Hei, olet tietenkin syvällisten, laadukkaiden ja persoonallisten elokuvien ystävä joten olet varmaan jo huomannut että Yle Teema lähettää torstaisin iltakymmeneltä Jim Jarmuschin elokuvien sarjaa.
Viime torstaina tuli aloitteluelokuva (vielä suht haparoiva/kömpelöhköhtävä koulutyö) Loputon loma (1980) ja eilen Muukalaisten paratiisi (1984), joka sai Cannesissa parhaan ekan elokuvan palkinnon.
Molemmissa elokuvissa on melko sama aihe eli tyhjyys. Jolle ihmiset vieläpä eivät viitsi paljo mitään tehdä. Loputon loma oli työttömän nuorukaisen käyskentelyä paikasta toiseen erikoisia ihmisiä kohdaten ja heitä kuunnellen tai heidän kanssaan keskustellen. Mutta suht tylsä kuvaustyyli yhdessä olemattoman juonen kanssa ei oikein toiminut. Tunnelmaakaan ei oikein ollut, ja elokuva vaikutti vain sarjalta kohtaamisia muka-erikoisten kanssa, ihmiset ei vaikuttaneet kovin aidoilta - parhaiten mieleen jäi viimeinen kohtaus jossa lopputekstien ajan loitonnutaan New Yorkin silhuetista laivalla samalla kun soi weirdoja saksofonivariaatioita Somewhere Over the Rainbown alkuteemasta. Mun asteikolla sellaset 1,7 tähteä.
Muukalaisille paratiisissa 3,9 tähteä. Väliähän näillä kahdella elokuvalla oli 4 vuotta, ja 2 vuotta aiemmin oli valmistunut samanniminen lyhytelokuva. Joka on vain ensimmäinen osa 1984 valmistuneen pitkän elokuvan kolminaisuudesta.
Syitä miksi Muukalaisia paratiisissa on niin paljon parempi kuin Loputon loma, vaikka toteutus ja aihe on melko samanlaisia. Päähahmoja on yhden sijaan kolme. Ja paikkoja on yhden (New York) sijaan myöskin kolme. Mustavalkoisuus korostaa tunnelmaa. Kuvaus on paljon parempaa (ei uskoisi kuvaajaa samaksi, vaikka näin on, Tom DiCillo, joka myös lentokentän tiskillä suorittaa cameon), vaikkakin yksinkertaisempaa; kamera pysyy paikallaan joka kohtauksessa, enintään suuntaa vähän ylös tai alas tai liikkuu sivutasossa tai akselinsa ympäri, hillitysti ja hitaasti, mutta kuitenkin tukevasti samassa paikassa. Zoomia ja terävyysalueella kikkailua ei ole myöskään. Eli melko ozumaista meininkiä. Kotoisa rauhan laguuni angsti-höysteellä CSI:mäisyyden turruttamalle mielelle. Enpä muista milloin viimeksi jokin olisi tv:n ruudulla ollut samalla yhtä yksinkertaista, kaunista, vähäeleistä ja lähes hypnoottista. Ja varmasti teho korostuu tulevilla katselukerroilla - aina kaikki aidosti hyvä on parhaimmillaan vasta myöhemmin.
Sain lukiossa 10 peräkkäisessä kuuntelukokeessa peräkkäin täydet pisteet, ja olen seurannut englanninkielisiä tv-kanavia 18 vuotta. Silti vasta tämä elokuva sai minut katsomaan itseään ilman tekstitystä. Eli painoin digi-tv:n kaukosäätimestä yhtä vihreää nappulaa.
Syynä tähän oli se että halusin ettei tekstitys häiritse kuvan tunnelmaa, sommitelmaa, vie keskittymistä varjoilta ja ilmeiltä ja eleiltä, tapeteiltakaan. Koska jos tekstitys on päällä ja vaikka kuulee mitä henkilöt sanoo ja tietää mitä se tarkoittaa, monesti on kuitenkin houkutus katsoa miten se on suomennettu. Jos tekstitys on päällä, ei sitä voi jättää vilkaisematta, eikä se voi olla haittaamatta kuvan visuaalisuutta. Sama jos keskustelisit jonkun ihmisen kanssa ja vilkaisisit 2 sekunnin välein hänen haaroihinsa että mitä siellä lukee, silloin et kokisi keskustelua niin intensiivisesti, jäisi huomaamatta monia pieniä ilmeitä. Ja paikan muut asiat, esimerkiksi keskustelukumppanin takana olevaan ikkunaan satavat vesipisarat.
Ja tekstityksen pois otettuani huomasinkin pian miten realistista dialogi on. Se ei kuulosta niinkään _dialogilta_ jota 4 käsikirjoittajan tiimi on vääntänyt 3 tuntia per yksi repliikki, tai keskustelulta vaan tosiaan puheelta. Melko aidolta. Asioilta joita ihmiset oikeasti voisivat sanoa. Isoimpana esimerkkinä se että tosi monesti jompi kumpi sanoo "Huh?" eli suomeksi vähän kuin että: mitä, mitenkä, mitä sanoit, mitä että, siis mitä... Oikeastihan keskustelussa varmaan noin 10-15% lauseista pitää sanoa uudelleen koska toinen ei kuule tai saa selvää tai oli puuhaamassa jotain muuta niin keskittyneenä että kun toinen aloitti sanoa jotain niin vei monta sekuntia reagoida että nyt pitäisikin kuunnella ja tajuta mitä se tarkoittaa eikä hämmentää tätä spagettia. Mutta kuinka monesti tälläistä näkee elokuvissa? Elokuvathan ovat useimmat täydellisyyden ilmentymää. Turha on karsittu pois. Turhaa ei esitetä. Jos joku tervehtii päähenkilöä kadulla, hän osoittautuu viimeisessä kohtauksessa tämän tuhmaksi äitipuoleksi, tai sitten sillä luodaan vaikutelmaa siitä että päähenkilö on helposti lähestyttävä tai naisten suosiossa tms. Mutta ei vain sitä että joku nyt vaan tervehtii päähenkilöä kadulla. Kaikki tarkoittaa jotain, ja jos joku asia ei tarkoittaisi mitään, se jätetään pois. Tylsää.
Ja siksi lähes aina elokuvissa kaikki kuulee toisensa joka kerta (ja jos ei niin luulee kuulevansa joka johtaa suureen väärinymmärrykseen joka johtaa moniin juoninkäänteisiin). Ja mitä epätodennäköisimmätkin asiat tapahtuvat. 20% elokuvista mies ja nainen rakastuvat liikennevaloissa tai suojatiellä tai vierekkäisillä lentokoneen istuimilla. Muukalaisia parasiitissa on siitä hyvä elokuva että siinä kukaan ei rakastu keneenkään ja kukaan ei ammu ketään, ja se on silti kiinnostava. Jopa imurointikohtaus.
Muukalaisia paratiisissa koostuu siis kolmesta osasta, jotka sijoittuvat New Yorkiin, Clevelandiin, ja Floridaan. Heti alussa huomioni kiinnittyi siihen että elokuva on rakennettu pitkistä kohtauksista jotka ovat melko valokuvallisia - kuvan voisi pysäyttää milloin vain ja tuloksena olisi visuaalisesti miellyttävä valokuva (tosin kaikkea muuta kuin matkailupostikortiksi sopiva). Leikkauksia on siis vain paikasta toiseen siirryttäessä. Kun kaksi ihmistä keskustelee, he keskustelevat samassa kuvassa, vierekkäin. Ei niin että kamera leikkaa aina sen kasvoihin kuka puhuu. Ei saippuaoopperamaista, tvmäistä toteutusta, ei lähikuvia, ei liioittelua, ei alleviivausta. Pääosassa ei ole pelkästään henkilöt, vaan myös heidän ympäristö. Elokuvan tyylilaji voisi olla hyvin esim miljöötutkielma. New Yorkista kuvataan kämäisiä pikkuasuntoja, katuja. Clevelandista lunta. Floridasta motellia, rikollisia, rantaviivaakin vilahtaa, ja hevoskilpailun jälkeinen huuma.
Muodosta ja toteutuksesta tuli mieleeni aiemmin syksyllä katsomani ensimmäinen unkarilainen elokuva eli Béla Tarrin Vastarannan melankolia. Joka on myöskin mustavalkoinen, pitkiä otoksia sisältävä (5-11 min), klaustrofobinen, ihmisten arkisia asioita kuvaava.
