Runosuolesta

...mitään vitun asiaa. Mutta hyvää joulua ja onnellisten kanojen munia <3

Pingottunut nälkä
hormoonien ohjaus
vai pakkomielle
selkä kaarella
päästää voihkauksia
karkaavat varkain huulilta
hiusten latvoissa asti
työntöjen tunne
kun kahden elämä
yhdistetään samaan rytmiin
yhtyä niinkuin yhtyvät
5-20 miljoona paria
samaan aikaan
maailmojen laulu
kertoo intohimosta
naiminen on kaiken alku

(menee kylmään suihkuun yksin)

Olispa tavallinen ja osais projisoida nämä tuntemukset muihin että kato nyt totakii...mä vaan hymyilen, availen ovia mummoille, lallattelen, törmään puuhun ja nauran että oho.

Hintana nämä päivät jolloin tunnen että olen jotenkin viallinen. Se tässä on onneksi lohdullista että kun on jutellut muiden kanssa, nämä tuntemukset eivät ole niin uniikkeja ja ainutlaatuisia kuin sitä kuvittelisi. Vertaistukee, vertaistukee...puolin ja toisin =)

En jaksa tänään lähteä Tavastialle...riitelin (harvinainen tapahtuma) mun pojan kanssa siivousjutuista ja molemmilla paloi käämit...ja molemmille tuli heti sen jälkeen valtava itsensä syyllistys. Nyt ollaan sitten halittu ja juteltu että mikä johtaa mihinkin ja mitä niille pitäis tehdä.

Mutta mieluummin veisin lapset tänään lätäkölle uimaan kuin lähtisin sinne rokkikeikalle...sitten olisin kuitenkin huomennakin väsynyt.

Vielä viikko töitä, sitten alkaa loma. Ihan mukava juttu.

-Tänään olen puristellut vatsamakkaraa ja olen ylipäätään lievästi
suruinen että siitä saa niin tukevan otteen. Lomalla aloitan
Vogelin 7pvän paaston jolla lähtee kiloja. Sitten pitäis liikkua.

-Huomasin että haluni masturboida on lisääntynyt...olenkin ollut siinä
aika passiivinen viime kuukausina.

-Olen iloinen viikonlopusta. Huomenna pääsee tavastialle, jee.

-Iloinen siitäkin että tutustunut uusiin mukaviin ihmisiin. Surullinen
siitä että IRL-kaverit ovat jääneet yhtä ihanaa ystävää lukuunottamatta.

-En jaksa vastata teksteviesteihin, tuli keneltä tahansa.

-Ikävöin yhtä Johannaa, olisi kiva kuulla mitä hänelle kuuluu

-Oikeastaan aika tyytyväinen kuitenkin

Olipa kerran instant-ihminen. Hän halusi aina kaiken heti. Aamulla hän heräsi, ei painanut torkkuherätystä 20x (kuten allekirjoittanut) vaan oli heti valmiina uuteen päivään. Sitten painoi kahviautomaatin nappia cafe latte ja samalla kun hän hajosi molekyyleiksi teleportaatiolaitteessa matkalla kootakseen itsensä työpaikalla uudestaan, hän oli siemaissut kofeiinit sisuksiinsa. (Älä kysy miten, mä vain kirjoitan.)

Instant-ihmisen työ oli kelata ihmisten unelmia mahtavalla ajansiirtolaitteella, joka isoa isoa isoa summaa vastaan kelasi suoraan ihmiselle suoraan nenän eteen huippuhetket. Hän piti työstään, koska sai käyttää laitetta ilmaiseksi.

Mutta eräänä päivänä hän huomasi olevansa tyhjä. Oli saanut kaiken helposti...mutta ei enää, ei enää. Hän halusi opetella odottamaan.

Ja odotti ja odotti ja odotti tajuamatta että vastaus löytyy sisältä.

Sen pituinen keppihevonen.

Horisontissa liikkuvia valoja
minä katson aina niin kauas
etten näe lähelle
hakemus on postitettu
allekirjoitus puuttuu
tyhjä viiva on aina täynnä toivoa
jää pölyttymään
hetkessäeläjän kärsivällisyyden koulu
odottaa ja odottaa ilman porkkanaa
sillä mitä muuta meillä on
kuin toivo?

Monet vakkarikeskustelijat ovat tänään käyneet mun profiilia katsomassa. Miks? Oonko mä tehnyt jotain pahaa? *virn*

Mun kiipparit ovat hajonneet, koskettimet haljenneet irti ja muutaman vuoden vanha soitin. Rupee tässä nyt köyhä mitään säästämään kun ensin pitää ostaa lapsille vaatteita, uudet farkut kuulemma tarvitsee ja takin kun ei voi pitää toista vaikka sopii mutta väärän värinen ja uusi polkupyörä kun edellisessä on ruostetahroja ja osta osta osta osta.

Okei, ihan kivaa. Mun minuus hukkuu kohta kun ei voi enää edes soittaa. Ja sitten mä vaan istun tietokoneella ja olen täällä.

Ihan kuin mun sielu olisi saanut haavan kun ei voi soittaa enää koskettimia...enkä voi lapsillekaan olla siitä vihainen että on kuulemma ihan vahingossa hajonnut, itsestään tippunut. Pahoillaan mun tyttökin on, kun tietää miten paljon mulle merkkaa mun Casiot.

Olen mäkin hölmö. En ole ihmisten perään pahemmin itkenyt viime aikoina, mutta nyt kun lapset lähteneet leikkipuistoon, itken sitä kun mulla nyt on yksi kieli vähemmän millä voi puhua.

Jalka parantunut ihan hyvin kun en ole sillä liikkunut...kyllä voi ruhjekin kirpaista...mutta tuntuu vähän turhalta olla kotona kun nyt ei satu...ihan hyvin olisin voinut olla töissä. Olisi pitänyt lääkärille sanoa etten mä mitään saikkua tarvii, nyt ne työmaalla on mun takia kusessa.