Ravintolat

Ensi lauantaina järjestettävä Ravintolapäivä on fantastinen juttu. Ennen kaikkea on upeata, että viranomaiset ovat katsoneet sormien välistä luvatonta ravintolatoimintaa. Noin niin kuin kulttuurihengessä. Normaalisti ravintolan pitämiseen vaaditaankin melkoinen määrä lupia, rasvakaivoja, vessoja ja varauloskäyntejä. Hygieniapasseista nyt puhumattakaan.

Käärmeenä paratiisiin luikerteli vanha kunnon brenkku. Iloisen kansalaistottelemattomuuden nimissähän aikaisemmissa ravintolapäivissä on viiniä (ja väkeviä) myyty. On kuitenkin päivän selvää, että siinä vaiheessa kun tequilabaareja ja salakapakoita syntyy vähän joka kulmalle, tulevat viranomaiset asiaan puuttumaan.

Viime viikolla tulikin sitten poliisilta muistutus siitä, että Suomessa eletään. " Poliisihallitus korostaa, että luvaton alkoholipitoisen aineen myynti on vähintäänkin rangaistusvaatimuksena käsiteltävä asia, eikä rikesakkorikkomus. Poliisi voi takavarikoida luvatonta anniskelua ja myyntiä varten tarkoitetun alkoholin."

Olimme itsekin suunnitelleet viinin myymistä pop up -ravintolassamme. Ideatasolle jäi, sillä emme voi ottaa sitä riskiä, että ovesta kävelisi sisään setä sinipukuinen. Limulinjalla siis vedetään, väkevämpiä mielivät voivat sitten suunnata baariin.

Viinattomanakin Ravintolapäivän salliminen on mahtavaa. Lienee kuitenkin selviö, että mikäli ensi lauantaina speak easyja paljon esiintyy, tullaan toimintaa jatkossa rajoittamaan. Olisi masentavaa, jos näin hauska ilmiö tapettaisiin heti alkuunsa vain sen takia, että pimeän viinan myynti on edelleen rikoslaissa rangaistavaa. Jo pelkkä ravintolatoiminnan vapauttaminen päiväksi on hieno kädenojennus; sitä ei välttämättä kannattaisi purra.

Kirjoittaja on viimeksi ostanut pimeän pullon Leppäsuon Esson pihasta 1990-luvulla.

Kuva: Ravintolapäivään valmistautumista. Tunnin isku apajille.

Marraskuun 19. päivä järjestetään kolmas ravintolapäivä. Konsepti lienee kaikille tuttu – tavalliset ihmiset leikkivät ravintolayrittäjää yhden päivän ajan. Muuten taivas on rajana. Ainakin Helsingin kaupunki on ottanut hyvin valistuneen ja rennon laissez-faire –asenteen tällaista hyvin epäbyrokraattista vapaata yrittelijäisyyttä kohtaan. Pisteet siitä Pohjois-Esplanadille!

Koska sienisyksy on ollut poikkeuksellisen runsas – Mielikki on suonut reilusti omistaan – päätimmekin rouvan kanssa osallistua Ravintolapäivään avaamalla toimistollemme Viiskulmaan suppilovahverokeittoon erikoistuneen Subun. Tarjolla on nimen mukaisesti suppilovahverokeittoa sekä kuolleen kalastajan reseptillä tehtyä saaristolaisleipää. Ja viiniä, totta kai.

Ajatus on sinänsä hauska ja mikäli homma toimii, tullaan ehkä näkemään samassa osoitteessa lisää samanlaisia viritelmiä – ainakin meksikolaista innostaisi jossain vaiheessa luukuttaa.

Tulkaa tsekkaamaan: Subu on auki klo 12 alkaen osoitteessa Johanneksentie 8 (katutaso). Ei pöytävarauksia.

Loppukesä ja syksy ovat olleet sen verran haipakkaa aikaa, että bloggaaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten putkahti maailmalle neljäs romaanini Raksa, ja uuden kirjan ilmestymiseen liittyvät oheishässäkät ovat vieneet melko lailla kaiken vapaa-aikani. Ajattelin kuitenkin jakaa hieman ajatuksiani, tällä kertaa meksikolaisesta ruuasta.

Helsingissähän on jyllännyt viime aikoina pieni meksikolaisbuumi. Aikaisemmin meksikolainen ruoka on kaupungissa yhdistetty lähinnä MexItal-Iguana-Santa Fe –linjan mikrojuustonachoscheisseen. Tänä vuonna on sitten viimein auennut kolmeksi ”aitoa” meksikolaista trokaavaa kuppilaa keskustan tuntumaan. Kirjoitan ”aidon” hipsuissa, sillä suhtaudun melko skeptisesti kaikkeen ”aitoon” ruokaan. Tästä olenkin varmaan aikaisemminkin avautunut...

Tsekkasin kaikki kolme (Café de Nopal, Pueblo sekä Shanghai Cowboy) ja jotenkin kaikki jättivät tavalla tai toisella kylmäksi. Meksikolainen ruokahan on parhaimmillaan niin loisteliasta kirkkaiden soudien ja heleiden makujen sinfoniaa, että sombrero vipattaa. Shanghai Cowboy oli noista kolmesta vähiten autenttinen, mutta samalla maukkain kokemus. Pueblo taas suurin pettymys.

Jäimme rouvan kanssa pohtimaan oliko Suomessa todella mahdotonta tehdä maukasta meksikolaista. Jokaperjantaiseen tapaamme pysähdyimme matkalla mökille Porvoon S-Marketissa, ja päätimme kokata mökkiolosuhteissa soft tacoja.

Tacoissa yksi tärkeimmistä osasista on MAISSIlettuset, jotka syntyvät maissijauhoista, vedestä ja suolasta. Niiden leipominen on helppoa kuin lapsen lyöminen. Ilman kunnollista tortillalautaa (tai –puristinta, tai miksi ikinä sitä lärpäkettä kutsutaankin) homma menee tosin hiukan säveltämisen puolelle, mutta lautasella, kattilanpohjalla ja HeVi-osaston muovipussilla homma hoitui yllättävän hyvin. Mainittakoot, että kunnolliset maissijauhot täytyy erikseen hakea vaikkapa ViiVoanista (meillä sattui niitä olemaan landen kuivakaapissa). Lätyt paahdetaan sitten kuumalla pannulla (ilman rasvaa!) ja viimeisiään vetelevästä hellasta huolimatta muutaman ”koiraletun” jälkeen homma sujuikin melko mallikkaasti.

Kanan rintafileet marinoimme vihreässä chilissä, korianterissa sekä limemehussa. Annosten ulkoasu jäi melko vaatimattomaksi (huomaa kertakäyttöastiat!), mikä tosin sallittaneet kun paikalla oli vain allekirjoittanut, rouva ja koira.

Homman pointti on se, että mun on todella vaikea ymmärtää, miksi kunnollisen tortillan/soft tacon/burriton/minkä vaan meksikoletun saaminen on tässä kaupungissa niin vaikeaa. Hommaan kykenisi vaikka noheva kolmasluokkalainenkin telttaolosuhteissa.

Viikonloppu vierähti landea talvikuntoon saattaessa. Nurtsipihaa on yli 1000m2 ja ympärillä vanhoja koivuja ja vaahteroita, joten haravoitavaa riittää. Lisäksi hirvenperkeleet söivät viime talvena suojaamatta jääneet hedelmäpuut, joten tänä syksynä väkersimme kunnolliset metalliverkkosuojat piikkilankoineen uusia taimiamme suojaamaan. Lähimetsistä kuului jatkuvalla syötöllä pyssyjen pauketta ja koirien haukkua – metsästysaika kun on. Tästä saimme lauantai-illaksi idean hirvenjauhelihasta tehtyihin sipulipihveihin. Seuraksi kasvisgratiinia.

Kala ei uusista värkeistä huolimatta tällä kertaa syönyt, joten päätimme lähteä sienestämään. Syksy 2011 on ollut elämämme uskomattomin sienivuosi, joten päätimme jättää suppilovahverot kokonaan huomioimatta ja poimia vain mustia torvisieniä ja kanttarelleja. Päätöksessämme pysyäksemme jätimme ämpärit kotiin ja keräsimme saaliimme pipoihimme. Pikku kävelyn varrelta löytyikin kaksi pipollista torttareita.

Sunnuntaina, englantilaista aamaista syödessämme leikimme ajatuksella osallistua marraskuun ravintolapäivään avaamalla oma pop up –ravintolamme toimistollemme Viiskulmaan. Ajatus on sen verran kutkuttava, että taidammepa jopa toteuttaa sen. Katsotaan miten käy; olisi hauskaa vaihteeksi olla toisella puolen tiskiä.

Olin eilen ensimmäistä kertaa Herra ties kuinka pitkään aikaan Suomenlinnassa piknikillä. Eväsretkiseurana rouva ja takaisin Suomeen palautunut H sekä koiramme Weissmüller. Mäiskeet skorasimme Ekberegiltä, juomaksi pinkkiä kuplivaa pitkäripaisesta.

Aurinko paistoi, ruoka ja seura olivat loistavia. Pistäydyinpä uimassakin. Tästä ei paljoa kesäpäivä kaupungissa enää parane.

Illan viiletessä alkoi leivonnaisten lisäksi tehdä mieli hieman suolaista. Palautessamme kotikulmillemme päätimme kokeilla Lönnrotinkadulle entisen Fortune Housen tilalle auennutta Emmyä – nimestään huolimatta kiinalainen tämäkin. Täytyypä sanoa, että olipas erinomaisen virkistävä kokemus. Emmy kuuluu nimittän Dong Bei Hun kanssa siihen erittäin pieneen ryhmään kiinalaisia ravintoloita, jotka eivät myy ns. eurokinkkiä. Kuten aina sichuanilaisissa ravintoloissa, tulisuusmerkinnät kannattaa ottaa tosissaan. Kokemattomalle palaa muuten seuraavana päivänä helposti uusi pers’reikä.

Palvelu oli harvinaisen ystävällistä, joskin omistajat olivat täysin kujalla. Englannin ja käsimerkkien avulla homma kuitenkin hoitui. Hintataso muutaman euron arkikinkin yläpuolella, mutta mielellään hyvästä maksaa. Myös sisustus eroaa totutusta muovikrääsälinjasta valoisuudellaan ja selkeydellään. Jos haluaa olla ilkeä, voisi sanoa että Ikeassa on viihdytty ehkä hiukan liikaa. Erilainen kinukki siis kuitenkin.

Safkat maittoivat Filmtownista napattuja leffoja katsellessa. Weissmüllerin kippoon päätyi muutaman yön takaisen kännireissun seurauksena jääkaappiin unohtunut Big Mac. Ei senkään turpa tuohesta ole.

PS) Kävelin Postresin ohitse matkalla Suokin lautalle. Bongasin listalta ruokalajin, jonka nimi oli Variaatio suomalaisista tomaateista, tai jotain sinne päin. Onko kukaan maistanut sitä? Tekisi mieli käydä testaamassa, niin tykästynyt olen tämän kesän tomaatteihin.

Elokuu on lempiaikani vuodesta. Kiitos Itämereen lannoitteitaan dumppaavien kepulaisten, ilmastonmuutos on tehnyt elokuusta säiden puolesta parhaan kuukauden. Porvoossa, jossa olen ensisijaisesti aikaani viettänyt, lämpötilat ovat olleet öisinkin lähes trooppisia. Sinänsä hyvä, sillä 1700-luvun lopulta olevassa kalastajatorpassamme ei juuri lämmitystä sitten ole.

Heinäkuun pidin kokonaan bloggaustaukoa ja keskityin Porvoon ja Loviisan alueen alkutuottajien metskaamiseen. Kiertelimme pakettiautolla Pellingin, Ruotsinpyhtään ja Vessön luomu- ja pientuottajia, keräsimme ainekset illallista varten ja nautiskelimme. Hyväksyimme vain samana aamuna lähialueelta kalastetut fisut, vaikka monessa paikassa meille tuputettiin norjalaista tai kanadalaista. Itä-Uudellamaalla on myös useita itsepalveluperiaatteella toimiva vihannespuoteja, joiden veget vetävät hanuriin kauppatorin ylihintaista tarjontaa. Poskettomin tarjous oli Ruotsinpyhtäältä löytämämme ”2€ lohileipä ja kahvi”.

Lähes kolmen viikon ajan ruokavaliomme onkin koostunut lähinnä tuoreesta kalasta ja vihanneksista. Se yhdistettynä reippaaseen fyysiseen työhön ja ulkoilmaan, on saanut meikäläisen elopainon putoamaan kaksinumeroisiin lukuihin, mikä lienee melko tervettä.

Saimme faijaltani viime vuonna lahjaksi uuden grillin, jota en kuitenkaan ehtinyt silloin testata. Nyt grilli on laulanut lähes päivittäin, ja toimii myös savustuspöntön alusena. Landella kokkaamisen huonoin puoli on kuitenkin ollut melko ahdas keittiö, jossa tulee ruuhkaa, jos sinne änkeytyy enemmän kuin yksi kokki. Päätimme rouvan kanssa väsätä toissakesänä raivaamallemme pihalle kunnollisen kesäkeittiön.

Jossain vaiheessa, suunnitelmien piirtämisen ja K-Raudan välillä, mopo lähti sitten hieman käpälästä. No, grilli on nyt puolivalmis (eilen valoimme välilaatat), mutta sen pitäisi olla täydessä tikissä elokuun lopussa, kun vietämme rouvan synttäreitä. Rouvan toimiessa mesuna, olen viime päivät roudannut sementtiä, soraa ja muurauslaastia, sekoittanut kuraa ja takonut metrisiä rautapaaluja maahan. Eilen minut ylenneettiin konttikiinalaisesta kalkkiryssäksi. Liksakin on shanghailaisen Tessin mukainen...

Nyt siis takaisin arjessa. Alla hieman kuvia tältä kesältä.

Odotellessani tärkeää puhelua lueskelin päivälehden nettisivuja ja huomasin uutisen japanilaisesta tutkijasta, joka vakavissaan ehdotti proteiinien eristämistä Tokion paskaviemäreistä. Johtoajatuksena oli siis kalliiden protskujen uusiokäyttö ruokana.

No, paskaahan suuret ruokatalot ovat vähemmän nirsoille kuluttajille syöttäneet vuosikaudet. Se, että tehdäänkö se jauhamalla broilerinnahkaa, siansorkkia ja ties mitä muita ”lihanomaisia tai siihen verrattavissa olevia ruhon osia” vai suoraan aidosta scheissesta, ei ole nähdäkseni mikään suuri ero. Korkeintaan olisi rehellistä mainostaa, että tämä tuote on sisältää 100% puhdasta skeidaa.

Se, minkä itse kukin tuntee ällöttäväksi, on tietenkin makuasia. Mutta makuasioistahan juuri kannattaa kiistellä. Minkä sortin urpo nyt faktoista alkaisi inttämään, kun nykyaikana ne ovat niin helposti tarkastettavissa. Ja ei, en tarkoita nyt Wikipediaa. (Jokainen ammattitoimittaja, joka lainaa tekstinsä Wikipediasta tarkistamatta jostain kunnollisesta lähteestä, pitäisi piiskata julkisesti)

Itselläni on jo pitkään ollut monen mielestä pervo tapa himoita uusia makuelämyksiä. On sitten kyse raa’asta porsaan peräsuolesta, delfiininlihasta, grillatusta kyystä tai savustetusta koirasta, olen ollut ensimmäisten joukossa ruokajonossa lautanen kädessä.

Jäin artikkelia lukiessa pohtimaan, missä menee raja sellaisen ruuan suhteen, etten suostuisi syömään. Ensimmäisenä tuli tietenkin mieleen ihmisenliha. Koska en ole koskaan Virpi Buttin BBQ-kemuissa ollut, enkä tehnyt pakkolaskua Andeille, en ole tämän kysymyksen eteen joutunut. Ihmisen veri ei ole kummoisen makuista (metallista, suolaista), mutta uskoisin, että oikean kokin ja kunnon marinoinnin avulla homo sapienksen sisiksestä saisi Weberissä ihan maukasta apetta.

Seuraava aste lienee sitten kaiken maailman uhanalaiset elukat. Niitäkin on tullut melkoinen liuta popsittua; Ohrid-järven taimenesta valaaseen. Tässä rajani on mennyt siinä, että mikäli eteeni sitä kannetaan (siis kuolleena ja kokattuna), on turha hyvää protskua heittää menemään. Siperiantiikeriä en lähtisi kiväärin kanssa salakojuun kyttäämään.

Osallistuin jonkun aikaa sitten eiralaisessa puistossa järjestettyihin grillikemuihin, joihin joku oli raahannut valmiiksi marinoituja grillitassuja. Pallogrillin omistaja luonnollisesti kielsi näiden tuotteiden paistamisen omassa boltsissaan, joten tassukoiden paikalle raahaaja tyytyi heittelemään niitä ympärillämme kyttäville lokeille. Lokit nokkivat niitä hetken ja lensivät sitten paikalta pois.

Silloin päätin, että vedän oman rajani siihen, että jos helsinkiläinen lokki ei suostu apetta upottamaan, en minäkään siihen koske.

Jos ette tänä kesänä tiedä mitä grilliinne tunkisitte, niin välttäkää ainakin näitä:

http://www.saarioinen.fi/tuotteet/tuotehaku/?TUOTEID=7538

Hauskaa juhannusta kaikille. Itse vetäydyn mökille paistamaan pororosvopaistia.

5 tähteä -lehti julkaisi ties kuinka monennen kerran Suomen 50 parasta ravintolaa -listauksensa. Minultakin pyydettiin mielipidettä, mutta missasin deadlinen duunikiireiden vuoksi, joten tänä vuonna tuli sitten yksi ääni vähemmän.

Listalla ei oikeastaan ollut kuin kaksi yllätystä. Aikaisempina vuosina burnannut Chez Dominique tippui sijalle kolme, Farangin ja Olon kiilatessa ohitse. No jaa, mitä tuohon nyt sanoisi.

Melkoinen yllätys oli kuitenkin Bistro Helsinki 15a puuttuminen kokonaan listalta. Taas kerran.

En pysty keksimään kuin kaksi syytä Bistron boikotoimiselle. Joko raatina toimineet ravintola-alan ammattilaiset eivät tunne paikkaa, joka on on kuitenkin ollut jo monta vuotta pystyssä. Tai sitten he eivät pidä siitä.

Bistro kuuluisi mielestäni top kymppiin, niin kova on sen taso.

Ei ymmärrä...

Asuin lapsuuteni Punavuoressa. Faija oli yksinhuoltaja ja väänsi yli sadan tunnin työviikkoja. Arkiateriat hoisimme broidini kanssa kaksistaan. Käytännössä tämä tarkoitti helvetin paksua pinkkaa lounasseteleitä, joilla aseistautuneina kiersimme Helsingin ravintoloita. Olin kymmenvuotiaana kiertänyt suurimman osan kantakaupungin järkevänhintaisista paikoista kaksi vuotta vanhemman broidini kanssa lävitse.

Viikonloppuisin faija repi jostain muutaman tunnin aikaa pojilleen. Silloin suuntasimme Hietalahden halliin ruokaostoksille. Mietimme illan aterian, hankimme ainekset ja kokkasimme yhdessä. Hietalahden halli edusti minulle viikon kohokohtaa.

Vuosituhannen vaihteessa Hietalahden hallista yritettiin tehdä luomuhalli. Hietsu oli ikävä kyllä aikaansa edellä. Helsinki ei yksinkertaisesti ollut vielä sille valmis.

Hallista muokattiin väsähtänyt designsisäkirppis, jossa kukaan ei käynyt.
Luomu- ja lähiruoka iskivät Helsinkiin toden teolla vasta viime vuosikymmenen loppupuolella. Ajatus Hietsun hallin palauttamisesta ruokakäyttöön virisi. Halli vaatii kuitenkin merkittäviä korjaustöitä, jotta siellä voisi myydä elintarvikkeita.

Riemumielin luin uutisen, jossa kerrottiin Hietsun hallin palauttamisesta luomu- ja lähiruokamyyntiin ensi vuonna. Hyvä ruoka tekee comebackin Hietsuun. Naapurissa asuvana hieron karvaisia käsiäni. Uskon ja toivon, että hallin myötä myös muuten hieman väsähtänyt Hietalahti saa uutta elämää.

Kenties ajatukseni urbaanin viljelyn kirppispisteestä vielä toteutuu?

Päätimme rouvan kanssa aloittaa vapun jo perjantaina puolilta päivin lounaalla Postresissa. Possu on yksi lempiravintoloistani ja odotuksemme olivat melko korkealla. Kohtelian edeskäypä ehdotti alkusamppanjaa, johon toki ilolla suostuimme. Tarjolla oli talon kaatosamppanjan lisäksi vuoden 2000 Taitingeria. En kysynyt hintaa, mutta minulla oli melko hyvä aavistus siitä, missä liikuttiin.

Alkupalaksi oli tajolla rapukeittoa, joka jakoi mielipiteemme. Meikäläisen mielestä annos oli varsin onnistunut, mutta rouva moitti liian kitkerää loppumakua. Ruokajuomaksi päätimme ottaa pullon valkkaria. Edeskäypä suositteli kahtakin eri juomaa. Vilkaisin hintoja; 127 ja 109 euroa pullolta.

Jep jep. Yritin miettiä, missä meni vikaan. Olinko huikentelevaisella avauksellani antanut ymmärtää, että ajattelin arkilounaalla kiskaista 130 euron flindan? Vai lähtikö tarjoiluhenkilökunnalta vain mopo keulimaan? Silmäilin viinilistaa, joka oli täynnä 50-60 euron arvoisia pulloja. Kaveri ilmeisesti tajusi tilanteen ja ilmestyi hetken kuluttua uuden suosituksen kanssa; 80 euron hintaisen sellaisen. Totesimme rouvan kanssa, että mennään sillä sitten. Pari kymppiä sinne tänne.

Vasta jälkikäteen jäin miettimään, toiminko itse tilanteessa oikein. Olisiko minun pitänyt tehdä heti kättelyssä paremmin selväksi hintataso, jossa tulisimme juomien kohdalla liikkumaan? Miksi minua hävetti se, etten ollut sijoittamassa 130 euroa viinipulloon lounaalla?

Molempien pääruuat olivat oikein onnistuneita; meikäläisen karitsapulla sekä rouvan kuha. Jälkiruoka oli kuitenkin hienoinen pettymys; vastapaistettu munkki. Ihan kiva idea näin vapun alla, mutta munkkimme olivat sisältä vielä hieman raakoja ja taikinaisia. Postresissa, joka on kuuluisa nimenomaan jälkkäreistään, olisimme odottaneet jotain hieman enemmän.

Tällä kertaa Pos3 jätti hieman kylmäksi.

Olen usein kuullut kysyttävän, onko tapahtumatarjontaa ravintoloissa liikaa. Tässä täytyy mielestäni osata erottaa ravintoloiden liikeideat ja haluttu asiakasprofiili. On ravintoloita, jotka ovat jo valmiiksi ns. tapahtumaravintoloita. Osa ravintoloista on taas sellaisia, joissa järjestetään satunnaisesti ohjelmatarjontaa ja näiden lisäksi on ravintoloita, joissa ei tule missään nimessä tarjota lisäohjelmaa.

Viittasin aiemmassa blogitekstissäni Lontoon pubeihin, ja se sopii hyvin tähänkin yhteyteen. Olin siellä töissä eräässä pubissa, jonka liikeidea poikkesi reippaasti muista; ei musiikkia, ei jalkapalloa. Hieman tätä karrikoiden: "avataan ovet aamulla ja suljetaan illalla ja muistetaan myydä kovasti siinä välissä". Tämä toimi todella hyvin yli 10 miljoonan ihmisen kaupungin ydinkeskustassa. Elämme Helsingissä, jossa on hieman vähemmän ihmisiä, ja muutaman sadan vuoden verran vähemmän ravintolakulttuuria, joten meidän täytyy löytää ne omat tavat erottua eduksemme.

Meillä Ravintolakolmio-ryhmässä ( www.ravintolakolmio.fi ) on visiona tuottaa asiakkaalle elämyksellinen kokemus jokaisella ravintolakäynnillä, unohtamatta hyvää palvelua ja erinomaista ruokatuotetta. Elämysten tuottamiseen on panostettu myös eri tavoilla, kuten esimerkiksi Cantina Westissä ( www.cantinawest.net ) olevilla elämyspaketeilla ( http://www.cantinawest.net/alasivu.php?pageId=2 ). Esimerkiksi polttareita, synttäreitä ja yrityspaketteja voi juhlistaa eri tavoin ja tarjota sankarille elämyksiä makujen muodossa muun muassa pässin kiveksillä, chililajitelmalla ja meksikolaisella matojuomalla tai soihdullisen juoman/ jälkiruuan muodossa. Toki sankarin voi myös pukea perinteiseen ponchoon ja sombreroon. Tällaiset muistot eivät ihan heti unohdu.

Helsingin ruokaravintoloissa on jo useamman vuoden ajan ollut eri sesonkeihin korostuneita erikoisviikkoja. Tällä hetkellä huomaa kevään alkaneen raikkaiden parsojen ilmestymisestä tarjontaan. Monissa ravintoloissa asiakkaiden odotukset täytetään alkuvuodesta blineillä ja syksyisin riistalla. On myös lähiöravintoloita, joissa paikalliset kulinaristit pääsevät viikonloppuisin kokemaan minierikoisviikkoja, jolloin keittiömestarit loihtivat erilaisia ruokaelämyksiä asiakkaitaan ilahduttaakseen. Mutta kuten muissakin asioissa, on ensiarvoisen tärkeää olla täydellä sydämellä osa tapahtumaa, vain lehtimainos sunnuntain menopalstalla ei riitä.

Yhdenlaisena vertauskuvana haluan ottaa myös esille lähiöpubit, joissa on ensiarvoisen tärkeää saavuttaa maine lähialueiden asukkaiden "toisena olohuoneena" mitä monipuolisimmalla ohjelmatarjonnalla, jopa hyvän maun äärirajoilla. On hevi-iltaa, ilmakitaraskaboja, karaokea, tietovisaa, musatietovisaa, pokeria, piparijuhlaa ja myös jotain todella kornia; vielä 2010-luvulla Bingo vetää lähiökuppiloissa tuvan täyteen! Tsekkaa Myyrmäen tämän viikon ”menot ja meiningit” .. ( http://www.barcafeluna.com/index.php?page=Etusivu )

Haluan kirjoituksellani ilmaista sen, että ravintoloiden tapahtumatarjonta on hyvin monipuolinen, ja monessa tapauksessa vain taivas on rajana. Asiakkaiden tehtävänä on kohdistaa menojalka siihen suuntaan, jossa sekä tarjonta että menohalu kohtaavat oman tarpeen ja ravintoloiden tehtävänä taas on tarjota itsensä ja asiakkaidensa näköistä ohjelmaa. Elämyksiä rakennetaan yhdessä!