...

Olen harjoitellut nyt viikon ns. "sinkkueämää" ja todennut, että en ehkä enää viihtyisi sinkkuna. Miten ennen pärjäsin yksin? Miten ihmeessä vietin aikaani? Mitä minä tein? Missä kävin? Ja ennen kaikkea - kenen kanssa minä oikein puhuin?!? Olen huomannut tämän viikon aikana, että tyhjään ja hiljaiseen kotiin on tylsä tulla. Eihän täällä ole ketään kenelle puhua!!! En jaksa joka ilta lärpätä puhelimessa kavereiden kanssa, ja yhteiset puhelut on typistetty lähinnä päivän kuulumisten vaihtoon. Kymmenen minuuttia illassa on ihan liian vähän minun kaltaiselle lärpälle.

Ajalla on merkillinen vaikutus ihmismieleen. Jostain syystä minun on melkein vaikea muistaa, millaista oli olla sinkku. Puolitoista vuotta ei vielä ole kovin pitkä aika, mutta elämäni on muutuunut paljon sinä aikana. Olen tottunut jo siihen että minusta on tullut me, ja että minun onkin meidän. Olen myös jo niin tottunut siihen, että asunnossa on mies, että olen luopunut kaikista niistä "miehisistä" askareista, joista ennen selviydyin itsekseni. En vaan enää viitsi nähdä sitä vaivaa, kun tiedän että joku toinen sen hoitaa. Elämästä on tullut jollainlailla yksinkertaisempaa ja helpompaa, mutta samalla myös moniuloitteisempaa.

Olen aina sanonut olevani enemmän parisuhde-tyyppiä kuin sinkku-sorttia. Ei niin että sinkkuelämässäni olisi ollut mitään sen kummempaa vikaa mutta minun luonteelleni suhteellisuus sopii paremmin. Tämä viikko on ollut varsin hyvä merkki siitä. Ikävä on ihan mieletön ja lasken jo tunteja siihen, kun toinen vihdoinkin laskeutuu taas tämän maan kamaralle.

Vaikka puhun lähes työkseni, niin tuntuu että pää räjähtää kohta, jos en saa puhua jonkun kanssa. Haluan että kotona on joku jolle voin höpöttää ja vastavuoroisesti myös mököttää. Joku joka ei välttämättä aina edes kuuntele puoliakaan siitä mitä puhun, mutta on kuitenkin läsnä. Joku joka sanoo "hmmm" tai "juu" kun minä puhun. Joku joka huomaa, että en puhukaan ja antaa minun olla hiljaa. Joku joka osaa ottaa juuri silloin lähelle ja lohduttaa.

Onneksi odotus päättyy huomenna.