Kahden asunnon loukko

Olen joutunut ns. kahden asunnon loukkuun, ja koska en vietä täysipainoisesti aikaa kummassakaan, kotini näyttää lähinnä joltain huoltopisteeltä. Kaikki on vähän vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun. Tulen, olen pari päivää ja pakkaan taas reppuni lähteäkseni toisen luokse. Eteisessä on aina jonkinnäköinen laukku lähtövalmiudessa, joko minun tai toisen. Ja samoin on toisen luona. Asun siis nykysin repussa. :/ Äärimmäisen raivostuttavaa.

Tekisi mieli laittaa kämppä vuokralle ja muuttaa hynttyyt yhteen, se olisi rahallisestikin varsin hyvä ratkaisu. En kuitenkaan halua kiirehtiä minnekään. Olen asunut yksin lähes viisi vuotta, joten en tiedä osaisinko enää edes asua jonkun kanssa. Olen aina ollut jollain tavalla itsekäs, eivätkä nämä yksinäiset vuodet ainakaan ole yhtään vähentäneet tätä luonteenpiirrettä minussa. Minulla on joku ihmellinen omistuskompleksi tavaroistani, ja tämän asian kanssa olen joutunut painiskelemaan jo vuosia.

Olenkin siis viime aikoina miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuisi tulla kotiin, jossa joku odottaa. Kotiin joka on meidän, ei minun. Kotiin, jossa asuu kaksi ihmistä, ei yksi. Kotiin joka on yhteinen, ei oma. Ilokseni olen voinut todeta, että tällainen ajatus ei tunnu ollenkaan hassummalta. Ehkä minusta on siis vihdoinkin kasvamassa aikunen. Olen valmis jakamaan asioita, en omimaan. Se tuntuu hyvältä.

On ollut mielenkiintoista huomata viimeisen puolen vuoden aikana, miten paljon toisen ihmisen läsnäolo ja luonne vaikuttaa minuun positiivisesti. Toivottavasti se on näkynyt myös ulospäin, sillä tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Haluan miettiä yhteistä tulevaisuutta, ja ensimmäistä kertaa tiedän myös, että tunne on molemmin puolinen. <3

Sitä tulevaisuutta odotellessa jatkan repussa asumista vielä hetkisen. Hyväähän kannattaa aina odottaa. :)

Kirjoitettaessa soi Chisu: Muut