Kun olin pieni, vietin varmasti satoja tunteja katsellen kuinka sekä ukkini että vaarini entisöivät ja tekivät huonekaluja. He olivat kaksi hyvin eri tyylistä miestä; toinen vaatimaton, antelias ja vähään tyytyväinen ja toinen itsepäinen, itsekäs ja hyvin tarkka. Se, mikä heitä yhdisti, oli taito tehdä puusta oikeastaan mitä vaan. Vaarini teki käyttöhuonekaluja ja ukkini teki kaikkea mahdollista, mitä vaan voi keksiä.
Lapsena saatoin istua tuntikaupalla katselemassa kuinka puu muutti muotoaan kirjahyllyksi tai tuoliksi, kuinka se sai uuden pinnan maalista ja kuinka se lopuksi ylväänä seisoi valmiina autotallin lattialla. Muistan maalin ja puun hajun, ja sen tunteen miltä tuntui aina aamuisin juosta autotalliin kattomaan, mitä ukki siellä puuhasi.
Lisäksi ukkini maalasi tauluja ja teki erilaisia koriste- ja käyttöesineitä. Se mitä ukkini ei osannut tehdä, sitä ei tarvittu. Tavaroita tehtiin sukulaisille ja tuttaville mutta myös ihan ventovieraille ihmisille. Materiaalit olivat vähän mitä sattuu, mitä milloinkin oli saatavilla, mutta siitä huolimatta kaikki tehtiin niin laadukkaasti kuin suinkin oli mahdollista. En edes tiedä kuinka monessa kodissa on ukkini tekemiä huonekaluja tai maalauksi.
Vaarini tekeleet jäivät lähipiiriin, ja oikeastaan siitä tämä koko ajatuskulku saikin tänä aamuna alkunsa. Eteisessäni on seissyt jo muutaman kuukauden pieni pöytä odottamassa maalausta. Hioin sen jo kesällä ja tänä aamuna sitten vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja maalasin sen. Pienen pöydän maalaamiseen ei mennyt kauaa aikaa, mutta sen ihastelemiseen kyllä. Vaarini on tehnyt pöydän joskus vuonna keppi ja kivi. En tiedä pöydän sen tarkempaa historiaa, mutta kaunis se on. Ja erityisestä mieltä lämmittää ajatus siitä, että minulla on taas yksi muisto enemmän jostain rakkkasta, jo kauan sitten pois menneestä. Kiitos siitä. Pala historiaa on taas valmiina kohtaamaan elämän kolhuja.
