Blogi

Musta on hyvää vauhtia tulossa mummo! Enkä nyt tarkoita sitä, että mulle olisi tulossa lapsenlapsia (oliskin melkonen ihme, kun ei ole edes omia lapsia) vaan sitä, että mä olen viime aikoina alkanut tykätä ihan kummallisista asioista. Mummo-jutuista... :/

Tänään sain valmiiksi tämän syksyn ensimmäisen pipon. Ja nyt tekisi kokoa ajan mieli neuloa jotain lisää. Pipoja, lapasia, kaulahuiveja... Jep, mummo-juttu ihan selkeesti.

Sitten olen huomannut sellaista, että mä nysvään nykysin paljon mieluummin kotona viikonloppuisin kun hillun baarissa tappiin asti. Ja toisinaan herään ihan onneissani viikonloppuaamuina ennen kello yhdeksää! Vapaaehtoisesti ja ilman herätyskelloa. Aika takuuvarma mummo-juttu.

Käyn myös nykyisin ennen puoltayötä nukkumaan, ja nukun ainakin seitsemän tunnin yöunet. Lähes joka yö. Mummoa.

Ja sitten vielä se, että mun sukkahousut alkaa olla jo niin paksuja että taatusti ei näy ihoa läpi. Tosin olen pidättäytynyt vielä mustassa värissä. Ehkä kohta vaihdan tyylikkääseen beigeen... Ja olen niin mummoa.

Olen koko tämän viikon hipsutellut kotona isoisomummoni neulomissa tossuissa, jotka mummoni oli kaivanut jostain kaapin perältä esiin. Ne on ihan äärimmäisen rumat ja kutittavat, ja siitä huolimatta olen sitkeästi laittanut ne jalkaan joka ilta. Tosimummot ei pienistä valita!

Seuraavaksi taidan hommata kiikkustuolin, jossain voin päivitellä maailmamenoa ja muistella kaihoisasti mennyttä nuoruuttani. Sitten elämäni olisikin täydellisen... mummoa. :D

Olen vihdoinkin päässyt taas jonkinlaiseen normaaliin unirytmiin kiinni. Käyn ajoissa nukkumaan (mikä sitten on ajoissa onkin taas eri asia) ja nukun yöni rauhallisesti. Cityilyni on vähentynyt huomattavasti enkä enää valvo yli puolenyön roikkuakseni nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Olen pirteämpi ja reippaampi, ja naamakin näyttää ehkä vähän valoisammalta kun koko naaman peittävät silmäpussit ovat kadonneet ja mustat silmänaluset ovat vain hämärä muisto menneestä keväästä. Nukkumisesta on tullut ihan mukavaa, vaikka ennen olin sitä mieltä että se on jokseenkin turhaa puuhaa.

Hiphei, minusta on kai tullut vanha. Öitä. Mä lähden nukkumaan. :)

Olin eilen illalla kuuntelemassa Rajattoman konserttia enkä voi muuta kuin ihmetellä. Se, miten joku saa pelkällä äänellä luotua niin mahtavia tunnelmia ja äänimaailmoja, hämmästyttää minua joka kerta yhä uudelleen ja uudelleen. Ei voi muuta sanoa kuin hieno kokemus jälleen kerran. Kun yleisö taputtaa seisaalleen, luulisi kyseessä olleen melko onnistunut esitys.

Konsertin jälkeen kävin ystäväni kanssa syömässä. Meillä oli pöytä varattuna ennen kymmentä mutta konsertti venyi yllättävän pitkäksi ja julkinen liikenne näytti taas parhaat puolensa. Bussi meni nenän edestä ja spora oli tapansa mukaan myöhässä, joten saavuimme syömään tyylikkäästi puoli tuntia myöhässä. Nolotti olla niin paljon myöhässä mutta ravintolassa oltiin onneksi oikeen ystävällisiä ja ymmärtäväisiä.

Ruoka oli ihan loistavaa ja palvelu hyvää. On se kummallista miten aika aina rientää hyvässä seurassa. Pari tuntia meni suorastaan kiitämällä ja ennenkuin huomasikaan ilta oli jo ohi. Oli kyllä mukava vaihtaa taas kuulumisia ja jutella ns. tyttöjen juttuja. Meillä on aina ihan älyttömän hauskaa ystäväni kanssa. Voimme puhua sujuvasti mr. Hankeystä tai keskutella punaviineistä tai syvällisemmin henkilökohtaisista asioista... tai heittää ihan räävittömiä ja ei_hienojen_naisten_suuhun_sopivia juttuja liittyen seksiin ja miehiin. Olen todella onnekas että minulla on hänenlaisensa ystävä. Parempaa ystävää ei voisi olla. Ab fab my darling!

Illan kruunasi kyyti Espooseen. Näin vihdoinkin ystäväni uuden miesystävän (vai pitääkö nyt sanoa aikuisystävän... ;)), jota hän on piilotellut viimeiset 5 kuukautta. Sain siis katsastettua, että mikä hän oikeen on miehiään...ja ihan hyvältähän se näytti. :)

Ai niin, se illan paras kohta... tietenki se, että sain mennä jonkun luokse eikä tarvinnut kömpiä yksin kylmään sänkyyn. Parhautta! <3

Jesjesjes!!! Onneksi on perjantai. Vihdoinkin koko viikon kestänyt odotus on ohi. Ihan muutaman tunnin kuluttua saan kaivautua tuttuun ja turvalliseen kainaloon.

*leijailee*

Kuulin tänään että minusta oli nähty unta. Yritin kuulemma paistaa lapsia paistinpannulla, mutta pääsivät mokomat karkuun.

Jepjep. Elokuvista voi saada kivoja ideoita uniin. Etenkin jos on 5v.

Kaksi vuotta sinkkuna on pitkä aika... eron jälkeen kesti hetken löytää taas ns. oma elämä ja itsensä. Ja sitten siihen tottui. Yksinoloo, yksinäisiin aamuihin ja iltoihin, kavereiden kanssa baarissa vietettyihin viikonloppuihin, väsyneisiin lauantai-aamuihin, viikoittaiseen töihin ja jumppaan-rutiiniin... arkeen. Ja kaikki oli periaatteessa ihan hyvin mutta silti tuntui että jotain puuttui.

Kaksi kuukautta on aika lyhyt aika... ja silti nyt kaikki on keikahtanut päälaelleen. Aamulla saan herätä jonkun vierestä ja illalla saan kaivautua jonkun kainaloon. Baariviikonloput ovat vaihtuneet kotiviikonloppuihin, ulkoiluun ja yhdessä oloon, arjen rutiinit ja rytmi on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Ja hyvä niin. Tätä minä elämältäni haluan. Olen löytänyt puuttuvan palasen ja nyt haluan rakentaa palapelin valmiiksi.

Tuntuu jollainlailla hassulta olla nyt yksin kotona. Toinen on kaukana ja näemme vasta perjantaina seuraavan kerran. Taitaa olla pisin aika, minkä olemmme olleet toisistamme erossa koko sinä aikana kun olemme tunteneet. Käsittämätöntä. Minä joka aina kaipaan omaa tilaa, aikaa ja rauhaa löydän itseni laskemasta päiviä, milloin näemme taas. Olen ehkä hiukan vinksahtanut.. mutta hyvällä tavalla.

Ja ei, minua ei ahdista tippaakaan. :)

Olen nyt pari päivää miettinyt oikeen urakalla sitä, kuinka paljon lapsuuden muistot ja tapahtumat vaikuttaa meihin vielä aikuisinakin. Omalla tavallaanhan jokainen meistä on jonkinlainen kooste vanhemmistamme ja siitä ympäristöstä, jossa olemme kasvaneet. Se, kuinka paljon annamme sitten menneisyytemme vaikuttaa tulevaan onkin jo ihan toinen juttu.

Sain toissa päivänä sellaisen raivokohtauksen äidilleni, etten muista koskaa meuhkanneeni yhtä paljon. Jälkeenpäin hävetti mokoma lapsellinen käytös, koska syy ei edes ollut äidin ja hän joutui ihan turhaan tulilinjalle. Mutta kun kyse on veljestäni, olen valmis marssimaan vaikka läpi tulen ja jään puolustaessani häntä. Itse olen aikoinani omat taisteluni jo käynyt ja selvinnyt niistä voittajana mutta nyt tuntuu siltä että minun tarvitsee kaivaa uudelleen haarniskani esiin ja käydä samat sodat vielä kerran. Vaikka en ole veljeni vartija, tuntuu minusta silti siltä että hän tarvitsee nyt taistelutaitojani ja ennekaikkea sitä voimaa, jota minulle on elämässä ehtinyt jo kertyä. Vaikka tiedän kyllä että omat voimatkaan ei kaikkeen riitä.

Meillä on aina puhuttu hyvin avoimesti asioista eikä koskaan ole ollut mikään salaisuus, että olohuoneessamme asustaa iso ja lihava virtahepo nimeltä alkoholismi. Se asteli kotiini yli kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä asti se on määrittänyt perhettämme, toisinaa muhinut vain hiljaa pöydän alla, toinaan taas vallannut koko olohuoneen itselleen. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut huomattavasti huonompaan suuntaan, sillä virtahevosta on tullut jo liian suuri eikä kukaan kohta enää saa pidettyä sitä aisoissa. Ei ole voimia eikä keinoja. Tai olisi kyllä mutta kuten kaikki tiedämme... virtahevolla on taito turruttaa ihmiset ja lamaannuttaa ympäristö. Se osaa olla hyvinkin näkymätön ja silti viedä voimat kaikilta ympärillään olevilta. Niin ettei siitä eroon pääseminen olekaan niin yksinkertaista kuin luulisi. Mutta pakko kai se on silti yrittää... Veljeni takia.

*alkaa kaivella sotisopaa esille*

Niinhän siinä sitten kävi että pään jumitus jatkui tänäänkin. Marssin aamulla lääkärisedän puheille ja sen jälkeen resepti kourassa apteekkiin ostamaan nappeja. Nyt odotan jännityksellä kuinka relaxantit vaikuttaa. Milloin tulee uni ja alanko puhua höpöjä? Mitä jos ei nukutakkaan vaikka pitäisi vai nukunko kenties koko päivän? Ja ennenkaikkea, milloin pää taas kääntyy?!? On se vaan jännää! :/

Olin aamulla menossa suihkuun ja kuten yleensä tapanani on, otin tälläkin kertaa vaatteet pois päältä. Toimittaessani tätä lähes joka aamuista toimeani, niskassa tuntui kummallinen nykäisy oikealta puolelta ja tuntui kuin niska olisi mennyt jumiin. Noooh... ajattelin että se nyt vain vähän vinksahti jotenkin ja kyllä se siitä kohta vetreytyy takaisin. Hinkutin "urheilugeeliä" niskaan ja nappasin varmuudeksi vielä tavallisen tulehduskipulääkkeen naamariin ja lähdin töihin. Ajattelin että viimeistään työmatkalla kipu helpottaa...

Toisin kuitenkin kävi. Niska jumitti edelleen päästyäni töihin. Sinnittelin sitten päivän töissä mutta liikuin kuin hidastetussa filmissä, koska en pystynyt kääntämään päätä kunnolla minhinkään suuntaan ilman hel***listä kipua.

Ei voi muuta sanoa kuin voi morjens. :/

Minä olen aina inhonnut itkemistä. Ensinnäkin se on jotenkin tosi noloa (en kyllä tiedä miksi ajattelen niin) ja toisekseen inhoan punaisia silmiä ja sitä koko avuttomuuden tunnetta. Se ei jotenkin vaan sovi ollenkaan yhteen vahvan luonteeni kanssa. Tai näin siis aina uskottelen itselleni vaikka tiedän että se ei pidä paikkaansa.
Torstaina itkin pitkästä aikaa. Jotenkin sain kaivettua erään keskustelun yhteydessä ajatusteni sopukoista esiin sellaisia vanhoja muistoja, jotka nostivat kyyneleet silmiin. Huomasin taas kerran, etten olekan ihan niin vahva kuin aina itselleni (ja muille) uskottelen. Että minäkin olen vain inhimillinen ihminen. Että en olekaan aina iloinen ja reipas, vaan että minullakin on se toinen puoli. Se, jota en vain yleensä näytä kenellekään paitsi ihan niille kaikkein lähimmille ihmisille.

Jotkut asiat on vaan jättäneet sellaiset jäljet, että niitä kantaa aina mukana, olipa niistä sitten kuinka pitkä aika tahansa. Ja sitten joskus ne nousee pintaan, halusi sitä tai ei. On vaikea selittää niitä ajatuksia ja tunteita muille, etenkin ihmiselle joka on elänyt jokseenkin erillaista elämää kuin minä. Haluan silti yrittää, sillä haluan että minua olisi helpompi ymmärtää. Että miksi ehkä teen, tai jätän tekemättä tiettyjä asioita, tai miksi käyttäydyn tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa jne.

Vaikka olen hyvinkin avoin ja puhelias, niin harva ihminen loppuenlopksi tietää millainen se todellinen minä on. Ehkäpä minulla juuri tästä syystä onkin niin vähän ystäviä. Valitsen tarkoin kenelle puhun mitäkin ja minuun tutustuminen vaatiia aikaa ja luottamusta. Näytän olevani helppo ihminen tutustua mutta todellisuudessa en ole. Olen taitava piilottamaan luonnettani ja annan itsestäni vain sen minkä haluan. Odotan ihmisiltä paljon mutta vastaavasti anna myös takaisin ihan yhtä paljon sitten kun minusta tuntuu turvalliselta ja aika on siihen kypsä. Heittäydyn ja silloin odotan että minut otetaan kiinni. Viimeaikoina onneksi on otettu. Kiitos siitä.