Itku pitkästä ilosta

Minä olen aina inhonnut itkemistä. Ensinnäkin se on jotenkin tosi noloa (en kyllä tiedä miksi ajattelen niin) ja toisekseen inhoan punaisia silmiä ja sitä koko avuttomuuden tunnetta. Se ei jotenkin vaan sovi ollenkaan yhteen vahvan luonteeni kanssa. Tai näin siis aina uskottelen itselleni vaikka tiedän että se ei pidä paikkaansa.
Torstaina itkin pitkästä aikaa. Jotenkin sain kaivettua erään keskustelun yhteydessä ajatusteni sopukoista esiin sellaisia vanhoja muistoja, jotka nostivat kyyneleet silmiin. Huomasin taas kerran, etten olekan ihan niin vahva kuin aina itselleni (ja muille) uskottelen. Että minäkin olen vain inhimillinen ihminen. Että en olekaan aina iloinen ja reipas, vaan että minullakin on se toinen puoli. Se, jota en vain yleensä näytä kenellekään paitsi ihan niille kaikkein lähimmille ihmisille.

Jotkut asiat on vaan jättäneet sellaiset jäljet, että niitä kantaa aina mukana, olipa niistä sitten kuinka pitkä aika tahansa. Ja sitten joskus ne nousee pintaan, halusi sitä tai ei. On vaikea selittää niitä ajatuksia ja tunteita muille, etenkin ihmiselle joka on elänyt jokseenkin erillaista elämää kuin minä. Haluan silti yrittää, sillä haluan että minua olisi helpompi ymmärtää. Että miksi ehkä teen, tai jätän tekemättä tiettyjä asioita, tai miksi käyttäydyn tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa jne.

Vaikka olen hyvinkin avoin ja puhelias, niin harva ihminen loppuenlopksi tietää millainen se todellinen minä on. Ehkäpä minulla juuri tästä syystä onkin niin vähän ystäviä. Valitsen tarkoin kenelle puhun mitäkin ja minuun tutustuminen vaatiia aikaa ja luottamusta. Näytän olevani helppo ihminen tutustua mutta todellisuudessa en ole. Olen taitava piilottamaan luonnettani ja annan itsestäni vain sen minkä haluan. Odotan ihmisiltä paljon mutta vastaavasti anna myös takaisin ihan yhtä paljon sitten kun minusta tuntuu turvalliselta ja aika on siihen kypsä. Heittäydyn ja silloin odotan että minut otetaan kiinni. Viimeaikoina onneksi on otettu. Kiitos siitä.