Hitto, että sitä voi ihminen vihata itseään välillä pelottavan paljon. Vihaan tiettyjä ominaisuuksia itsessäni ihan liikaa. Niin paljon, että se vaikuttaa mun käyttäytymiseen muita kohtaan.
Välillä tekisi mieli oksentaa tämä olo pois, mutta kun se ei auta - se itseviha säilyy silti. Tai en tiedä onko se varsinaisesti vihaa, ehkä se on vaan sitä, että tunnen huonoa omatuntoa omasta käytöksestäni - joka on vastoin lähes kaikkia mun periaatteita.
Sitä ei tajua joitain asioita, kuin vasta sitten kun ne osuu omalle kohdalle tai kun ihmiset rupeevat käyttäytymään sinua kohtaan samoin. Miten olen osannutkin olla niin välinpitämätön joitain ihmisiä kohtaan, sitä en tajua enkä itselleni anteeksi osaa antaa.
Pitäisi opetella käsittelemään asioita paremmin, kuin miten olen niitä tähän ikään mennessä käsitellyt, tai joudun kohtaamaan sen peloista suurimman. Että jään lopulta yksin, enkä saa koskaan perhettä. Tai ehkä se olisikin vain sopiva rangaistus minunlaiselle ihmiselle. Tuntuu, että käyttäydyn niin järjenvastaisesti välillä ja että teen sen tahalleen, ajaakseni ihmiset pois läheltäni. Ja ehkä se onkin sitä jossain määrin.
Lueskelin reilun vuoden takaista kirjoitustani eräs ilta, ja siihen olin kirjoittanut, että haluan ajaa kaikki läheiset pois läheltäni ja haluan että he vihaisivat minua. En ansaitse heitä ystävikseni, joita olen kohdellut huonosti, miksi he silti ovat ystäviäni?
Kaikista ilkeintä on se, että tiedostaa itse oman käytöksen epäloogisuuden, mutta silti jatkaa samaa rataa.
Joskus tuntuu, että olen käyttäynyt mulkusti vain saadakseni joskus kunnolla näpeilleni. Kuulostaako tuo järkevältä? Kuka helvetti saa kiksejä siitä, että sitä haukutaan kasvotusten mitä törkeimmillä nimityksillä ja ottaa kaiken vastaan naama peruslukemilla ja toteaa siihen vain, että olen ansainnut kaiken sen jonka sanoit. Saan sairasta nautintoa siitä, kun minua haukutaan. Odotan vain sitä, että läheiset ihmiset sanoisivat mulle, että nyt riitti saat olla omillasi.
Olenko kadottanut itseni, vai olenko vain eksynyt.
