Kuume

Sitä mokomaa on nyt jatkunut kaksi viikkoa putkeen. Eilen oli ensimmäinen ilta kun mittarin lukemat ei kivunnut yli 37 asteen. Kukaan ei osaa sano mistä kuume johtuu, kaikki tavallisimmat kokeet on tehty ja mitään ei ole löytynyt. Lääkärien mukaan mulla on vaan sitkeä virus.

Virus tai ei, mulla räjähtää pää. Turhauttaa istua kotona ja tehdä... ei mitään. Talviloma menee ihan perseelleen kun joudun olemaan kotona. Tosin eipä mulla mitään suuria suunnitelmia ollut mutta silti. Olo on kun olisi vankilassa. Mieli halajaa ulos aurinkoon, kaupungille shoppailemaan, tapaamaan ystäviä jne... mutta kroppa pakottaa mut näiden neljän seinän sisälle.

Viikonloppu oli onneksi vaihtelua tähän tylsyyteen. Kävin Tukholmassa ja tapasin samalla reissulla kummitätini, jota en ollut tavannut vuosiin. Hän on ehkä maailman lämpöisin ja ystävällisin ihminen. Iloinen, nauravainen ja vilpitön. Heidän perheessään on viime vuosin ollut paljon sairautta ja ainut varma asia on se, että toinen heistä kuolee ennen aikojaa vakavaan sairauteen. Silti en voi muuta kun ihmetellä sitä vieraanvaraisuutta, rakkautta ja lämpöä, jota sain kokea sen muutaman tunnin aikana, jotka heidän kanssaan vietin.

Omat huoleni ja murheeni tuntuivat hetken verran kovin mitättömiltä. Välillä on hyvä matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Tällä kertaa riitti meren yli meneminen. Ja vaikka narisenkin omasta tämän hetkisestä olotilastani, olen silti kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on. Tämä tauti tuskin minua tappaa. Joten se siitä. Maailmassa on suurempiakin murheita.

Avautumiseni päättyy tällä erää tähän. Kettu kuittaa.

Kirjoitettaessa soi Anouk:Urban Solitude