Blogi

Kuuntelin tänään bussissa, kuinka joukko teinejä keskusteli Alvar Aallosta. Noin kymmenen nuoren joukosta yksi tiesi, että "se suunnitteli ne lasit", muut olivat lähinnä hiljaa. Kukaan ei osannut nimetä mitään muuuta Aallon saavutusta.

Tunsin jonkin asteista myötähäpeää näitä tulevaisuuden toivoja kohtaan mutta ennen kaikkea tunsin oloni melko ahdistuneeksi. Tässäkö ovat oikeasti ne tulevaisuuden toivot, jotka vievät Suomea maailmalle tulevaisuudessa, ja pitävät meistä huolta kun me olemme vanhoja?

Juuri nyt tunnen suurta ylpeyttä siitä, että oma yleistietoni on hiukan vankemmalla pohjalla. Iso kiitos kuuluu omalle äidilleni, jonka kanssa olen käynyt monen monta hyvää keskustelua, ja joka on kuin tietopankki monen asian suhteen. On myös pakko kiittää äitiäni siitä, että hän on aina osannut pitää yllä lastensa luontaista uteliaisuutta. Näin olen oppinut paljon asioita.

Toivottavasti omat lapseni (mikäli sellaisia joskus on) ovat yhtä uteliaita kuin minä, sillä maailma on paljon ihmeellisempi paikka, kun on jotain uutta ihmeteltävää ja opittavaa.

Syksyllä kotiimme saapui uusi "perheenjäsen", Juan Carlos. Aluksi luulin, että oli ihan normaalia, että karvoja on joka puolella. Ajattelin, että ajan kanssa se loppuu. Toisin kuitenkin kävi. Viimeiset puoli vuotta on ollut melkoista karvashowta. Valkoisia karvoja on ollut ihan joka puolella; sohvalla, pöydillä, vaatteissa, sängyssä... Viimein oli pakko tunnustaa tosiasiat: JC:lla taitaa olla kapi. :/

Viime viikolla meni sitten lopullisesti hermot ja laitoin entiselle omistajalle palautetta. Sain vastauksen yllättävän nopeasti ja sovimme, että voimme palauttaa JC:n.

Nyt meillä on uusi JC! Turkki kiiltää ja ainakaan vielä karvoja ei näy missään. Ja se on nyt kokonaan musta! Wohoo!!!

Noin viisi vuotta sitten tajusin olevani vanha. En enää jaksanut riekkua aamuun asti baarissa, puhumattakaan jatkoista. Siinä missä ennen löysin itseni jatkoilta lauantaiaamuna tuijottamassa yliopistolta varastettua mäyrää tai pelaamassa sählyä jokun eteisessä, huomasin löytäväni itseni aina vaan omasta sängystä. Yksin.

Kolme vuotta sitten tajusin olevani sinkku. Olin matkalla baarista kotiin kun tapasin sattumalta yhden puolitutun kundin, jonka kanssa jäin puiston penkille istumaan ja juttelemaan. Muistan, kuinka istuimme useamman tunnin katsemassa kuinka kaupunki herää uuteen päivää. En enää edes muista hänen nimeä mutta jostain syystä muistan hyvin mistä puhuimme. Meillä oli ikäeroa useamman vuoden verran emmekä oikeastaan edes tunteneet toisiamme mutta tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Ehkä jossain toisessa elämässä tai toisessa tilanteessa olisimme voineet jatkaa juttua pidempäänkin, ehkä jopa läpi koko elämän. Mutta ei nyt. Auringon noustessa jatkoimme eri suuntiin, enkä sen koomin ole nähnyt häntä.

Kaksi vuotta sitten tajusin, että en ehkä koskaan löydä itselleni sellaista ihmistä, jonka kanssa haluan viettää koko loppu elämäni. Olin tavannut parin edellisen vuoden aikana paljon ihania ihmisiä mutta kukaan ei tuntunut "omalta". Oli elokuu ja olin menossa treffelle. Sanoin ystävälleni, että näiden treffien jälkeen en enää halua vähään aikaan tutustua yhteenkään ihmiseen. Olin väsynyt puolittaisiin ihmissuhteiin ja "ihan kivoihin" tyyppeihin, joten olin päättänyt heittää kirveen kaivon. Ruostukoon siellä. Toisin kuitenkin kävi.

Tänään tajusin, että en olekaan vanha enkä sinkku. Niin se vaan maailma muuttuu, ja minä myös. Uusi minä alkaa olla jo monta senttiä pienempi kuin entinen, ja vaakakin näyttää ihan eri lukemia kuin muutama kuukausi sitten. Elämä on melko merkillinen juttu. :)

Laskeskelin pari viikkoa sitten, että tulevan kevään/kesän aikana tiedän ainakin kahdeksan syntyvää vauvaa. Yksi ehti maailmaan jo tällä viikolla ja tästä eteenpäin vauvoja tupsahtaa maailmaan tasaisen tahtiin aina elokuulle asti.

Oivallettuani tämän maailmaan tulevien vauvojen runsauden, olen pakosta joutunut miettimään omaa suhtautumistani ympärilläni pyöristyviin vatsoihin. Olen erityisen onnellinen erään hyvän ystäväni vauva-uutisesta, mutta toisaalta minua ahdistaa. Tästä eteenpäin olen ainut ystäväpiirissäni, jolla ei vielä ole lapsia. Sukuun syntyy myös ihan kohta ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tiedän, että odotuksia on myös tähän suuntaan, vaikkei niitä kukaan ääneen lausukkaan. Työpaikalla yksi jos toinen kulkee kohta ison mahansa kanssa. Toisen ystäväpiirissä on myös odotettavissa haikaran vierailua. Kampaajanikin jää kohta äitiyslomalle.

Kaiken tämän vauvapaljouden keskellä olen vähintäänkin hämmentynyt. Vauvat ovat ihania ja tiedän kuinka odotettuja nämä pienet ihmisenalut ovat olleet. Silti en tiedä, miten suhtautuisin tähän kaikkeen. Isäni, joka tunnetusti osaa päästellä valtaisia sammakoita suustaan, totesi minulle äskettäin, että "olet jo siinä iässä, että kaikki ikäisesi saavat lapsia." Tänks! :/

Olen aina tykännyt lapsista ja tiedän, että haluan jonain päivänä myös omia lapsia. Elämäni on kuitenkin mennyt niin, että perheen perustaminen ei joko ole ollut ajankohtaista tai mahdollista, joten olen oikeastaan tahtomattani joutunut odottamaan "tähän ikään" asti. Ja nyt olen joutunut tilanteeseen, jossa kaikilla muilla on jo jotain, mitä minulla ei vielä ole, mutta mitä minulla odotetaan olevan.

Loppuen lopuksi en edes ole varma, odotetaanko minulta oikeastaan mitään, vai olenko vain luonut itse itselleni nämä odotukset.

Äärimmäisen ärsyttävää.