Ravintolat

Maailman parhaaksi ravintolaksi usein arvostettu ravintola El Bulli (lasusutaan ai buiji) ilmoitti sulkevansa ovensa pariksi vuodeksi. Kyse ei ole siitä, että lafkalla menisi huonosti – päinvastoin, vuosittaista 8000 ravintolapaikkaa jonottaa, anoo ja ruinaa monta miljoonaa ihmistä. Kirjallisia pöytävarauksia (vai pitäisikö sanoa anomuksia) ravintolaan otetaan vain yhtenä päivänä vuodessa. En tiedä millä resursseilla varaukset käsitellään, mutta jostain kumman syystä pöytävaraukset tuntuvat landaavan ravintola-alan supertähdille ja maailman mahtimiehille. Todennäköisyyksiä saada pöytä El Bullista parantaa siis huomattavasti, jos sinulta löytyy omasta takaa muutama Michelin-tähti tai sukunimesi on Obama.

El Bulli on sarjassaan ainutlaatuinen ainakin pöytävarauksen saamisen vaikeuden suhteen. Vierailin jokin aikaa sitten toisessa Espanjan helmessä, Mugaritzissa, joka reitataan tällä hetkellä maailman neljänneksi parhaaksi ravintolaksi. Pöytävarauksen saamisessa ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia.

El Bulli onkin ravintola josta kaikki puhuvat mutta harva on käynyt. Itse tunnen ainoastaan kaksi suomalaista, jotka ovat ravintolassa syöneet. Toinen sai pöydän omilla ansioillaan, toinen esiintyen erään suurehkon eurooppalaisen maan maatalousministerinä. Sen sijaan olen törmännyt useisiin ihmisiin, jotka pudottavat puolihuomaamatta El Bullin nimen illalliskeskustelussa tai kokkareilla, antaen vaikutelman, että he olisivat aterioineet siellä juuri viime viikolla.

El Bulli onkin alkanut elää omaa elämäänsä. Sitä kehuvat ja arvostelevat ihmiset, jotka eivät ole siellä koskaan käyneetkään. Se selittää sen, miksei ravintolaa edes tarvitse pitkää enää auki. Epäilen, että vaikka yritys poistettaisiin kaupparekisteristä, verkkosivut lakkautettaisiin ja keittiömestari Ferran Adrià päättäisi toteuttaa pitkäaikaisen suunnitelmansa ajaa yksipyöräisellä maailman ympäri, löytyisi vielä vuosien päästä ihmisiä, jotka olivat hieman pettyneitä El Bullin illalliseen viime viikolla.

Tätäkö siis tarkoitetaan, kun sanotaan ravintolan saavuttaneen kuolemattomuuden?

Viime kesäkuun lopussa astui Suomessa voimaan laki, jonka mukaan ravintolat tarvitsevat tupakan myymiseen erillisen luvan. Lupa ei sinänsä ole kovinkaan kallis – muutamia satkuja kunnasta riippuen, sekä vuosittainen huntin valvontamaksu. Ravintoloilla on myös oikeus myydä röökinsä kauppoja kalliimmalla hinnalla, joten näiden satasten kuvittelisi palaavan takaisin ravintolalle, mikäli spaddua liikkuu edes jokunen aski päivässä.

Vaikka jokaisella järkevällä tupakoitsijalla on hyvän upseerin lailla reservejä, on tilanteita jossa spaddut yksinkertaisesti pääsevät loppumaan. Toisinaan tulee suunnitelmiin muutoksia, ja yhdet venähtävät seitsemäksitoista. Biojätepussin ulosvienti venähtääkin täysmittaiseksi kierrokseksi Kalliossa. Ja niin poispäin. Ravintolasavukkeille on siis kysyntää. Kuka sitä haluaa hilpaista kahden korttelin päässä olevaan K-Extraan silloin kun meno on parhaimmillaan ja juttu luistaa. Kahdeksan euroa valmiiksi avatusta malluaskista kuulostaa siinä vaiheessa reilulta diililtä.

Olen melko yllättyneenä seurannut uuden lain vaikutuksia ravintoloiden tupakanmyyntiin. Yllättävän moni paikka on tehnyt päätöksen olla hakematta lupaa ja lopettanut savukkeiden myynnin. Viimeksi törmäsin tähän ilmiöön Helsingin keskustassa sijaitsevassa baarissa, jota olen pitänyt kantapaikkanani jo reilun vuosikymmenen.

Hieman hölmistyneenä tiedustelin syytä ei-oohon, johon paikan omistaja vastasi että spaddua liikkuu niin vähän, ettei lupaprosessiin yksinkertaisesti ole jaksettu lähteä. Tupakkatuotteiden myynnillä ei ole kuulemma mitään taloudellista merkitystä. Näin voi olla, mutta sillä on paljon merkitystä minulle, pohdin hiihtäessäni lähes parinkymmenen asteen pakkasessa lähimpään savukkeita myyvään baariin, jossa iltani jatkui rattoisasti.

Spaddun myynti ei varmaankaan ole yhdellekään ravintolalle merkittävää liiketoimintaa, mutta se on palvelu, jota tietty asiakasryhmä on tottunut saamaan. Hieman samoin, kuin oletan henkilökunnan pyydettäessä soittavan minulle taksin illallisen jälkeen, oletan voivani luottaa siihen, että tupakoiden loppuessa minun ei tarvitse lähteä kaduille hortoilemaan.

Kuulun siihen 70-luvulla syntyneiden joukkoon, jotka on kotona kasvatettu syömään kaikkea mitä eteen kannetaan. Ulkomailla matkustaessamme vanhempani kannustivat meitä kokeilemaan uusia makuja ja omituisiakin ruokia. Minulla ei ole myöskään mitään allergioita tai eettisiä rajoitteita, joten syön oikeastaan mitä tahansa. Maailmassa on ainoastaan kaksi ruokaa, josta en pidä; tofu ja kebap (kirjoitan sen p:llä turkkilaisittain aivan tietoisesti).

Tofu on niljakasta ja mautonta. Oikealla marinoinnilla ja mausteilla siitä voi saada syömäkelpoista, mutta olen aina pitänyt sitä lähinnä vegaaneille sopivana proteiininlähteenä, siis kehnona lihan korvikkeena. Useat tofun saloihin perehtyneet ystäväni ovat vuosien saatossa vakuuttaneet, että muutan mieleni maistettuani heidän tekemäänsä tofua. Olen maistanut, enkä ole muuttanut mieltäni.

Toinen protsku, jonka kanssa minulla on ollut ongelmia, on ollut kebap. Suomessa on kebapravintoloita joka kulmassa, ja olen vuosien saatossa maistanut yhden jos toisenkin viritelmän, kun en ole nälkäisessä seurueessa halunnut heittäytyä hankalaksi ruokapaikan valinnan suhteen. Tulos on joka kerta ollut sama; samaa paskaa eri paketissa.

Päädyin muutaman onnellisen sattuman kautta Istanbuliin kesällä. Vaikka en ollut aikaisemmin Turkissa käynytkään, olen aina rakastanut turkkilaista keittiötä, jonka rankkaan yhdeksi maailman parhaista. Istanbulissa on lukuisia hyviä ja hienoja ravintoloita, mutta paikallinen väestö syö lähes yksinomaan kebapia. Istanbulissa ei voi kävellä kahta metriäkään törmäämättä kebapkiskaan, jotka näyttävät melko lailla samanlaisilta kuin meillä Suomessa.

Päätin antaa kebbelle vielä yhden mahdollisuuden. Etsisin käsiini Istanbulin parhaan kebappaikan, maistaisin heidän tuotostaan, ja mikäli en siitä pitäisi, voisin lopullisesti jättää kebapin pois ravintoympyrästäni. Tuumasta toimeen, eikä aikaakaan, kun seisoin kiireisessä kadunkulmassa höyryävä kebbe kädessäni. Ensimmäinen puraisu – ja taivas aukesi. Kebap oli uskomattoman hyvää. Söin kolmen Istanbulissa viettämäni päivän aikana viisi tai kuusi kebapia.

Kotiin palattuani aloin selvittelemään saisiko mistään tästä maasta kunnollista kebbeä. Nopeasti törmäsin siihen tulokseen, että ei saa. Kebapasioissa valistunut ystävättäreni selitti, että suomalaisen kebben laaduttomuus johtuu lainsäädännöstä, joka estää ravintoloita tekemästä omaa kebapiaan, ja ovat näin ollen pakotettuja ostamaan lihansa valmiina tukusta. Tukussa myytävä kebbe koostuu ala-arvoisimmista lihapaloista mitä kuvitella saattaa. En tiedä, pitääkö selitys paikkansa, mutta puolen vuoden tutkimisella en ole onnistunut löytämään yhtä ainutta kunnollista kebappaikkaa Suomesta. Kebabille.com –sivustolla on arvosteltu yksinomaan Helsingistä 177 kebappaikkaa, joten toivoa vielä on.

Osaako kukaan kertoa, saako mistään tässä maassa kunnollista, ei teurasjätteistä valmistettua kebapia?

Yksi miellyttävimmistä ravintola-/baarikokemuksistani on ollut KaDeWe-nimellä paremmin tunnetussa Euroopan suurimmassa tavaratalossa Kaufhaus des Westensissä Berlinissä. Tavaratalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan ruoka- ja viiniosastoon on siroteltu samppanjabaareja, osteripisteitä sekä napostelutiskejä. Näissä voi sitten ravita ja virkistää itseään shoppailun lomassa.

Viime berlininkeikallani vietimme kokonaisen sadepäivän ruokaosastolla. Kuudennen samppanjalasillisen, muutaman sadan grammaa pata negraa ja kolmannen tusinan beloneita jälkeen jopa KaDeWen sikamaiset hinnat alkoivat tuntua kohtuullisilta. Pahin virhe oli tietenkin hiippailla pienessä nousujurrissa KaDeWen viiniosastolle, joka on lievästi sanottuna tajunnanräjäyttävä. Nykyisillä lentoturvallisuussäännöksillä kun lentokentän ulkopuolelta hankittujen pullojen kotiinkuljettaminen on melko lailla riskipeliä ja kyseessä oli reissun viimeinen päivä, niin lopputulos on melko helppo arvata.

Stocka on ollut paketissa jo pidemmän aikaa, ja innolla odotan uudistetun Herkun avaamista. Tavaratalon yläkerroksiin avatut samppanjabaarit antavat pientä toivoa siitä, että myös Aleksilta olisi tehty tutustumismatka Berliniin. Olen jo pidemmän aikaa ostanut arkiruokani joko Sellon Citymarketista tai Oulunkylän Mustasta Pekasta (pesevät Herkun mennen tullen), mutta paluuni lähikauppani asiakkaaksi on sinetöity, mikäli juustotiskin viereen ilmestyy viinibaari. Esimerkiksi samanlainen kuin Finen tiski Helsinki-Vantaalla.

Tapahtumapaikkana luminen Eerikinkatu perjantain ja lauantain vastaisena yönä puoli kahden maissa. Hippajalalla oleva seurueemme on poistunut oviansa sulkevasta baarista ja pohtii mitä seuraavaksi tekisi. Ihan vielä ei väsytä, mutta kaupungin surkea yökerhotarjonta ei oikein hotsita. Moskova-baarin viereisellä ovella seisoskeleva portsari huikkaa meille ystävällisesti, ja kehottaa poikkeamaan yksille neuvoa-antaville. Hieman hämmentyneinä noudatamme neuvoa ja pakkaudumme baariin.

Kun baarista löytyy tyhjä pöytä, musiikki on kohtuullisella volyymilla keskustelua varten ja juomapuoli toimii, ”yhdet” osoittautuvat kolmiksi. Mahtavaa, pohdimme ympärillemme vilkuillen. Juuri tällaisia paikkoja Helsinki kaipaakin. Ravintolan henkilökunnalta tiedustellessamme selviää, että kyseessä on venäläisvähemmistölle suunnattu Che.

Ainakin meikäläinen löysi sisäisen ryssänsä.

Ravintoloita syntyy ja kuolee taloudellisesti vaikeina aikoina melkoista tahtia. Jokaisen itseään kunnioittavan ravintolan/baarin/yökerhon on tietenkin järjestettävä avajaiset. Mieluiten hulppeat sellaiset, jossa mahdollisimman monta BB-listan julkimoa näyttää nassunsa. Tarjoiluunkin on syytä panostaa; Bacardi Breezerit tuntuvat olevan suosittu vaihtoehto. Sitten ei muuta kuin ostetaan joltakin viestintätoimistolta kutsuvieraspostituslista ja lähetetään hienot kutsut avajaisiin. Tällaisia kutsuja tippuu luukusta melkoista tahtia. Ihan kivaa, en minä ilmaiseen lasiin sylje.

Hauskaahan se on käydä kurkkaamassa uudet paikat heti kärkeen; pysyy hieman kartalla siitä mitä kaupungissa tapahtuu. En ole kuitenkaan viimeiseen vuoteen käynyt yksissäkään avajaisissa, sillä niiden järjestelyissä toistetaan lähes poikkeuksetta muutamaa perusvirhettä.

Ensimmäinen on se, että koska ollaan huolissaan ettei bileisiin saavu tarpeeksi ihmisiä, kutsutaan varmuuden vuoksi kolminkertainen määrä kuin mitä sujuvasti sisään mahtuisi. Seurauksena on helkutinmoiset ruuhkat ovella ja narikassa, sekä se, että juoma ja ruoka loppuu heti kättelyssä. Niin perso en ilmaiselle viinalle ole, että sen takia jonottaisin puolta tuntia kapakan edessä.

Toinen virhe on se, että kutsut ovat harvoin aveceja. Ellei joku tuttava ole matkalla samoihin bileisiin, lentää kutsu lähes automaattisesti roskiin. Tämä ei ole tosin pelkästään ravintola-avajaisten ongelma, vaan ilmiö on yleistynyt myös muiden hilujen kohdalla aina häitä myöten.

Kolmas, joskin harvinaisempi virhe kutsujen kohdalla on se, ettei kutsukortissa ole tarpeeksi informaatiota. Palasin aamulla joululomalta ja kävin lävitse kertynyttä postia. Kalliinnäköiseen kuoreen pakattu kutsu herätti välittömästi uteliaisuuteni. Nopea vilkaisu korttiin paljasti että kyseessä on avec-tilaisuus, mutta mitään hajua lähettäjästä tai tilanteen luonteesta ei tutkimallakaan selvinnyt. Taitaa nämäkin bileet jäädä väliin. Sääli sinänsä, sillä tarjolla näyttäisi sponsoreista päätellen olla lempisamppanjaani; kuivaa, kylmää ja ilmaista.