suojeluksessa ja tarkkailussa. Olimme odottaneet Marikan kanssa täydellistä hetkeä jo kaksi viikkoa, mutta emme olleet kyenneet tekemään mitään. Kiinnijäämisen riski oli liian suuri. Toki haasteen kasvaminen tavallaan houkutteli. Aina kun omasta mielestämme keksimme hyvän suunnitelman niin huomasimme pian, että se olisi ollut liian riskialtis. Tätä Arto ei ollut ennakoinut. Kaikki oli muuttunut poliisin päästyä jyvälle siitä, keitä tapettiin ja miksi tapettiin. Marika oli tämän vuoksi hyvin masentunut. Ennen tätä hän ei ollut koskaan aiemmin todella raivonnut minulle. Nyt hän heitteli vaatteita päälleni, leikkasi saksilla silpuksi t-paitojaan ja inhosi kaikkea. Hän valitti ystävistään tavallista enemmän ja ajoi minut jatkuvasti kotiin. Sitten kun olin päässyt Sörkkään, hän soitti ja pyysi minut takaisin. Pahimmillaan hän lähetti minut saman tien ovelta vielä toisen kerran pois ja sitten taas pyysi takaisin kun olin juuri päässyt kotiin. Ilman anteeksipyyntelyjä, ilman katumusta, ilman selittelyjä. Hän teki niin, koska pystyi siihen. Hän tiesi, että tulisin aina takaisin. Joskus tuntui, että hän teki sen vain testatakseen minua. Olin aina valmiina, joten olin testattavissa, enkä menettänyt koskaan hermojani. Minusta tuntui, että se saattoi välillä jopa ärsyttää häntä, että olin omaksunut koiran roolini niin hyvin. En koskaan tuottanut pettymystä, mutta silti jotenkin tuntui, että tuotin sen usein. Näinä hetkinä kuitenkin tapahtui aina jotain hienoakin. Kun lopulta palasin sen rasittavan ratikkareissailun päätteeksi takaisin hänen luokseen, hän hyppäsi syliini jo ovella ja rupesi suutelemaan ja halailemaan minua kuin lapsi, joka oli odottanut äitiään pitkästä iltavuorosta kotiin koko illan. Se oli hyvä merkki. Vaikka niin ei usein tapahtunutkaan, niin se oli kuin pitkän ja rasittavan taistelun voitonseremonia.

Toisin kuin ihan alussa, uskalsin nyt enemmän uskoa siihen, että juttumme kestäisi, vaikka Marika välillä heittikin minut raivopäissään ulos. Totuin siihen ja tiesin, että lopulta tulisi tekstiviesti tai puhelu, ja hän pyytäisi minut takaisin. Se oli toisinaan kuin leikkiä tai sellaisena ainakin rupesin näkemään sen. Uskalsin jopa käyttää hänestä lempinimeä ”Vintiö” jos hän oli vain vähän suutuksissaan. Olin varma, että kukaan muu mailmassa ei voinut näyttää niin vastustamattoman söpöltä ollessaan suuttunut kuin hän.

Koin hänen mielialojensa muutokset vuodenajoiksi, jotka rullasivat nopeaa ympyrää. Usein kesästä saatettiin hypätä syksyn yli suoraan talveen, jolloin lunta lensi naamalle kiivaasti enkä päässyt tarpomaan eteenpäin, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Tässäkin tapauksessa matka oli silti tärkeintä – ei päämäärä, koska usein päämäärään päästyämme kesä ei kestänyt kauaa. Odotin aina kevättä, jolloin olisimme lähellä täydellistä onnea, mikä hetken kukoistaisi kauniina niin kuin kerran vuodessa kukkiva lilja. Niiden pienten, mutta mahtavien hetkien vuoksi pysyin pitkään onnellisena ja ennen kaikkea toiveikkaana Marikan seurassa.

Nyt elimme kuitenkin synkkää ja pitkää talvea sanan kaikessa merkityksessä. Marika ei löytänyt iloa juuri mistään ja hoki taukoamatta öisin kuinka halusi vain päästä tappamaan ne kaikki. Yritin rauhoitella häntä ja tietysti halusin seksiäkin, mutta turha toivo. Mieleeni tulivat pakostakin loputtoman pitkät ja kierot vonkaushetkeni Mintun seurassa. Tästä mieleeni taas tulivat sukupuolitaudit, jotka olin pitkäksi aikaa pyyhkinyt mielestäni. Marika näytti hyvältä ja hänen genitaalialueensakin näytti tosi sileältä ja terveeltä. Aina välillä tarkastelin sitä sivusilmällä harrastaessamme seksiä, silloin harvoin kun sitä nykyään tapahtui. Joskus raottelin myös alushousujaan pois hänen päältään kun hän nukkui. Kaikki näytti aina olevan kunnossa. Ei ollut näppylöitä eikä hän ollut valittanut mistään kivuista tai kutinoista alapäässään. Asia vaivasi minua silti, mutta en voinut tuoda sitä esille enkä missään nimessä aikonut kertoa siitä kenellekään. En koskaan. Piste. Se tuhoaisi kaiken, minkä olimme rakentaneet välillemme tähän mennessä.

Hukutin seksihaluni menemällä uimaan. Lähdin Töölöstä Marikan kämpiltä Yrjönkadun uimahallille, joka sattui olemaan aika lähellä. Se oli todella hieno paikka. Pyysin toisinaan Markkua mukaan, sillä olin viime aikoina nähnyt häntä melko vähän. Otimme siellä oman loossin yläkerrasta, jonne tarjoilija kantoi meille kaljaa. Saunoimme ja uimme. Se oli rentouttavaa ja vei ajatukseni muualle. Siellä oli erikseen naisten ja miesten vuorot, mikä mahdollisti alastonuinnin. Paikasta liikkui kaiken maailman huhuja, kuinka miehet iskivät siellä toisiaan ja jopa paneskelivat saunassa. Markku, joka kävi siellä vielä useammin kuin minä, oli ainoastaan kerran höyrysaunassa nähnyt jotain seisottelua, mutta ei koskaan mitään sen kummempaa.

Sisustus mukaili antiikin Rooman kylpylöitä. En tosin ollut koskaan nähnyt antiikin Rooman kylpylää, mutta luulisin, että se oli näyttänyt juuri tältä. Palvelu oli tosi hyvää. Ei sellaisia uimahalleja muualla Suomessa kai edes ollut. Tunnelma oli uneliaan rento. Usein saattoi nähdä jonkun vetävän alakerran kopeissa nokosia kesken uimisen. Markku otti alastomana olemisesta kaiken vapauden riemun irti. Minä olin usein ainut kaveri, joka piti uimahousuja päällään. Se herätti hölmistyneitä ja jopa vihaisia katseita kanssa-asiakkaissamme. Vaikka heitimme usein läppää kaikista homotouhuista, joita siellä tapahtui, niin emme koskaan törmänneet sellaiseen.

Mutta meillä oli ollut vain hyvää tuuria siihen asti.

Istuimme höyrysaunassa, jota emme usein edes käyttäneet, koska siellä ei ollut tarpeeksi kuuma. Puhuimme runsaasti Markun kanssa. Siitä ei pidetty. Siellä vallitsi synkeä hiljaisuus. Toisin kuin saunakulttuurissa yleensä, jossa puheensorina ja keskustelut ovat osa koko touhua, niin ei Yrjönkadulla. Siellä ei puhua pukahdettu. Miehet olivat alakuloisia ja hartaita, he olivat hiljaisia ja vihaisia kuin teloitusrivissä. Saimme keskustelun lomassa usein todella ankaria katseita, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Istuimme portailla, koska sauna oli niin täysi. Joku vanhempi tyyppi nousi ylös poistuakseen saunasta. Hän painoi kätensä olalleni ja sanoi: ”Anteeksi, mutta minä tästä vain lähden”. Ei siinä mitään. Saman tien hänen peräänsä joku toinenkin teki lähtöä. ”Anteeksi, mutta minä myös lähden tästä”. Hän painotti myös-sanaa. Tällä kertaa se ei ollut mikään tuen ottaminen olkapäästäni. Se oli kosketus, jolla oli merkitys. Se oli kehottava, johdatteleva merkki. Aivan kuin siinä olisi ollut joku rituaalinen toimenpide alkamassa: ”NÄIN MEILLÄ YRJÖNKADULLA VALITAAN PERSERAISKAUSUHRIT”. No ei kai kuitenkaan, mutta se tuntui oudolta, vaikka en oikeastaan miettinytkään sitä kuin vasta myöhemmin. Tuo pieni tapaus avasi silmämme. Sen jälkeen huomasimme ihan eri valossa kuinka normaalien katseiden kohtaamisen sijaan joidenkin ohikävelevien asiakkaiden vilkaisu ei ollut enää vilkaisu. Se oli tuijotusta, jossa pää kääntyi vaivalla perään ja tuijotusta koristi tosi mairea hymy.

Lisäkomediaa paikan ilmapiiriin toi virkapukuinen vartija, joka kiersi kovin varuillaan kaiken aikaa paikasta toiseen. Se tuli välillä jopa saunaan kurkkaamaan, että ”kaikki on kunnossa”, puhumattakaan siitä, että se syöksyi loossiimme kun nauroimme hiukan kovemmalla äänellä. Se antoi meille varoituksen ja kehotti meitä ottamaan vähän iisimmin. Ihmetouhua. ”Perkele”, Rönkää lainaten. Kaikesta huolimatta mainio arvoinen uimahalli. Rakastin Helsinkiä!

021

Koomassa sitä ehtii muistella kaikenlaista. Olin pitkään haaveillut saavani hänet, ja kun se tapahtui, en ollutkaan siinä, eikä se enää ollutkaan se, mitä olin halunnut. Olin käynyt läpi niin kovan koulutuksen, että ylipäänsä edes uskalsin puhua sellaisille tytöille, jotka oikeasti kiinnostivat minua, että kun se lopulta onnistui, en pystynyt ottamaan sitä tosissani. Se oli kuin jonkun älyttömän vitsin huipentuma. Entä sitten? Okei, ihan hyvä läppä, mutta mitä väliä sillä on? Elämästä oli tullut yhtä suurta vitsiä. Kaikki oli merkityksetöntä samaan tapaan kuin mitä BB-talossa tapahtui tai kuka pääsi jatkoon Idolsissa. Kaikki oli yhtä vitun showta. Ja tuntui, että kaikki elivät mukana siinä, ja se oli kaikille ihan okei. Ei haitannut, että kukaan ei ollut tosissaan. Niinä harvoina hetkinä kun otin jonkun asian tosissani, oli se sitten tyttöjuttu tai työasia tai ihan mitä vain, sain todella nopeasti todella pahasti nenilleni. Siksi olin tottunut ottamaan kaiken vain vitsinä. Sen jälkeen todella uskalsin mennä puhumaan niille tytöille ja uskalsin rulettaa siellä työpaikalla ihan kinginä välittämättä mistään turhasta. Ja minä todella ruletin. Olin aivan täysi ässä. Menestyin kaikilla rintamilla ja ihmiset diggasivat minusta. Olin todella hauska tyyppi. Tiesin, että kun minä saavuin paikalle, kaikki huomasivat sen. Ja monet myös pitivät siitä. Tytöt saattoivat joskus pelätä hullua joka paikkaan hyökkääväisyyttäni, ja heitä oli vaikea saada vakuuttumaan siitä, että todella vilpittömästi pidin heistä. Kysymys ollut siitä, että pitäisi olla tietynlainen, vaan siitä, että on sellainen kuin on. Sen olin oppinut.

Välillä tunsin kuitenkin suunnatonta tuskaa. Saatoin itkeä tunteja putkeen aivan yllättäen ilman varsinaista syytä. Mutta aivan sama. Minulla oli vitusti tyttöjä. Kaikki elämäni murheet tuntuivat hyvin pieniltä kun tyttöjä riitti. Kun en keskittynyt yhteenkään liikaa, olin aivan liekeissä. Jokainen päivä oli yhtä juhlaa. Yhtenä yönä tyttö saattoi olla luonani ja toinen soittaa aamulla. Sitten naureskelimme sängyssä kun sovin tapaamisen illaksi toisen tytön kanssa. Nuoret tytöt lisäilivät minua kaverikseen Facebookissa, vain koska näytin heidän mielestään hyvältä. En tajunnut tätä oikein kunnolla, mutta otin vastaan mitä sain. Olin oppinut kultaisen säännön: älä koskaan kieltäydy hyvästä ehdotuksesta. Moraali tai jokin kummallinen esto oli kieltänyt minua aiemmin tarttumasta tilaisuuksiin. Mutta nyt olin mukana kaikessa kummallisessa. Öisin vietin aikaani Skypessä keskustellen hämmentävän nuorten tyttöjen kanssa. Aluksi järkytyin kun he alkoivat näyttää rintojaan minulle, mutta pian totuin siihenkin. Mitä väliä sillä oli? Mitä väärää siinä oli? Itse he sen tekivät, en koskaan pyytänyt heiltä mitään enkä varsinkaan koskaan odottanut heiltä mitään. He saattoivat hävitä saman tien, ja minun oli koko ajan oltava valmis siihen.

Miksi oli niin tärkeää saada naisia? Mietin sitä välillä. Se tuntui tuovan elämääni suunnatonta nautintoa. Oikeastaan mikään muu ei tuonut vastaavaa onnea. Olin todella elossa yritellessäni tyttöjä. Olin oppinut, että jos ei onnistanut niin jatkoin eteenpäin. Tai tuo sääntö oli vähän niin ja näin. Olin silti edelleen hyvin jääräpäinen yrittelijä. Intoa kyllä riitti jos muut asiat olivat vähänkin kunnossa. Sain naisten jahtaamisesta paljon energiaa myös muihin asioihin. Olin aivan tulessa myös töiden suhteen jos sain oikean yrittelyvaihteen päälle.

Yrittely. Suurin osa elämästäni tuntui koostuvan siitä. Ajanjaksoja elämässäni määritteli usein se, kenen tytön kanssa olin ollut. Tämä ei varmaankaan ole kovin erikoista. Ihmisille on usein hyvin tärkeää se, että he ovat jonkun kanssa. Olin kuitenkin alkanut huolestumaan eräästä seikasta. Olin huomannut, että tytöt määrittivät helposti identiteettiäni. Tyttö, jonka kanssa olin, muokkasi minua jollain lailla. Heikkoina hetkinä se tuntui jotenkin ikävältä ja säälittävältä, mutta vahvempina hetkinä aivan loistavalta jutulta. Elämäni oli vuoristorataa kuin teini-ikäisen tytön tunteet. Saatoin kokea aivan uskomattomia onnen hetkiä ja toisaalta olla aivan maissa. En jaksanut paeta minkään maanis-depressiivisyys -diagnoosin taakse. Ihmiset tuntuvat helposti vain ottavan mielellään jonkin diagnoosin vastaan ja sanovan, että hei, tämähän selittää kaiken. Minä halusin vain todeta, että tällainen minä olen. Se tuntui jotenkin autenttisemmalta. Hyväksyin vikani ja yritin opetella nauttimaan niistä. Olin huomannut, että fetissit ohjasivat vahvasti elämääni. Sen sijaan, että olisin kauhistellut sitä, olin innoissani. Sain niistä valtavasti energiaa. Mutta kai ne olivat sitten myös alhojeni syy.

Mutta tämä ei ole niin mielenkiintoista. Takaisin yrittelyyn. Yrittely tarkoittaa eri asiaa kuin yrittäminen. Yrittäminen on jossain asiassa tavoitteeseen pääsemisen yrittämistä. Vaikkapa kitaran soiton yrittäminen tai maratonin juoksemisen yrittäminen. Yrittely sen sijaan on nimenomaan tyttöjen yrittelyä. Yrittely on hienovarainen taiteenlaji. Kun siitä pääsee jyvälle, siinä voi jopa kokea jonkinlaista menestystä. Mutta siinä on äkkiä taas oppipoikana. Nöyryys on tärkeää säilyttää. Ja on oltava joka hetki valmis luopumaan kaikesta. Kaikki, mitä olet saavuttanut, voi hävitä hetkessä. Ei pidä yrittää omistaa mitään. Kaikki on vapaassa liikkeessä. Niin kuin elämä itse. Tai rakkaus. Rakkautta ei voi kahlita. Sitä voi vain yritellä.

Ja juuri tässä oli syvä ongelmani. Olen puhunut siitä jo monta kertaa. Sillä on monta nimeä, mutta minulle sillä oli vain yksi: Marika. Kaikki mikä alkaa yrittelynä voi äkkiä kasvaa joksikin muuksi. Yrittely on kuin tuntemattomat siemenet, jotka kylvetään epävarmaan maahan. Niistä voi kasvaa mitä vain tai sitten ei mitään. Muumit kasvattivat löytämistään siemenistä viidakon yhdessä yössä. Marika oli viidakko. Tutkimaton ja salaperäinen. Muumeissa Haisuli päästi eläintarhasta tiikerit viidakkoon vaeltamaan. Tämä teki Marika-viidakosta vaarallisen. Yrittelyn voisi myös sanoa olevan kuin verkkojen vesille laskemista: ehkä kalaa tulee, ehkä ei.

Mutta nämä ovat kuluneita kielikuvia eivätkä kuvaa yrittelyn moninaista luonnetta. Se on alati muuttuvien tilanteiden salamannopeaa tulkintaa ja niihin reagoimista. Siinä todella tuntee elävänsä. Mikään ei ole staattista. Se on sähköä ja elektromagneettisia pulsseja. Sykkivää olemusta. Kohtaamista ja eroamista. Liukumista paikasta toiseen vikkelän kalan tavoin. Liike on tässä olennainen asia. Jos jää paikalleen, on äkkiä kuollut. Kuin sodassa. Vain nopeat elävät. Tai toisaalta ne, jotka jäävät paikoilleen makaamaan ja esittävät kuollutta. He eivät saa kunniamitaleja, mutta he saavat elää. Kai sekin on jonkin arvoista – vai onko? Itse en kokenut elämää sinänsä kovin arvokkaaksi; sen sisältö tekee siitä arvokasta. Mitä merkitystä on elämällä, jossa ei ole mitään sisältöä? Se on vain solujen aivotonta toimintaa. Mikä tekee elämästä arvokasta – ainakin ihmiselle – on ihmisen toiminta ja hänen ajatuksensa.

Maatessani koomassa sairaalassa ehdin miettiä monia asioita. Huomasin sen, että naiset olivat minulle kuin huume. He paransivat oloani silloin, kun olin masentunut. Kun sain itseni hulluun vauhtiin naisten suhteen, muiden asioiden merkitys väheni huomattavasti. Oikeastaan millään muulla ei ollut väliä. En tiedä, onko tervettä tai asiallista tuntea näin, mutta mikä minä olen tunteitani muuttamaan. Jos ne on koodattu minuun tuhansien tai miljoonien vuosien evoluutioprosessin seurauksena, olisi kai hieman ylimielistä kuvitella voivansa muuttaa niitä. Tietysti yritin. Mutta huomasin usein masentuvani siitä, jos yritin olla jotain muuta kuin olin. Olin häpeilemätön yrittelijä ja sekoilija. Sekoilu on se, johon yrittely tähtää. Mutta se ei ole jotain merkityksetöntä, vaan sillä on hyvin syvällinen merkitys, ainakin minulle. Olin oppinut myöntämään tämän itselleni. Ja sillä oli selvästi ollut positiivinen vaikutus. Nyt en enää hävennyt sitä, että halusin sekoilla tyttöjen kanssa. Se oli jotain jaloa ja kaunista. Suudella jotain tuntematonta hassua tyttöä Tavastian lauantaidiskossa ja sitten erota hänestä saman tien. Tytöt lähtivät joskus pakoon kavereidensa kanssa hihitellen. Arvostin sitä. Arvostin sitä, että he eivät halunneet välttämättä sitoutua minuun mitenkään. Tunsin kuitenkin myös romanttisia tunteita, ja ne olivat vaarallisia. Mutta nekään eivät olleet mitään syvällisen toisen tuntemuksen kautta syntyneitä asioita, vaan liittyivät johonkin hyvin pinnalliseen, kuten siihen miltä tyttö tuoksui, miltä hän näytti tai miten hän liikkui. Pinnallisesta oli tullut syvällistä minulle. Olin ollut tavattoman syvällinen runoilijapoika. Nyt olin etääntynyt siitä melko paljon. Tiedä häntä missä enää menin. En pyrkinyt olemaan mitään tiettyä, minä vain olin.

***

Sen jälkeen kun olin löytänyt itseni unessa (tai miksi sitä helvetin koomatilaa nyt voisikaan sanoa), löysin itseni seuraavaksi makaamassa sairaalassa. Siellä kylmässä kolkossa valkoisuudessa. Se oli kummallinen tunne. Kuin olisi noussut kuolleista. Olin pitkään unelmoinut siitä, että voisin taas tuntea maailman, ja sitten kun se tapahtui, se olikin hirvittävän epämukavaa ja pelottavaa. Pimeyden täytti valo, mutta se valo ei ollut mitään taivaallisten enkelten valoa, vaan kirkasta, läpitunkevaa ja kylmää – vaikka valossa luulisi olevan lämmintä. Pimeys oli kuitenkin ollut jotenkin lämpimämpää, jotenkin turvallisempaa. Nyt kun näin kaiken ympärilläni, se oli pelottavaa. Oma mieleni ei enää saanutkaan täyttää tyhjiä kulmia, vaan olin täysin havaintovälineideni armoilla. Silmäni näkivät kaiken ja korvani kuulivat. Ne olivat olemassa ja maailma ympärilläni heräsi henkiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että halusin takaisin uneen. Takaisin sinne turvallisuuteen, missä ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut pelätä, ei ollut mitään muuta kuin minä. Muistin kyllä, että halusin sieltä pois, mutta olin ehkä poissa ollessani luullut maailmasta liikoja. Se ei ollut mitenkään erityisen mukava paikka. Nyt olin takaisin siellä.

Lakanani olivat kylmästä hiestäni märät. Minua aivastutti. Kuullessani hoitajien tulevan paikalle, laitoin silmäni kiinni ja toivoin, että he eivät huomaisi mitään. Se toimi. Sain olla omassa rauhassani. Nyt minulla oli salaisuus, joka lohdutti läpitunkevien katseiden keskellä. Katseet pelottivat minua. Olin tottunut olemaan pimeydessä ja nyt kun taas näin, huomasin, että katse on todella voimakas. Sitä on hyvin vaikea paeta. Olin taas sekä katsojana että katseen kohteena. Halusin vain mennä piiloon ja olla näkymätön ja sokea, niin kuin olin ollut. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista. Yritin vajota takaisin koomaan, mutta heräsin aina. En jäänyt sinne. Katseet porautuivat minuun, oikein tunsin fotonit, jotka säälimättä pommittivat minua jatkuvasti. Mutta se ei ollut pahinta, vaan se, että näin kaiken. Mikään ei pysynyt minulta piilossa. En pystynyt pakenemaan illusorisiin fantasioihini, vaan jouduin kohtaamaan maailman sellaisena kuin se oli. En voinut kuvitella mustiin kulmiin mitä halusin, sillä mustia kulmia ei ollut. Kaikki oli yhtä valkoista olemista, jossa ei ollut sijaa mielikuvitukselle. Maailma oli nyt selvästi olemassa, ja se olisi olemassa myös ilman minua, sillä selvästi se oli ollut olemassa kaiken aikaa myös silloin kun minä en ollut ollut siellä. Tämän pystyin päättelemään siitä, että monia asioita oli tapahtunut.

Tein muutaman päivän selvitystyötä maailman tilasta. Menin öisin yöhoitajan koppiin tämän ollessa kierroksellaan ja kävin Facebookissa. Käytin selaimen toimintoa, joka ei jättänyt mitään jälkiä. Tämä oli ensisijaisen tärkeä seikka, joka usein tuntui unohtuvan ihmisiltä. Vaatii vain yhden klikkauksen ja selain ei tallenna mitään muistiin. Väärä tapa on ensin selailla ja sitten tyhjentää selainhistoria. Tämä toki poistaa jäljet, mutta puuhiasi seuraava tietää, että olet tehnyt jotain, ja koska olet poistanut jälkesi, se on mitä todennäköisimmin juuri sitä, mitä sinä et olisi saanut tehdä. Eräs ystäväni ei voinut sietää, että hänen poikaystävänsä katsoi nettipornoa. Tämä poika olisi voinut käyttää selaimen salaustoimintoa, mutta ei tajunnut sitä ja jäi kiinni kerta toisensa jälkeen. Ja sitten tapeltiin aivan turhaan. Minä en tehnyt tätä virhettä, vaan sovelsin tähän samaa ankaruutta mitä sovelsin Timollekin opettamani teinikännisäännön noudattamiseen. Sain muutamassa yössä paljon selville sosiaalisen median ja omien taustatietojeni avulla. Aloitetaan tärkeimmistä:

1) Marika oli aloittanut tappamisleikkinsä. Suunnitelmani olivat toimineet, sehän oli selvä. Saaliita oli nyt neljä.

2) Marika oli ottanut Timon uudeksi apulaisekseen.

3) Viides uhri odotti edelleen tuloaan. Marika ei ollut päässyt vielä puoleenväliinkään kun hänen oli täytynyt lopettaa poliisien päästyä jyvälle. Olisin tehnyt asiat hieman eri tavalla, jos olisin itse ollut maisemissa. Nyt täytyi keksiä jokin uusi suunnitelma. Jouduin siivoamaan toisten sotkuja. Niin perus.

Sainkin saman tien idean 3)-kohdan ratkaisuksi. Siihen tarvitsisin muutamia apuvälineitä. Hykertelin innosta sairaalan sängyssä öisin punoessani juoniani. Tämä oli hauskaa. Olin taas saamassa elämästä kiinni. Ja miten se parhaiten tapahtuu? Kysytäänpä kysymys toisella tavalla: mikä on elämän vastakohta? Nopeasti ajateltuna varmaankin kuolema. Hyvä. Käsittelemällä kuolemaa, ihmisen suurinta pelkoa, pääsisin taas takaisin kiinni elämään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

010

Marika halusi edelleen lähteä tapaamaan Artoa. Otimme metron Kamppiin ja sieltä bussin 109 Jorvin sairaalaan. Arton huone löytyi pienen kyselykierroksen jälkeen ja oikeanväristä viivaa seuraten. Hän jakoi huoneen kolmen muun potilaan kanssa. He kaikki makasivat vierekkäin hiljaa. Tunnelma oli kuin ruumishuoneella: hiljainen ja odottava. Kuolema oli läsnä. Onneksi Marika oli mukana, hänen jumalattaren voimansa pitäisivät viikatemiehen loitolla.

- Arto hei, minä tässä, Timo.

Arto ei vastannut. Hän näytti hengittävän. Tai kone hänen vieressään hengitti. Hän oli koneihminen, kyborgi. Tunsin oloni vaivaantuneeksi. En löytänyt sanoja tähän tilanteeseen. Marika ei luonnollisesti hätkähtänyt tilanteesta. Hän katseli Artoa kiinnostuneena.

- Kunpa voisin tehdä jotain hänen puolestaan, sanoin.

Katsoin Marikaa surullisesti.

- Minä tiedän mikä voisi auttaa, Marika vastasi.

Ennen kuin ehdin vastata mitään Marika veti peiton Arton päältä ja riisui tämän housut. Marikan punaiseksi lakatut kynnet tarttuivat Arton penikseen. Se oli välittömästi kovana. Jouduin paniikkiin ja katselin ympärilleni. Kaikki potilaat makasivat rauhallisina sängyissään. Marika otti Arton peniksen suuhunsa.

Hän liikutti kättään Arton peniksen vartta pitkin ja imi sitä samalla täydellisen muotoisilla huulillaan. En voinut tehdä mitään, katsoin vain vierestä. Arto laukesi lähes välittömästi. Huomasin kun Marikan nenästä kuului hiljainen ähinä hänen niellessään spermat. Marikan kaula liikehti nielemisen tahtiin. Hän näytti hymyilevän.

- Sinun vuorosi, hän sanoi.

Olin edelleen täysin lamaantunut, mutta tunsin että olin myös kovana. Olisin halunnut vastustella, mutta en pystynyt. Olin täysin Marikan lumoissa. Marika ujutti kätensä farkuistani sisään ja otti peniksestäni kiinni. Hän piti toisen kätensä Arton peniksellä ja otti minut suuhunsa. Kohtaloni oli sama, laukesin melkein heti, toisin kuin yleensä, sillä en pystynyt keskittymään liian kiihottumisen vastustamiseen. Marika suuteli minua ja maistoin sekä itseni että Arton suussani. Marika kiipesi Arton sängylle ja laittoi jälleen kovettuneen Arton peniksen sisälleen. Hän ei päästänyt ääntäkään vaan oli kuin lääkäri työssään: tarkka ja täsmällinen. Arton suulle nousi hymy. Aivan kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtui.

- Garp, Garp, Garp, Arton suusta kuului.

Arto laukesi Marikan sisälle. Pisaraakaan ei jäänyt sängylle. Hänessä oli tilaa koko maailmalle – eikä siten, että se olisi ollut missään nimessä liian löysä. Hän pystyisi ottamaan sinne kaiken ja mitään ei jäisi jäljelle. Maailmasta ei löytyisi mitään, mikä voisi täyttää hänet, tiesin sen. Itse laukesin lattialle, niin kiihottunut olin. Marika katsoi minua arvostelevasti. Olin taas hänen koiransa. Hain hiljaisena ja häntä koipieni välissä paperia huoneen nurkassa olevan lavuaarin yläpuolelta. Olin nöyrä ja pyyhin halpamaiset tuotokseni lattialta. Marika antoi minulle hyväksyvän katseen. Hän oli tällä välin pukenut Arton uudelleen ja peitellyt hänet. Marika nojautui vielä kerran Arton puoleen ja näytti kuiskaavan jotain tämän korvaan. Mitä hittoa? En ehtinyt kuitenkaan jäädä pohtimaan sitä sen pidemmäksi aikaa, sillä Marika oli taas menossa.

- Mennään, Marika sanoi.

Katsoin Artoa vielä kerran. Hän makasi sängyssä onnellisen näköisenä. Niin kai sitten, ajattelin ja seurasin Marikaa niin kuin kiltin koiran kuuluukin. Ovella meitä tuli vastaan hoitaja. Hän katsoi meitä yllättyneesti, sillä ei ollut vierailuaika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Marikan katse hiljensi myös hänet. Olimme pian jo ulkona valkoisen puhtaan lumen ympäröiminä. Marikan saappaiden askeleet narskuivat lumessa. Katselin niitä ja kävelin päin valotolppaa. Liukastuin ja löin takaraivoni jäiseen maahan. Houreisena hoipertelin bussiin. Marika istui jo välinpitämättömän näköisenä siellä. Horjahtelin hänen viereensä. Bussi lähti liikkeelle. Siirryimme paikasta toiseen. Ajatukseni olivat jossain, ehkä Artossa. Marika kuitenkin oli vieressäni. Se oli tärkeintä.

011

Muutaman päivän päästä söimme päivällistä Kalevankadun Gran Delicatossa. Marikan juorut eivät kiinnostaneet minua, mutta aina silloin tällöin hän saattoi myöhemmin tarkistaa olinko kuunnellut häntä. Tämä tapahtui kuulustelun muodossa jopa päiviä myöhemmin. Tämän vuoksi minun oli parasta pysyä kärryillä hänen jutuissaan, muistaa mitä kenellekin kuului. Mikään ei ollut muuttunut. Edelleen säännöt olivat samat – hän puhui ja minä kuuntelin. Tein kaikkeni, että en mitenkään näyttäisi tuskaiselta tai kyllästyneeltä. Halusin omistaa itseni Marikalle täysin vaikka en vieläkään ymmärtänyt oikeastaan miksi.

Minun malttini ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, mitä naisiin tulee. Muutaman hankalan suhteen jälkeen minun oli ollut vaikea kestää mitään nihkeilyä tai valittamista. Silloin lähdin tosi helposti tieheni naureskellen ja suoraan sänkyyn jonkun muun lorton kanssa. Pidin tästä hahmosta, joka silloin olin. Se vastuuttomuus ja komedia, jota elämäni oli silloin pullollaan, oli jokaisen poikamiehen unelmaa – vaikka tavallaan seurustelinkin. Nyt Marikalle omistauduttuani ikävöin tosiaankin sitä kaikkea sekoilua ja superjuhlimista. Mutta en ikävöinyt niitä naisia. Koko ajan jossakin oli vikaa ja ”mulla on huono päivä” kuultiin vähintään kaksi kertaa päivässä. Ehkä näin myöhemmin tykkään hiukan liiotellakin asioita mustamaalatakseni ne kaikki naiset, joiden kanssa silloin hyvin lyhyesti seurustelin.

Tämä kaikki tapahtui ennen Minttua. Olin silloin paljon kevytkenkäisempi vaikka en myöhemminkään missään turvakengissä kulkenut. Otetaan esimerkkinä Liisa. Jo ennen häntä minulle oli muodostunut sääntö, jonka mukaan kahden kuukauden seurustelun kohdalla tulee aina joku ongelma vastaan. Jos tämä ongelma tulisi niin koko homma kutakuinkin loppuisi siihen. Niin oli käynyt muun muassa erään Jennyn kanssa ennen Liisaa. Kerroin Liisalle Jennyn mustasukkaisuudesta, uskomattomista riidoista ja yleisestä hulluudesta, jota hän piti sisällään. Liisa vakuutti minut, että hän ei olisi lainkaan sellainen. Hän nauroi Jennyn älyttömille heitoille, joita olin saanut kestää jopa neljä kuukautta ennen kuin lopulta pakenin suhteesta. Eli toisin sanoen, en pystynyt kuitenkaan eroamaan sen kahden kuukauden jälkeen vaikka ongelmat alkoivat jo siinä vaiheessa.

Liisan kanssa oli hauskaa, kaikki meni eri tavalla. Tapasimme kaiken lisäksi netissä, mikä oli minusta sangen kiinnostavaa siihen aikaan. Sellainen tuntematon vaara kiehtoi minua. Hän diggasi 80-luvun leffoista ja vanhasta pop-musiikista niin kuin minäkin. Hän tykkäsi heittää herjaa vakavankin keskustelun aikana, mikä oli mahtavan poikamaista. Kaikki oli paikallaan. Tosi nopeasti uskoin hänen todellakin olevan juuri se tyttö, jota olin aina etsinyt. Se oli hetken aikaa aivan täydellistä rakkautta. PAM! Sitten se kaikki lensi taas naamalle – takavasemmalta ilman mitään varoituksia. Liisa muuttui vielä mustasukkaisemmaksi kuin Jenny. Hän sai ihmeellisiä raivokohtauksia, joiden seurauksena hän halusi hypätä ohiajavien autojen alle. Vaikka yritin pysyä täysin rauhallisena hän saattoi jatkaa tuntitolkulla riitelyä. Aina kun yksi aihe oli selätetty, hän aloitti uudella. Välillä hän teki silmukan, ja palasimme aiheeseen, josta koko riitely oli alkanut. Rasittavaa. Hyvin nopeasti minulle tuli fiilis, että Liisa oli huijannut minut koko suhteeseen. Saadakseen minut hän oli kertonut minulle asioita, joita halusin kuulla. Hän esitti vahvaa, mutta ei todellakaan ollut sitä. Hänellä oli hyökkäävän feministinen asenne kaikkea kohtaan. Liisa mielestä miehet olivat pilanneet maailman. No, toisaalta, olin usein samaa mieltä naisista.

Eroaminen tästäkään tytöstä ei ollut helppoa. Yritin sitä kasvotusten, mutta Liisan itsetuhoisuuden vuoksi en kuitenkaan kyennyt seisomaan sanojeni takana, koska pelkäsin että hän tekisi itselleen jotain. Niin perus. Jouduin lopulta jättämään hänet puhelimessa ja hän suhtautui siihen mielestäni ihan hyvin. Hän haukkui minua homorunkkariksi ja yleensäkin maasta taivaisiin rauhallisen viileästi kiroten koko suhteen ja korosti kuinka ei ollut koskaan pitänyt minusta.

Kuitenkin tämänkin eron taustalla kuohui ajatus, että olinko luovuttanut liian helposti. Olin ylpeä, että olin pystynyt jättämään hänet, koska juttu ei toiminut, mutta jossain kaukaisuudessa kummitteli ajatus siitä, että olin luovuttaja. Taistelin kovasti vastaan. En ollut luovuttaja! Minulla ei vain ollut mitään mielenkiintoa perustaa suhdetta tappelulle. Joillakin ihmisillä tuntui olevan vahva uskomus siihen, että pieni tappelu tekee parisuhteelle vain hyvää. Typerää vammaistelua. Silloin suututaan tai tapellaan jos siihen todella on syytä, mutta Liisalla ei ollut mitään syitä kiukkukohtauksilleen. Tai jos olikin, ne eivät liittyneet minuun. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan 7-vuotias ja sen jälkeen hän muutti äitinsä mukana pois kotoa. Aina siitä päivästä lähtien neljätoista vuotta eteenpäin hän oli saanut kotona kuulla kuinka miehet olivat syypäitä kaikkeen. Eronnut, katkera ja petetyksi tullut äiti mustamaalasi miessukupuolen ennen kuin Liisalla oli edes mitään yhteyttä meihin. Eli vahinko oli tapahtunut jo paljon ennemmin kuin edes tapasimme. En silti kadu, että seurustelin Liisan kanssa. Opin paljon.

Totta kai malttini koki kovia tuollaisten naisten vuoksi. Vaikka olisinkin halunnut seurustella ja rakastaa vilpittömästi niin nuo hermoavat naiset eivät antaneet minulle koskaan siihen lupaa. En ollut enää seurustelevaa tyyppiä ja siksi keskityin lähinnä sekoiluun. Mutta nyt Marika oli herättänyt minussa uudelleen esiin sen parisuhdeyrittäjän, joka joskus olin ollut. En halunnut luovuttaa. Olin sekoillut tarpeeksi ja halusin sovittaa syntini olemalla hänelle hyvä. Antauduin ja sanoin kaikkeen ”kyllä”. Olin yes man. Oletin, että ympäristöni ja koko maailma odottivat sitä minulta. Jopa seinät hymyilivät minulle vaikka Marika olisi sylkäissyt räkää naamalleni. ”Anna mennä vain, teet oikein” seinät saattoivat tuumata minulle ja näyttivät peukkua. Epäröintini väheni koko ajan ja halusin kulkea tämän tien loppuun asti, minne se minut sitten koskaan veisikään. Tulevaisuudessa saattoi odottaa täydellinen tuho tai täydellinen onni.

***

Sängyllä. Katselin häntä taas ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Sinertävä valo kajasti ohuiden verhojen takaa ja Marika nukkui. Katselin jälleen kuinka hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin yhä hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Mutta se rivous mitä aiemmin koin hänen seurassaan oli hävinnyt. En halunnut enää kuristaa ja naida hänen ruumistaan. Se tuntui liian julmalta ja itkin äänetöntä itkua tovin. Purin tyynyä ja katselin hänen viatonta söpöyttään. Kuinka olinkaan saattanut ajatella niin itsekkäästi hänestä? Siksi minun olikin vielä viimeisen kerran tyydytettävä itseni kaikella julmuudella, mitä seksiin tulee. Halusin vielä kerran kokea väkivaltaisen, nopeatempoisen ja säälimättömän seksikokemuksen. Halusin sen heti ja nyt ennen kuin omistautuisin lopullisesti Marikalle. Ennen kuin luopuisin kaikesta muusta joka ennen oli ollut minulle tärkeää ja pakollista. Ennen kuin kaikki se alkukantainen puoleni vaipuisi koomaan niin kuin Arto. Ennen kuin eläin sisältäni hoippuisi ikivihreille niityille hyvästelemään itsensä...

Laitoin vaatteet nopeasti päälleni, hiivin ääneti ulos Marikan asunnosta ja lähdin johonkin Töölön pieneen juottolaan. Kävelin hysteerisenä paikan päästä päähän enkä nähnyt mitään kiinnostavaa. Häivyin. Kävelin eteenpäin ja menin seuraavaan paikkaan. Sama juttu. Ei mitään. Pelkkiä rumia lorttoja vailla tyyliä tai seksikkyyttä. Polte sisälläni oli sietämätön ja se huusi minulle: ”Nussi jotakin... nopeasti... tee se! Tee viattomasta viallinen! Raiskaa se ja sitten voitonmerkiksi klikataan toisiamme niin kuin Bronxin räppineekerit”.

Kun makaa kultansa vieressä ja on täysin omistautunut hänelle, niin saattaa hiukan ärsyttää, että hän ei antanut eilen eikä mahdollisesti toissapäivänäkään. Suhteessa pysyy silti, mutta yöllä joku älytön seksihalu nappaa järjen nystyrät helvettiin. Haluaa karata hetkeksi pois ja sen jälkeen todellisuuteen palaaminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Hiukan tuolta minusta tuntui, mutta ei samalla tavalla. Tässä oli jotakin post-romanttista spiritualismia mukana. Aivan kuin jokin vahvempi voima olisi pakottanut minut juoksemaan yöhön. Marikan kanssa oli ollut ihan hyvä päivä, mutta kaikki muuttuisi tämän yön jälkeen. Tämä oli viimeinen vapaaherran hetkeni julman seksin parissa. Voi pojat kun minua panetti.

Lopulta löysin sen. Se löytyi Bar Bäkkäristä. En kysynyt sen nimeä eikä minua pahemmin edes kiinnostanut. Sillä oli hopeanvaaleat hiukset ja niittivyö. Perus rokkityttö, mutta ei sellainen goottimaisen ällöttävä pissis, mitä kyseinen paikka oli yleensä pullollaan. Haluan kutsua tätä tyttöä Barbaraksi koska hänen tupla deen tissinsä ja se feikinvaalea kuontalo hiuspidennyksineen sai hänet näyttämään Barbaralta. Jestas, mikä puuma se oli! Näytti ihan alaikäiseltä, mutta paljastui kuitenkin päälle kolmekymppiseksi. Esitteli minulle lompakosta kuvia skidistään, jonka isä oli lähtenyt matkoihinsa ilmeisestikin sen seksitoilailujen vuoksi. Fiksu päätös. Minua ällötti, mutta silti halusin häntä helvetisti. Se pieni sottaisuus teki hänestä täydellisen.

Nuolin hänen lävistettyä kieltään miesten vessassa ja siellä hän halusi sen tehdä. Hänen liskomainen kielensä lipoi huuliani. Hän puri minua ja kovaa. Läimäyttelin häntä pepulle todella rajusti. Aina silloin hän ähkäisi kuuluvasti ja taivutti päätään taaksepäin. Työnsin naamani hänen tissiensä väliin ja otin vehkeeni esille. Hän luki ajatukseni ja riuhtoi nopeasti hameen pois päältään. Tällä kertaa olin fiksu ja asetin kondomin päälle. Jumankauta, että hänen sisustansa oli lämmin ja en tiedä miksi, mutta hänen hiuksensa tuoksuivat pullalta. Uunituoreelta pullalta. Joku huuteli oven takana hermona: ”Vittuun sieltä apinat!”. En antanut sen häiritä. Panin sitä rokkihoroa ja vedin hiuksista niin kovaa, että käteeni jäi niitä hiuslisäkkeitä. Heitin ne kusiselle lattialle ja tönin hänet samaan paikkaan nelinkontin. Työnsin kullin takaapäin sisään. ”Ai! Sattuuuuu!”, se huusi. Minä vaan nauroin. Se oli mahtavaa. Kaikesta kovaotteisuudestani huolimatta hän sai voimakkaan ruiskuorgasmin. Hemmetti, että sitä nestettä lensi. Koko lattia täyttyi hänen pillumehustaan ja olin järkyttynyt. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään sellaista. Laitoin penikseni hiukan peloissani takaisin housuihini ja juoksin nopeasti pois vessasta ja sitä soittoa koko baarista. Joku meni autolla ohitseni ja auton stereoista kajahteli ulos Tamara Lundin ”Sinun omasi”. Se oli äitini suosikkikappale. Voi kun äiti olikin vaan ihana. Tuli ihan ikävä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

003

Ilman muuta sen piti mennä niin. Kaikki oli ollut selvää alusta lähtien. Kaikessa siinä huumassa ja todellisuudentajun menettämisen lomassa minun olisi pitänyt tajuta se. Mutta ei. En todellakaan ollut tullut ajatelleeksi – tai oikeammin sanottuna – minua ei ollut kiinnostanut ajatella. Vittu. Marika oli pahin horo, mitä olin koskaan tavannut. Ja mitä pahemmaksi hän silmissäni muuttui, sitä enemmän ja jatkuvammin halusin häntä. Heräsin yhtenä aamuna yksin kotoa sängystäni aivan järkyttävän aamuseisokin kanssa. Ensimmäinen asia mielessäni oli Marikan sileäksi ajeltu posliinipillu. Minulla oli helvetin kova kusihätä. En kuitenkaan voinut mennä vessaan sillä kullini oli kovempi kuin Baabelin torni. Ja vielä syntisempi. Rakastin syntisyyttäni. Ajattelin Marikaa ja aloin masturboida. Olin todella kiihottunut, mutta tunnelmani laski hieman, kun jostain syystä aloin ajatella asioiden todellista laitaa. Otin huomioon todellisen maailman, sen mitä todella tapahtui mielikuvitukseni ulkopuolella. Niin kuin esimerkiksi mitähän Marika mahtaa tuntea tai millaiset hänen vanhempansa ovat.

Se oli aina ollut ongelmani. Liika ajatteleminen. Siksi kai pidin alkoholista niin paljon. Sillä sain turrutettua aivojani sen verran, että olin hetken vapaa. Vapaa siitä, että tietokone, jota aivoiksi kutsutaan ja joka sijaitsee pääkalloni sisällä, lopettaisi hetkeksi jatkuvien laskutoimitustensa tekemisen ja antaisi minun olla rauhassa. Tai itse asiassa en usko laskutoimitusten lakkaavan, vaan pikemminkin niiden tulosten tulostaminen tietoiselle mielelleni häiriintyy. Niin kuin vetäisin printterin tai näytön piuhan irti keskusyksiköstä. Laskeminen jatkuisi edelleen, mutta minun ei tarvitsisi katsella sitä ja voisin mennä juoksemaan kedolla perhosten sekaan. Toinen syy, minkä uskon vaikuttavan alkoholin vapauttavaan vaikutukseen minussa, on aivojen informaation saannin häiriintyminen. Humalassa silmät ja korvat ja nenä ja iho eivät enää näe yhtä selvästi. Aivoilla on varmasti jokin mekanismi, jonka avulla ne huomaavat, että aisteihin ei voi enää luottaa, jolloin ne lakkaavat ottamasta niiden tuottamaa informaatiota vastaan. Tai ainakin niiden kriittinen näkemys niitä kohtaan kasvaa. Silloin suurin osa niiden energiasta menee epäluotettavien aistien kanssa kommunikoimiseen ja niiden tuottaman informaation suodattamiseen. Ja minulle jää enemmän aikaa tehdä mitä haluan.

Mutta mikä tämä minä sitten on – jos se ei ole aivoni eikä aistini? Kuitenkin identifioidun itsekseni, ajattelen olevani minä joka hetki. Olin hereillä tai valveilla tai humalassa tai selvin päin. Minä olen minä. Piste. Descartes sijoitti minän käpyrauhaseen. En ymmärrä miksi. Eikä tarvitsekaan ymmärtää. Descartesilla oli nimittäin lisäksi yksi varma apukeino, jos hän ei keksinyt oikeaa selitystä. Jumala. Jumala lopulta takasi aina kaiken onnistumisen. Esimerkiksi Descartesilla Jumala takasi ulkomaailman olemassaolon, koska sitä ei voinut itse todeta, koska itse on vain omassa itsessään oleva. Mutta mitä minä voin sanoa? Kukaan ei takaa enää minulle mitään, koska Jumala on kuollut, kuten Nietzsche asian totesi. Minulla ei ole enää ketään johon voin luottaa paitsi minä – ja nyt olin varsinaisessa kusessa, koska en edes tiennyt kuka tai mikä tai missä tämä minä oli. Ja jälleen ajattelin liikaa.

Liika ajatteleminen oli erityisen vakava ongelma seksissä, sillä kaikkialle poukkoilevat ajatukset saivat minut unohtamaan mitä olin tekemässä ja sillä oli yksi erittäin epämiellyttävä sivuvaikutus: menetin kosketuksen itseeni ja mikä pahinta, penikseeni. Vaikka kokisin tytön kuinka ihanaksi tahansa, minulle saattaa käydä milloin vain odottamatta niin, että ajatukseni katoavat kaikkeen siihen informaatioon, joka kaiken aikaa leijuu keskellämme ja yllämme ja alapuolellamme. Juuri silloin, kun voisin tulla osaksi universumia työntymällä sinne, mitä Aristoteles kutsui paikaksi, joka voi muuttua vain silloin jos siellä tapahtuu muutos, juuri silloin menetän kokonaan käsityksen siitä kuka minä olen. Ja silloin en enää ole minä enkä ole yhtä itseni enkä kehoni kanssa. Kehoni muuttuu löysäksi ja tylsäksi, se ei reagoi ärsykkeisiin ja vain valuu velttona sängyltä yhdessä hyvän mieleni ja kokemukseni kanssa. Inhoan noita hetkiä. Haluaisin vain olla ajattelematta. Mutta olen harjoitellut ajattelua niin paljon. Se tapahtuu automaattisesti. Samalla tavalla kuin silmäni automaattisesti näkevät, aivoni automaattisesti ajattelevat. Homer Simpson työnsi kerran aivoihinsa vahaliidun ja hänestä tuli nero. Ehkä voisin kokeilla samaa temppua. En tosin usko, että monikaan tyttö kokisi sitä kovin ihastuttavana. Tai tiedä häntä, penetraatiosta siinäkin on kyse.

Rupesin masturboimaan Marikan käsittämättömän kauniit rinnat mielessäni. Ajattelin kuinka puristelisin niitä ja työntäisin penikseni niiden väliin ja kuinka laukeaisin niiden päälle. Tulin niin kovaksi. Ja sitten. Ensimmäinen ajatus jostain, joka ei kuulunut välittömästi tähän tilanteeseen, esimerkiksi ajatus laukeamisesta. Niin älytöntä kuin se onkin – sehän on todella kiihottavaa – mutta se ei kuulu välittömään kokemukseen. Se sai ajatukseni harhailemaan, se aloitti vyöryn, jota en voinut enää pysäyttää. Hetken päästä ajattelin jo vuoristoratoja ja pörssiosakkeita. Muistin erään miehen pienestä kreikkalaisesta kaupungista, jossa olin ollut lomailemassa. Tapasin siellä saksalaisen tytön, jonka kanssa aloitin suhteen. Kadulla tämä mies sanoi minulle: ”easy come, easy go”. En silloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta myöhemmin ymmärsin. Nousuja ja laskuja silloin kun minun pitäisi keskittyä vain nousuihin, vain koviin ajatuksiin: pesäpallomailoihin, kreikkalaisiin patsaisiin, Eiffel-torniin, Jared Leton käteen From Yesterday -musiikkivideossa – kaikkeen, mikä vain olisi kovaa ja pystyasennossa. Mutta karkaavat ajatukseni – en saanut niistä kiinni. Menetin kosketuksen itseeni, toisin sanoen penikseni rentoutui. Kiroilin ja löin päätäni seinään. Yritin rauhoittua ja miettiä Marikaa mitä perversseimmillä tavoilla. Kuinka raiskaisin häntä tai naisin hänen kuollutta ruumistaan. Ei, edes kaikkein sairaimmat ajatukset eivät auttaneet minua. Yritin ajatella myös romanttisia hetkiä hänen kanssaan ja mukavaa perhelounasta hänen vanhempiensa seurassa. Sekään ei auttanut. Menetin kovuuteni. Kuten Henry Miller asian totesi: ”en ollut enää edes henkilökohtainen kovuus”. Millerille henkilökohtainen kovuus tarkoitti kai heikointa kovuuden astetta. Minulle taas juuri henkilökohtainen kovuus oli aidointa kovuutta – juuri siinä on koko asian ydin. En ollut enää mitään henkilökohtaista. Jotta voisin olla niin voimakkaasti läsnä, että voisin näyttää herkimmän kohtani, kovettuneen penikseni, minun pitäisi olla todella jotenkin henkilökohtaisesti kokemassa se tilanne. Olla ihan itse siinä läsnä. Jos rupeaa miettimään kuka itse on, niin kaikki henkilökohtaisuus katoaa pohdiskelun ajaksi. Ei ole enää oma itsensä, ei itselleen eikä myöskään vieressään olevalle tytölle. On irtaantunut kaikesta. Ja mikä pahinta, itsestään. Ja henkilökohtaisesta kovuudestaan. Voi olla vaikka kuinka kiihottunut, mutta ei tunne omaa kovuuttaan.

Mutta tämä on ristiriitaista. Itseni suhteen on parempi, että olen todella kosketuksissa omaan itseeni. Mutta toiseen suuntaan tilanne voi olla aivan toinen. Voi olla parempi, että ajattelen tytön joksikin toiseksi. Tai voin ajatella hänet kaikiksi maailman tytöiksi. Voin ajatella panevani kaikkia maailman tyttöjä samaan aikaan. Silloin olen todella vapaa. Olen vapaa, koska olen saanut kaiken. Minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään. Olen täysin vapaa kaikista minua ohjaavista paineista ja vaatimuksista ja riittämättömyyden tunteista ja siitä, että minut on geneettisesti ohjelmoitu jatkamaan geenieni olemassaoloa mahdollisimman tehokkaasti. Toisin sanottuna joko etsimällä niille täydellisesti sopivan partnerin (kuten Air kuvaa kappaleessaan Biology) tai levittämällä niitä mahdollisimman moneen kohteeseen. Tämä on tietysti huijausta, sillä yleensä käytän ehkäisyä.

Haluaisin palata Marikaan, mutta minun oli pakko miettiä tämä asia ensin läpi. Juuri tätä tarkoitin kun sanoin, että sekosin välillä (jatkuvasti) omiin ajatuksiini. Haluaisin todella oppia olemaan ajattelematta. Niin kuin ne ihastuttavat bimbot tytöt, jotka vain naureskelevat kaikelle eivätkä tunnu ajattelevan yhtään mitään. Pidän heistä paljon enemmän kuin älyllisistä filosofitytöistä. He ovat niin paljon paremmin kosketuksissa itseensä. He eivät mieti omaa ruumistaan pois. He ovat läsnä omassa kehossaan. Ja he ottavat myös minut omaan kehoonsa. Eivät jätä minua ulkopuolelle. He luottavat intuitioonsa ja aisteihinsa. He eivät ole koko ajan kyseenalaistamassa kaikkea niin kuin vaikkapa feministit. He ovat. Me olemme. Ollaan.

Vaikka en ollut enää kova enkä oikeastaan enää edes kiihottunut halusin silti tulla. Mikä on aloitettu, se on vietävä loppuun. Niin isäni aina opetti minulle. Halusin olla isäni neuvojen arvoinen. Olin aina halunnut olla. Isä on pojan elämän tärkein ihminen. Koko elämänsä poika pyrkii toteuttamaan niitä asioita, joihin hän ei lapsena pystynyt – hän tunsi aina isänsä katseen arvostelevan ja tuomitsevan häntä. Hän halusi aina olla tarpeeksi hyvä isälleen. Mutta se oli mahdoton tehtävä. Isä oli aina kaikessa parempi, totta kai. Olihan hän suurempi ja vahvempi ja viisaampi. Ja tietysti, oli saanut äidin. Pojalla ei ollut mahdollisuuksia ja sitten kun lopulta oli, ei se ollut enää reilua peliä eikä sillä ollut enää merkitystä, koska kuolema on huijaamista. Tämä ristiriita ei koskaan ratkennut.

Isän miettiminen ei suoraan sanottuna myöskään parantanut fiilistäni masturboinnin suhteen. Penikseni kutistui jatkuvasti. Hermostuin ja huitaisin vapaalla kädelläni lampun alas yöpöydältä. Se murskaantui sirpaleiksi ja hämärä aamunkajo astui kirkkaan valon tilalle. Kiroilin, mutta en voinut lopettaa runkkaamista. Lampun hajoamisesta johtunut suuttuminen itse asiassa hieman paransi fiilistäni. Kovetuin hieman enemmän. Sain mukavia aggressiivisia mielikuvia päähäni. Aargh! Niiden turvin lähdin lopulliseen iskuun. Suljin silmäni ja keskitin kaiken energiani kahteen paikkaan, oikeaan käteeni ja penikseeni. Se tuntui auttavan. Aloin pikku hiljaa tuntea jonkinlaisia positiivisia tuntemuksia myöhemmin mainitulla alueella. Käteni sen sijaan alkoi väsyä. Puristin penistäni kaikin voimin saadakseni maksimaalisen tunne-elämyksen. Liikutin kättäni niin nopeasti kuin pystyin. Olin kehittänyt tähän erityisen tekniikan. Kun ranne alkaa väsyä liikaa, kannattaa siirtyä käyttämään koko kättä. Liike on hyvä mielikuvissa ohjata hartiaan asti. Silloin ei liikuta enää pelkkää ylirasittunutta rannetta, vaan voi ottaa käyttöönsä koko käsivarren voimavarat. Tämä on erittäin hyödyllistä tilanteissa, joissa nopea ratkaisu ei toimi.

Hekumani alkoi pikku hiljaa saavuttaa huippuaan. Tunsin mukavan lämpimän tunteen peniksessäni. Se alkoi kovettua. Se oli selvä merkki siitä, että laukeaminen oli lähellä. Huusin: ”Joo, joo!!” ja laukesin. Sperma valui ympäriinsä ja kirveli ylenpalttisesta hinkkauksesta haavautunutta penistäni. Spermaa valui myös sängynreunalla lojuneelle John Irwingin Kaikki isäni hotellit -kirjalle ja sen vieressä oleville lasinsiruille. Olin juuri ennen nukkumaanmenoa lukenut kirjasta kohtauksen, jossa Berryjen perheen lemmikkikarhu State o’ Maine saa surmansa. Se on surullinen kohtaus. Olen aina pitänyt karhuista. Joskus toivoisin jopa olevani karhu.

Nousin sängystä mennäkseni suihkuun. Samalla tunsin viiltävää kipua jalassani muistin lasinsirut. Kirosin ja katsoin kuinka lattialla sperma ja veri sekoittuivat hajonneeseen lamppuun. Näky oli tavallaan aika inspiroiva. Elämän kaksi tärkeintä nestettä ja jotain terävää, tappavaa ja täysin keinotekoista. Tuota cocktailia ei kannattanut nauttia. Valkoinen ja punainen sopivat esteettisesti hyvin yhteen ja etsin jo silmilläni kameraa, mutta päätin kuitenkin hoitaa asiat tärkeysjärjestyksessä. Kumarruin nostamaan lamppua lattialta. Otin kiinni lampusta ja koin jälleen muistinvirkistyksen. Sperma on suurimmaksi osaksi vettä. Vesi johtaa sähköä. Lamppu oli edelleen päällä ja kiinni seinässä. En ehtinyt enää pysäyttää kättäni. Kaikki tapahtui niin hitaasti, mutta olin silti auttamattoman myöhässä. Elämän viimeiset hetket kestävät ikuisuuden. Sanotaan, että filmirulla pyörii silmiesi edessä. Elokuva omasta elämästäsi, jota et koskaan ehtinyt tehdä. Elämästä, jota et ehtinyt elää. Katsoin hidastettuna oman käteni liikettä. Elokuvantekijät todella ovat intuitiivisia psykologeja. Mitä tein elämäni viimeiset hetket? Tein ainoan asian, jonka todella halusin tehdä, mikä todella merkitsi minulle jotain. Ajattelin Marikaa. Ajattelin kuinka nussin häntä. Ajattelin hänen ihania tissejään, hänen pehmeitä runsaita huuliaan ja hänen ihanaa mehukasta alapäätään. Oli niin ihanaa työntyä häneen. Tein ne kaikki asiat, joita olisin halunnut hänelle tehdä, mutta en ollut koskaan ehtinyt tai uskaltanut. Tiesin sen nyt, rakastin häntä. Marikaa. En ollut koskaan rakastanut ketään. Nyt tiesin mitä se tarkoitti. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Pian siirtyisin galaksien ulkopuolelle: sinne, missä ei ole aikaa; sinne, missä ei ole mitään. Ja olisin yksin, niin perkeleen yksin.

Viimeinen ajatukseni oli: no, saisinpahan runkata ikuisesti haavaisella peniksellä.

004

Jäin bussista pois Vilhonvuoren pysäkillä. Koko alue oli täynnä juoppoja sun muuta hämärää porukkaa. ”Niin perus”, tuumasin hiljaa ja kävelin suoraan kotiin. Oli nälkä ja jano, mutta en jaksanut mennä kauppaan. Halusin vain suoraan sänkyyn makaamaan, vetää peiton korville ja nukkua. Vaikka en tiennyt tulisiko nukkumisesta mitään, olin sen verran sekaisin vielä viime yön tapahtumista. Toisaalta tunsin voitonriemua siitä, että olin päässyt Marikan kanssa sänkyyn, joten uskoin myös pystyväni nukkumiseen. Näppäilin porttikongin koodin ja astuin sisäpihalle. En ole mikään taidesielu, mutta täytyy myöntää, että pidin siitä mitä lumi oli saanut aikaiseksi. Pihan keskellä oleva suuri kuusi oli jo kauan sitten koristeltu jouluvaloilla, mutta nyt paksu lumipeite himmensi räikeät punasävyiset koristeet hienosti. Jonkun naapurin ökykalliin näköinen Jaguar oli parkissa kuusen vieressä. Se näytti olevan kuin suoraan pohjoisen matkailuesitteestä: ”Tervetuloa pohjolaan, täällä on vitun kylmä, mutta ihmiset ovat rikkaita – he voivat ostaa auton, jolla ei tosin voi ajaa kuin pari kuukautta vuodessa!” Piirsin kullin Jaguarin takalasin lumipeitteeseen ja kävelin naureskellen ovelle. Juuri työntäessäni avainta lukkoon ovesta tuli pitkässä mustassa takissa ulos seinänaapurini, herra Rönkä. Rönkä oli hieman yli keski-ikäinen mies, joka lähti joka aamu aikaisin töihin ja kolisteli aina mennessään. Heräsin yleensä siihen. Olin jo pitkään suunnitellut jotain jekkua hänelle. En ollut vielä keksinyt mitä se voisi olla. Rönkä, perus äijä, katseli minua vihaisena ja kas kas, käveli Jaguarille ja avasi sen ovet. Odotin ovenraossa, että hän huomaisi takalasin taideteoksen. Rönkä kääntyi minuun päin ja melkein näin savun nousevan hänen korvistaan. Naama oli punainen kuin possulla. Osoitin häntä sormellani ja hymyilin ärsyttävintä hymyäni. ”Gotcha!” ajattelin ja astuin sisälle. Se oli kuin Ville Vallattoman ja Yrjö Karhusen perinteinen yhteenotto parhaimmillaan. Päivä oli lähtenyt ehkä sittenkin hyvin käyntiin.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin kun astuin sisälle kotiin, oli outo haju. Ihan kuin jotain olisi palanut. Haju oli jotenkin tuttu, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään. Jostain syystä se muistutti minua viime yöstä. ”Moro!”, huusin. Odotin vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Kummallista, yleensä kämppikseni Arto oli aina tähän aikaan kotona. Ehkä hän oli jonkun tytön luona. Tai nukkui vaan liian sikeästi kuullakseen huutoni, mikä oli kyllä huomattavasti todennäköisempää. Römysin vähän eteisessä saadakseni hänen huomionsa ja sitten syöksyin hänen huoneeseensa. ”Herätys, runkkari!”, huusin. En arvannutkaan miten oikeassa olin ollut. Arto makasi lattialla, jonkinlaisen valkoisen veren tahrimana. Hän näytti kuolleelta. Ei vittu, ajattelin.

***

Tajusin aika nopeasti, mitä siellä oli tapahtunut, mutta toisaalta minulla ei ollut hajuakaan. Arton vehje oli ruhjeilla ja hän makasi lattialla toinen käsi kiinni siinä. Hätäpäissäni aluksi fiilistelin kuinka metkalta se näytti. Spermaa ja verta sekaisin ja vielä lasinsiruja. Hain kamerani ja otin pari kuvaa. ”Nykytaidetta”, totesin, mutta sitten olinkin jo peloissani Arton elottoman ruumiin vieressä. Huusin Artoa ja otin häntä kasvoista kiinni. Vitun jätkä. Läpsäisin häntä kasvoille, mutta kaverista ei irronnut mitään reaktiota. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tämä ei ollut mitään kämppisten välistä runkkukuolemahuumoria. Yritin kokeilla pulssia, mutta typeryyttäni en ollut oikein varma tunsinko mitään. En ollut koskaan joutunut soittamaan ambulanssia, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Olin ollut väärässä. Tämä päivä ei ollut menossa parempaan suuntaan. Ambulanssi tuli yllättävän hitaasti paikalle, mutta se johtui varmaan siitä, että koko viikon liikenne oli ollut jumissa ylenpalttisen lumimäärän vuoksi. Lähdin mukaan sairaalaan. Tunnin odottelun jälkeen minulle tultiin kertomaan, että Arto oli koomassa. Siis koomassa ihan oikeasti. Luulin, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa ja Aaron Spellingin ihmissuhde-TV-sarjoissa.

Olin totaalisesti järkyttynyt. Eihän tällaiseen voi valmistautua mitenkään. Arto oli jo pitkään ollut poissaoleva ja olisin voinut aavistaa, että jotain tälläistä voisi tapahtua. Usein kun tulin kotiin, hänen huoneestaan ei kuulunut edes pieraisua moneen tuntiin. Ei mitään, ei edes tietokoneen näppäimistön ääntä. Aavistelin usein pahaa. Siksi välillä kävinkin hänen huoneessaan tarkistamassa, että hän ylipäätään oli hengissä. Usein hän saattoi vain istua lähes katatonisena koneensa edessä otsa kurtussa ja pelata nettipokeria.

- Mikäs meno? saatoin kysyä varovasti.
- Vittu, hän totesi hyvin usein ilman sen kummempia jatkoselittelyjä.
Hän oli fiksu kaveri, mutta siinä pelissä hän ei tuntunut muuta kuin häviävän rutosti. Sitten toisinaan, yleensä keskellä yötä, hänen huoneestaan saattoi kuulua voitonriemua: ”Uu mama!” Nämä olivat oletetusti hetkiä kun hän voitti.

Hän oli pahasti koukussa siihen pokeriin. Ehkä se oli harvoja asioita hänen elämässään, joka haastoi hänet. Arton vahva kirjaviisaus ja hänen ulospäinsuuntautunut yliakateemisuutensa olivat niin hänen heikkoutensa kuin myös vahvuutensa. Ehkä häntä vitutti suuresti, että hän ei ollut pokerissa ihan niin hyvä vaikka oli ostanut aiheesta useita kirjojakin opiskellakseen kyseistä ”alaa”. Siinä pelissä voittaminen ei ollut kuulemma tuurista kiinni. Vahvaa matematiikkaa ja loogista päättelyä se ilmeisesti vaati. Ehkä tämän vuoksi Arto jatkoi sen paukuttamista.

Hän saattoi valvoa monia päiviä putkeen mielipuolen vimmalla. Jos hän ei pelannut nettipokeria niin hän saattoi katsoa Prison Break TV-sarjaa. Hän oli ladannut kaikki jaksot netistä ja katsoi niitä yhä uudelleen maratonhengessä. Hän puhui usein Michael Scofieldistä ihan niin kuin tämä olisi ollut oikea ihminen – ystävä, jonka kanssa Arto vietti aikaansa. Aivan kuin Arto olisi yrittänyt saada mielenrauhan tuosta TV-sarjasta.

Prison Breakin ja nettipokerin lisäksi Arto kävi välillä yliopistolla suorittamassa satunnaisia kursseja esimerkiksi tähtitieteestä, joka ei ollut juurikaan liitoksissa käytännölliseen filosofiaan, jota hän muuten opiskeli. Oli vaikea pysyä kärryillä, mitä Arton mielessä liikkui. Liikaa siellä joka tapauksessa tapahtui. Yksinkertaisenkin asian hän sai kuulostamaan hyvin monimutkaiselta. Mielenkiintoista, mutta huomattavan raskasta. Tämä ensivaikutelma antaa ymmärtää, että kyseessä olisi rasvanaamainen nörtti tai lipi niin kuin 90-luvulla tykättiin sanoa.

Arto oli huomattavasti miehekkäämpi ja villimpi kaveri kuin minä. Hänellä oli jokin selittämätön viehtymys vanhempia naisia kohtaan. Enkä puhu mistään perus milffeistä vaan älykkään oloisista, sivistyneistä äideistä, jotka pukeutuvat niin kuin aikuiset naiset ja käyttäytyvät myös sen mukaisesti. Sen lisäksi Arto veti stand-up komediakeikkoja erinäisissä bileissä. Arton valttikortti oli, että hän heitti keikkaa alasti. Itseasiassa jo se alkuasetelma oli hauska. Hän käveli estraadille alasti ihan muina miehinä ja ennen ensimmäistäkään vitsiä yleisö puhkesi nauramaan täysillä. Toimivaa. Metkaa, että useampi ei tee niin.

Arto oli lievästi ilmaistuna monimutkainen kaveri. Tuntuu, että hän oli ollut jo pitkään koomassa. Juuri kun olin päättänyt, että pitäisin ryyppäämisestä ainakin viikon mittaisen tauon, sen jatkamiselle annettiin hyvä syy. Samassa mieleeni tulivat illan suunnitelmat Markun kanssa, jonka kanssa olin soitellut aamulla.

***

Istuimme Markun kanssa saunassa. Joimme 80% Stroh-rommia, jota Markku roudasi usein laivalta kotiin. Henkilökuntahinnoilla tuota uljasta juomaa sai niin kovin halvalla mukaan, että miksi turhaan jättää se sinne taxfreemyymälän hyllylle seisomaan. Kyllä me siihen cokista mukaan lantrattiin. Paljaana tuo juoma kuivatti kielen ja silmiin tulivat kyyneleet. Se oli huomattavan nopeasti päähän nousevaa kamaa. Olimme jo pari vuotta sitten ristineet Strohin viralliseksi saunajuhlajuomaksemme. Humalassa on mukavaa. Voiko sitä sen yksinkertaisemmin enää ilmaista?

Minusta tuntuu, että me suomalaiset olemme saaneet ylimääräisen geenin syntyessämme. Sen geenin vuoksi meillä on paniikinomainen tunne siitä, että kalja ja viina loppuvat maailmasta jos emme juo niitä pois. Mutta tässä sitä oltiin. En ollut yhtään sen parempi. Viina vei minut ja Markun sinä iltana. Halusimme tyhjentää maailman siitä.

Aloimme juomaan suruun Arton vuoksi, mutta jo muutaman kertakäyttömukillisen jälkeen se muuttui hauskanpidoksi. Ihmeellistä kuinka sitä sanotaan, että viina ei vie surua pois. Stroh todellakin vei surun pois ja yhtäkkiä olimme niin sekaisin, että Arto ei ollut minulla edes ajatuksissa. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, elämänmeno oli niin hektistä, että ei saanut liikaa jäädä murehtimaan muutoksia tai menetystä. Olin omaksunut tuon jalon taidon niin vahvasti, että tuskin olisin sitä rommia kovin paljon edes tarvinnut saatellakseni ajatukset jonnekin muualle Artosta.

Saunoimme pitkään ja teimme sitä itse asiassa aika usein, koska minun ja Arton tiivistä vuokrakaksiota koristi oma sauna. Kuinka monessa halvassa vuokrakaksiossa oli oma sauna? Sauna oli suurin syy miksi edelleen asuin siinä kimppakämpässä. Tilanpuute ajoi minut lähes kerran päivässä hulluksi, mutta sitten aina muistin, miksi kestin sen kaiken: oma sauna. Kyllähän se sitten sähkölaskussa näkyi, mutta toisaalta ei se minua paljon napannut, koska se pelasti monia tylsiä iltoja.

Markku kyseli Marikasta ja kerroin niin yksityiskohtaisesti kuin vaan muistin koko illan kulun siitä lähtien kun lähdimme Markun kämpältä menemään. Kaikkein koomisinta oli, että olin jotenkin onnistunut matkustamaan Sörkästä Etu-Töölöön pelkässä kauluspaidassa. Tosin minulle selvisi vasta aamulla missä päin Helsinkiä olin yöni viettänyt. Kerroin myös sukupuolitautitestistä, minne Marika oli minut pakottanut. Tuloksia sai tiedustella seuraavan viikon keskiviikkona.

- No, jos siellä jotain on, niin se on selvää mistä oot sen saanut, Markku totesi ja heitti lisää löylyä.
- Lortto, totesin – se vitun lortto.

005

Hän tykkäsi skeittipojista enkä voi alkuunkaan käsittää kuinka sain hurmattua hänet. Tapasin kutsua häntä emotytöksi. Kuinkas muutenkaan kuin ärsyttävällä korostuksella ”ii-mou gal”. Luonnollisesti hoin sitä loputtomiin ja liian usein.

Minttu oli kuin nukke. Hänen kalpean valkoiseksi meikatut kasvonsa ja musta silmämeikkinsä saivat minun kullini pelkästä ajatuksesta sykkimään. Hän oli uudenajan tuote. Ja tuote on erittäin kuvaava sana. Hän oli hyvin materialistinen niin kuin monet 90-luvulla syntyneet tytöt usein ovat. Kaiken piti aina olla uutta ja mielellään kallista. Metallinhohtoista ja puhdasta. Alushousutkin hän vaihtoi kolme kertaa päivässä, mikä nyt sinänsä ei ollut mitenkään mainitsemisen arvoinen rike. Minttu asui Roihuvuoressa, 70-luvulla rakennetussa kerrostalossa ja ei hänen vanhemmillaan rahaa niin paljon ollut. Mutta joka päivä hänellä oli vaatekauppojen kasseja käsissään ja hän esitteli minulle, mitä oli ostanut. Hänellä oli makeita vaatteita, älyttömän seksikkäitä. Juuri sellaista kamaa, jota jokainen poika toivoi tyttöystävällään olevan. Olin ihan fiiliksissä joka hetki. Vaikka hän olisi puhunut mitä tahansa idioottimaisuuksia, kuten hän usein tekikin, hymyilin vain hölmistyneenä.

Ennen Minttua minulla oli pitkän linjan kokemus huomattavasti häntä vanhemmista ja kypsemmistä naisista ja tytöistä. Hänellä oli todella hatara kosketuspinta mihinkään todellisiin, arkisiin tai vastuullisiin asioihin. Toisaalta en mitenkään olettanutkaan, että 16-vuotias tyttö kantaisi vahvaa vastuuta teoistaan. Hän osti vaatteita, kuunteli musiikkia, hengaili emokavereidensa kanssa skeittirampeilla Herttoniemen rannassa ja kävi lukiota. Kaikki tuo ihana teineyden stereotypia sai minut suunniltaan joka päivä ja kuljetti minut sopivan etäälle todellisuudesta. Se kiihotti minua niin vietävästi ja rakastuin häneen ehkä turhankin nopeasti.

Minttu tuskin tiesi, mitä rakkaus on, vaikka vannoikin sitä minulle kyyneleet silmissään, ripsivärit poskillaan viikon seurustelun jälkeen. Hulluahan se oli, mutta rakastin hänen tavallista, lapsellista maailmaansa. Sen vuoksi heittäydyin leikkiin mukaan ja halusin olla kaikessa hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Omalla tavallaan se oli todella omituista. Toisin kuin aiemmin, olin aina tutustuttanut tyttöni minun maailmaani. Tällä kertaa menimme Mintun ehdoilla ja minä en tarjoillut kuin pieniä palasia omasta kakustani. Tutustuin hänen juttuihinsa ja fiilistelin mitä pienimpiä, merkityksettömimpiä asioita. Hain häntä koulusta ja tutustuin hänen ystäviinsä, joista suurin osa oli todella kuumia pakkauksia. Tämä oli myös varsin hankalaa, sillä aina kun emme olleet yhdessä, kuvittelin itseni iltaisin myös hänen ystäviensä kanssa kun masturboin.

Pussailimme julkisesti narinkkatorilla ja kirjoitimme Kampin keskuksen viidennen kerroksen emocorneriin isolla tussilla ”Timo <3 Minttu”. Kävimme usein elokuvissa katsomassa Lindsay Lohanin tai jonkun muun teinitähtien siivittämiä romanttisia komedioita. Elin varhaisnuoruutta uudelleen ja se oli mahtavaa. Kuinka moni oikeasti saa kokea tämän kaiken uudestaan?

Olihan jutussa kääntöpuoliakin. Jouduimme valehtelemaan hänen vanhemmilleen, että olin vain 19-vuotias, vaikka olin kaksikymmentäviisi. En saanut koskaan jäädä yöksi hänen luokseen ja Mintun epäselvien halujen vuoksi hän ei ollut valmis seksiin. Tämän vuoksi masturboin siihen aikaan todella paljon. Tein sitä mitä merkillisimmissä paikoissa. Runkkasin usein lukion vessassa kun odotin, että Minttu pääsisi koulusta. Välillä kun sekoilu hänen kanssaan meni liian rajuksi, kävin vessassa ja hoidin itseni selväksi. Kerroin aina pidemmän viipymiseni syyksi kuinka vatsani oli kipeä. Tavallaan se oli tottakin, sillä äärimmäinen kiihottumiseni alkoi lopulta tuntua myös kipuna vatsassani ja etenkin kiveksissäni. Aina välillä yritin mennä pidemmälle, mutta Minttu siirsi aina käteni pois haarojensa välistä. Hän saattoi joskus vähän runkata minua, mutta useimmiten hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä sitä kovin pitkään, koska se kuulemma sattui hänen ranteeseensa. Ehdotin kaikkein epätoivoisimmillani, että hän olisi siirtänyt voimansa runkatessaan enemmän koko käsivarteensa pelkän ranteensa sijaan, kuten Arto oli joskus neuvonut tekemään. Hänellä oli myös simppeli kuvitelma, että tulisin sitä nopeammin, mitä rajummin hän tumputtaisi minua. Usein sain mustelmia, koska hän oli väärällä tavalla liian raju. Välillä saatoin tulla tosi nopeastikin kun hän oli asettunut päälleni ja pussailimme kiihkeästi. Mutta en koskaan samalla tavalla nopeasti niin kuin amerikkalaisissa teinikomedioissa. Minua kummastutti suuresti se kuinka ne teinijätkät tulivat housuihinsa pelkästä tissiin koskettamisesta. Amerikkalaiset elokuvantekijät selvästi yrittivät viestiä, että amerikkalaiset nuoret miehet eivät pysty pidättelemään siemensyöksyään. Mintun kohdalla olin itsekin usein ongelmissa. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja avata hiukan pientä suutaan ja sain helvetinmoisen stondiksen.

Kun seksiä ei saa niin silloin siitä kasvaa iso addiktio. Sen haluaminen on jokahetkistä ja järjettömän epätoivoista. Masturboinnin kaveriksi tulee nopeasti se vonkaaminen. Inhoan jo sitä sanaa itsessään, mutta vielä enemmän inhosin, että minusta tuli sellainen. Vonkaaja. Vitun vonkaaja. Olin aina kuvitellut olevani kunnon kaveri. Arvostin naisia ja tykkäsin Mintusta oikeasti. Kunnioitin, tai tässä tapauksessa, halusin kunnioittaa häntä. Halusin odottaa ja uskoin tosissani pystyväni siihen. Ajattelin, että jatkan samaan malliin; masturboin paineet pois ja keskityn muihin hienoihin asioihin, mitä suhteemme pitää sisällään. Teoriassa sen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta seurustelepa itse puoli vuotta uskomattoman seksikkään tytön kanssa, joka käyttää tajuttoman seksikkäitä alusvaatteita ja pukeutuu pelkästään hiukan paljastaviin, kireisiin paitoihin. Eikä asiaa helpota se, että tytön seurassa hengaa usein neljä samanlaista seksiteiniä. Jos tällaisesta tilanteesta on jokin järkevä keino selvitä ilman, että rupeaa vonkaamaan, niin haluan todellakin tietää. Olisin valmis kokeilemaan lähes mitä vain. Mutta sitten toisaalta, miksi minun pitäisi etääntyä asiasta, jota haluan päivin öin? Halusin hänet. Kokonaan.

Se jatkuva kestoseisokki tytön seurassa, tytön, joka näyttää ihan syötävän upealta ja sitten kuitenkaan ei voi saada häntä. Pitäisi vain esittää, että selviää tilanteesta ja kaikki on okei. Miettiä jotain muuta ja ottaa iisisti. Mennä vaikka keittiöön syömään ruisleipä, katsoa TV:stä Frendejä ja käydä saunassa. Soittaa kitaraa ja käydä Facebookissa kirjoittamassa joku fiksunhauska statuspäivitys. Tämän jälkeen palata hänen seuraansa. PAM! Ja taas! Kulli nousee pystyyn ja haluaa häntä vain enemmän. Kaikki tuo iisisti ottaminen on tekopyhää paskaa! Sekoaa vain lopulta jos kiertelee asiaa. Tästä tulen johtopäätökseen, että vonkaaminen on ymmärrettävää. Se on hyväksyttävää ja luonnollista. Minusta seksikirjoihin pitäisi kirjoittaa miehen vonkaamisesta oma luku, joka on perusvireeltään hiukan humoristinen, mutta kuitenkin selkeän analyyttinen. Vonkaaminen on ihan okei. Tällä pohjustan tietysti sitä kuinka ennen pitkää, puolipakottamalla, sain hänet suostumaan seksiin.

Hän vaatimalla vaati, että en käyttäisi kondomia. Se olisi kuulemma luonnollisempaa niin. Hän rupesi käyttämään pillereitä ja tämä oli tietysti hyvä asia. Tuskin juuri kukaan jäbä varta vasten haluaa kumilla nussia.

Se ei ollut mikään elokuvamainen, romanttinen ilta. Ei ollut kynttilöitä tai pehmeää balladimusiikkia, jota tulkitsee Jeff Buckley. Ei ollut mitään spesiaalia illallista ennen sitä. Se oli ihan normaali ilta. Minttu tuli minun luokseni ja hänellä oli sinä iltana tulenpunaiset, pitsiset, kalliinnäköiset alusvaatteet. Hän näytti jumalaiselta. Varmistaakseni, että en mokaisi mitenkään, olin masturboinut aamulla ja en ollut syönyt liikaa välttääkseni kaikenmaailman ilmavaivat. Yritin olla täydellisesti valmistautunut. Sen sijaan Minttu oli tosi viileänä ja rauhallisena asian suhteen.

Hän riisui vaatteensa ja halusi, että minä olen päällä. Olin aiemmin ollut vain yhden neitsyen kanssa ja muistoni siitä kerrasta olivat huonot. Se oli vaikeaa. Se muija oli supertiukka ja vertakin tuli. Minttu oli ihan erilainen. Hän ei ollut yhtään liian tiukka ja muutenkin homma sujui. Se oli mahtavaa. Juuri sellaista kuin olin aina kuvitellut homman olevan masturboidessani heidän vessansa lattialla hänen vanhempiensa katsoessa uutisia TV:stä. Usein saatoin istua hetken käteni päällä niin, että se puutui, ja kun tämän jälkeen masturboin, tuntui siltä kuin joku muu olisi runkannut minua. Arton mukaan tämän tekniikan nimi oli The Stranger. Uskokaa tai älkää, mutta se toimii.

Minttu oli koko seksin ajan etäinen, mikä sinänsä lisäsi kiihotustani. Se oli passiivista solvaamista. Hän ei sanonut, että penikseni olisi liian pieni. Hän ei myöskään sanonut minun olevan huono siinä. Mutta se tyhjähkö tuijotus sai minussa omituisia fiiliksiä aikaan. Koin olevani yhtäkkiä jotenkin hänen alapuolellaan ja juuri se olikin niin kiihottavaa. Se, kuinka pienieleisesti hän alensi minua ja hallitsi tilannetta vähättelevällä katseellaan. Aivan kuin hän olisi silmillään sanonut minulle: ”Olisipa tämä jo pois alta niin voisimme katsoa Sinkkuelämää DVD:ltä”.

Se oli upeaa seksiä ja muistan kuinka useasti masturboin sille vielä myöhemminkin. Vielä senkin jälkeen kun hän löysi unelmiensa skeittipojan. Vielä senkin jälkeen kun hän mursi sydämeni ja itkin hänen menettämistään. Vielä senkin jälkeen kun seksi ei pitkään aikaan tuntunut enää samalta juuri kenenkään kanssa. Vielä senkin jälkeen kun olin jopa hetkellisesti rakastunut muihin tyttöihin. Ja vielä senkin jälkeen kun hän poisti minut Facebook-kavereistaan ja blokkasi minut kun yritin lisätä häntä uudelleen kaveriksi.

Totta kai olin olettanut, että hän oli neitsyt, koska hän ei ollut valmis harrastamaan seksiä. Mutta näinhän asia ei ollut. Hänellä oli ollut nuoresta iästään huolimatta helvetisti seksikumppaneita. Varsinaisia poikakavereita ei ollut ollut, mikä periaatteessa sai minut vain enemmän suunniltani. Kuinka näin nuori ja näin viattoman oloinen tyttö oli saattanut sekoilla jo niin paljon elämässään? Kuulin eron jälkeen hänen ystäviltään paljon epämiellyttäviä totuuksia muun muassa siitä, kuinka Minttu tykkäsi ottaa suihin. Ei se minulta koskaan suihin ottanut! Kuulin, kuinka se oli maannut kokonaisen bändin kanssa saman illan aikana jonkun Nosturissa tapahtuneen HC-illan jälkeen. Puoli vuotta odotin seksiä hänen kanssaan ja koin pahaa omaatuntoa vonkaamisestani. Kaiken tämän päätteeksi mitä luultavimmin sain häneltä sukupuolitaudin. Vitun lortto.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ!!!