Kun netti 1990-luvulla yleistyi, syntyi omalaatuinen netiketti. Sen mukaan esim. pölkkykirjaimia ei saa käyttää, ettei mene ”huutamiseksi”. Tuonne otsikkoon ne muuten tulevat ihan pyytämättä.
Olen koko ikäni kärsinyt pahasta likinäöstä. Ajokorttiin vaadittavat näkökokeet olen läpäissyt kevyesti, mutten siitä huolimatta juurikaan aja autoa, sillä pidän näkökykyäni heikkona. Viimeiset 19 v. olen meilejä kirjoittanut isolla fontilla. Toki olen ratkaisuni kiusallisuuden tiedostanut, mutten muutakaan ole voinut tehdä. Isolla fontilla on helpoin kirjoittaa.
Tähän asti kaikki ovat sentään keksineet muuta valittamista kuin fonttikoon.
Toissa viikolla aikuinen mies, joka erilaisissa organisaatioissa valmentajana kannustaa oikein verkottumaan periaatteella ”Ihmisen pitää olla, tehdä ja ajatella hyvää”, ilmoitti, ettei ollut meiliini vastannut ison fonttikoon takia, sillä se osoitti taholtani jotain ihme ärtymystä. Kerroin miehelle silmälasieni vahvuuden, muttei hän kantaansa muuttanut.
Tähän asti olen luullut, että tunteitten ilmaisuun tarvittaisiin fonttikoon lisäksi oikein sanojakin.
Olen toki tietoinen, että tärkeät asiat on syytä viestiä kohteliaalla aloituksella ”heisulivei heiluvilles” ja lopettaa yhtä kohteliaasti ”sitoudumme jatkossakin nuolemaan peffanne ei ainoastaan puhtaaksi, vaan suorastaan syväpuhtaaksi”.
Mutta entä sitten, kun viesti on tärkeydeltään vähäisempi kuin ”jos käytät kermaa, tuo tullessas.” Paljonko koukeroita siihen tarvitaan, tämäkö että pyydän ”ajatusten Kymijoelta polivillani anteeksi likinäköisyyttäni”? Sitten puhutaan vielä joistain matalista kynnyksistäkin.
Ihan vakavasti pohdin, tekeekö sosiaalinen media ihmiset pelkästään epäsosiaalisiksi. Onko helppous ja houkutus vittuilla tuntemattomille liian suuri – etenkin, jostain virtuaalisesta ”asemasta” käsin, vai onko niin, että maamme asiat ovat niin hyvin, että riitaa pitää haastaa tyhjästä?
Fonttikokoa ei muuten mainita tuossa http://appro.mit.jyu.fi/doc/tyovaline/email/netiketti.html