Ravintolat

Australian MasterChef tuli samaan aikaan telkkarista kun otin kuukauden osittaisen virkavapaan kirjoittaakseni neljännen romaanini. Koska minulla oli käytössäni vain kolme päivää viikossa kuukauden ajan, otin kirjoittamisen tosissani. Heräsin aamulla tavalliseen aikaan, ryystin pannullisen kahvia ja kirjoitin aina iltaan saakka.

MasterChefiin jäin koukkuun lähinnä sen takia, että se tuli juuri siihen aikaan telkkarista, kun silmät alkoivat olla kierossa eikä yhtään järkevää lausetta tuntunut enää syntyvän. Se oli minulle eräänlainen maali; jaksaa siihen saakka, sekä palkinto; nyt olet ansainnut tunnin aivolepoa.

Jäin koukkuun.

Formaatti oli minulle vieras. Suurin yllätys oli ehkä se, kuinka kovatasoisia harrastelijakokkeja Ausseista löytyi. Varsinkin viimeisten kierrosten haasteet oli mitoitettu sellaiselle levelille, että olisi mennyt sormi suuhun ammattilaisellakin.

Lempparini oli 23-vuotias Justine, hyvännäköinen surffityttö New South Walesistä, joka burnasi ranskalaisella keittiöllä tiensä melkein finaaliin. Jos kauha pysyy jo tuossa iässä noin tukevasti kädessä, ei liene epäselvää, että mimmi tulee pääsemään pitkälle.

Suomessa alkaa/alkoi tammikuussa kaksi kilpailevaa kokkausohjelmaa; MasterChef Suomi sekä Top Chef Suomi. Skabojen erona on lähinnä se, että MasterChefiä vetää muumimammamaisella ystävällisyydellä varustettu Sikke Sumari, ja siinä mittelevät kokikokit. Top Chefin ykkösdumarina toimii demoninen Hans Välimäki, ja siinä ottelevat ammattilaiset. Mielenkiintoisempaa olisi ehkä ollut nähdä kuinka Hansu itkettää ankanverikeiton mokanneita neljkymppisiä perheenäitejä Mikkelistä, mutta ehkä loppujen lopuksi on parempi näin...

Vierailin Top Chefin Suomen versiossa tuomarina. En tiedä kummankaan kilpailun lopullista voittajaa, ja oletan vain että parhaat pärjäsivät. On kuitenkin melko eri asia kokata omassa keittiössään rauhassa, kuin televisiokameroiden ympäröimänä jättimäisen kellon tikittäessä eteenpäin. Kai kyse on vähän samasta asiasta kuin pornoelokuvassa esiintymisessä. Sillä, kuinka tyytyväinen rouva kotona on, ei ole mitään merkitystä, jos kameran edessä ei pysty suoriutumaan.

Vierailin kerran erään suomalaisen Michelin-ravintolan keittiössä, jossa chef pisti minut yllättäen kokkaamaan parsaa. Olimme kahdestaan kyökissä eikä kiirettä ollut. Olin melko tyytyväinen annokseeni. Voin vain kuvitella mitä olisi tapahtunut jos ympärillä olisi häärinyt kameraryhmä ja salin puolella ateriaa olisi vartonut Suomen gastronomian ylipappi. Olisi voinut tulla äitiä ikävä.

Pöydällä hujan hajan karttoja, muutama matkaopas, luottokortti sekä avattu pullo pinot noiria. Netissä auki Booking.com.

Matkustamisessa – ja varsinkin ruuan perässä matkustamisessa – reissu alkaa jo matkan suunnittelusta. Kun lennot ja autonvuokra on hoidettu, on aika avata Google Maps ja alkaa toden teolla suunnittelemaan reissua.

Maaliskuun lopusta, kun rouvalla on pieni hengähdystauko töiden keskellä ja uuden romaanini pitäisi kaiken järjen mukaan alkaa olla siinä kunnossa, että voin toimittaa sen kustannustoimittajalleni haukuttavaksi, löytyi yllättäen kymmenen päivän rakonen. Ei mennyt varmaan viittäkään minuuttia kun liput Nizzaan oli varattu ja auto vuokrattu.

Edellistä romaaniani, Gourmetia, kirjoittaessani matkustelimme ristiin rastiin Etelä-Eurooppaa huippuravintoloiden ja hyvän ruuan perässä. Suurimman vaikutuksen teki Pohjois-Italia, joka kiilasi listallani Kaakkois-Ranskan ohitse maailman parhaaksi ruoka-alueeksi. Nyt on aika antaa Provencelle uusi mahdollisuus vallata takaisin se paikka gastronomisessa nokkimisjärjestyksessä, joka ainakin ranskalaisten mielestä sille kuuluu.

Etsinnässä on nyt Ranskan paras bouillabaisse (jonka oletan löytyvän Marseillesta), oliiviöljy ja parsa. Camarguen kolmi- ja nelivuotiaat härät teurastetaan vasta myöhemmin, joten ne jäävät toiseen reissuun. Viinejä ja anisettejakaan ei unohdeta, Ranskassa kun saa ajaa kännissä.

Maailmanympärireissulle saamistani neuvoista rohkaistuna pyydänkin hyviä vinkkejä (baarit, ravintolat) Arlesin ja Nizzan väliseltä alueelta.