Ravintolat

Kirjoitin jonkin aikaa sitten television MasterChef ja TopChef –ohjelmista. Tämä tapahtui ennen kuin kyseiset softat alkoivat pyöriä tösössä. Nyt kun molmmat ovat olleet ruudussa jo useamman jakson verran, niin niiden sisältöäkin uskaltaa kommentoida.

Ensinnäkin, koska jäin todella pahasti koukkuun Aussien MasterChefiin, odotin suomalaista versiota innolla. Nyt, väijyttyäni osittaisen kirjoitusvapaani vuoksi (kai?) kaikki jaksot, voin myöntää olevani pettynyt.

Ensinnäkin, tunnen syvää myötätuntoa ohjelman tuotantoyhtiötä kohtaan, mikäli nämä kilpailijat ovat todellakin parasta mitä maasta löytyy. Millaisella egolla täytyy ihmisen olla varustettu, jos hän ilmoittautuu television kokkausohjelmaan, eikä ole koskaan fileoinut kalaa? Suomessa? Olisiko kannattanut sijoittaa muutama kymppi, ostaa pari fisua ja harjoitella sitä ennen skabaa?

Toinen kohta, joka pisti silmään, oli se, kun erään osakilpailun voittajat pääsivät palkinnoksi ravintola Luomoon syömään. Osa kilpailijoista oli hysteerisen kohtauksen partaalla ajatuksesta, että pääsisivät Michelin-ravintolaan syömään. Mikäli kokkaaminen on elämäsi suurin intohimo ja sinut on valittu lukuisten hakijoiden joukosta kilpailuun mukaan, olisikohan kannattanut sijoittaa pikkuisen bussilippuun Helsinkiin ja käydä vaikkapa lounaalla Chez Dominiquessa (kolme ruokalajia, 29 euroa)? Mikäli joutuisin ottelemaan Amin Asikaista vastaan, kävisin varmaan katsomassa yhden nyrkkeilyottelun ennen matsia.

Sama homma työkalujen suhteen. Eräs kilpailija melkein itki saadessaan alussa laukullisen Macin veitsiä. Millä helvetillä se on kokannut ennen sitä? Fiskarsin sahalaitaisella leipäveitsellä? Macien hinnat alkavat kolmesta kympistä. Eivät ne mitään Patek Philippejä ole. Tieto pääsystä kilpailun karsintoihin on varmasti tullut hyvissä ajoin. Netistä voi katsoa ulkomaiden vanhoja tuotantokausia. Ehkä olisi kannattanut tutustua työvälineisiin hyvissä ajoin…

Summa summarum; MasterChefin suurin ongelma on se, ettei sinne ole oikeasti valkoituneet Suomen parhaimmat kotikokit, vaan keskinkertaisilla taidoilla varustettu lauma ihmisiä, joista on kivaa päästä telkkariin.

No, ammattilaisilta voi odottaa enemmän. Otetaan sitten TopChef. Aivan aluksi on sanottava, että yksi ohjelman heikkouksista on itse kilpailun pääpalkinto. Kustannussopimus Tammelle? Jos sinulla on hyvä käsikirjoitus, saat sen joka tapauksessa julkaistua. Jos et osaa kokkikirjaa tehdä, mitä lystiä on julkaista paskaa? Kymmpitonni maailman turuilla spräädättäväksi on ihan hauska palkinto. Sillä reissaa kaksi-kolme viikkoa ja pitää lystiä. Voisiko joku sen sijaan kertoa, että mitä vittua Samsungin kotiteatterijärjestelmällä on tekemistä TopChef –kilpailun kanssa? Ymmärrän, että ohjelman tuottajalla on vaikea kieltäytyä jos Samsungin kaltainen lafka haluaa sponsoriksi, mutta olisiko tätä voinut kehittää hiukan eteenpäin?

Sitten itse ohjelman sisältöön; näistä kahdesta nyt telkkarissa pyörivästä sarjasta olen nauttinut TopChefin katsomisesta huomattavasti sitä toista enemmän. Parasta ohjelmassa on luonnollisesti päätuomari Välimäki, jonka saaminen mukaan oli tuotantotiimille lottovoitto. Hansu on kuitenkin tämän maan kiistatta ylin asiantuntija mitä ammattimaiseen ravintolakeittämiseen tulee. Sen lisäksi hän on hauskalla tavalla vittumainen (tai vittumaisella tavalla hauska), mutta osaa myös antaa resseä silloin kun sitä on ansaittu. Yksin Välimäen persoona riittäisi kantamaan tätä ohjelmaa.

Vielä kilpailijoista; varsinaisista nimipaikoista oli vain kaksi edustettuina; Sunttu ja Välimäen on putka Domppa. Näidän jälkeen kun kahlaa Suomen 50 parhaan ravintolan listaa, ei ainutkaan halunnut osallistua. Ohjelma ei yksinkertaisesti kiinnostanut eikä sen mahdollinen voitto toisi näille paikoille mitään lisäarvoa. Tämä on sääli, sillä olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä kuinka Mamin edustaja mittelisi Savoyn, Olon ja Hellan & Huoneen kanssa. Nyt tarjolla on Maija Silvennoinen, jonka ainoa tehtävä tuntuu ottaa Välimäeltä paskaa niskaan huonosta asenteesta.

Näin pitkän avautumisen taustalla on se, että istun kotona viimeistelemässä neljättä romaaniani, ja minulle iski pieni jumi. Olen oppinut, että näissä tilanteissa kannattaa kirjoittaa jotain muuta, ja toivoa että runosuoni taas pulppuaisi sitten varsinaisen aiheen parissa. Jos tämäkään ei auta, kannattaa lähteä baariin.

PS) Illalla TopChefin jakso, jossa kävin dumaroimassa.

Ruokaporno-termillä tarkoitetaan yleensä kirjallisuutta, jossa kirjoittajan suhtautuminen ruokaan on siirtynyt sellaiselle asteelle, jota ei enää pidetä normaalina. Enkä nyt tarkoita sananmukaisesti kermavaahdossa kieriskelyä, vaan niin yli-intohimoista kymmenen muusan palvontaa.

Kokkikirjat ovat monelle kotikokille samanlaisten intohimojen kohteita kuin vanhat Jallut peräkammaripojalle. Hyllyyn kertyy helposti tuhansia ja tuhansia yhteenliimautuneita ja hiirenkorville rullautuneita sivuja, joissa päiväunien kohteet esittelevät sulojaan.

Kokkikirjat voidaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan; huippukokkien kirjoihin ja muihin. Lukuisat Michelin-kokit julkaisevat tasaisella tahdilla kirjoja, joiden suurin viehätys kätkeytyy siihen, että ne huokuvat lupausta salaisuuksien paljastamisesta. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) uransa huipulla oleva chef saattaa julkaista useammankin kirjan vuodessa.

Jokainen kirjan joskus kirjoittanut (tai sellaista yrittänyt) tietää, kuinka paljon työtä ja vaivaa projektiin kätkeytyy. Sen takia onkin vaikea ymmärtää, millä helvetin ajalla ylityöllistetty huippukokki ehtii pusaamaan 600 sivua julkaisukelpoista tekstiä vuodessa.

Vastaus on tietenkin yksinkertainen; eivät huippukokit kirjoita omia kirjojaan. Käytännössä homma hoituu niin, että kokki valitsee kirjaa varten parhaat reseptinsä, kokkaa ne kuvaajalle, haamukirjoittaja tai freelanceruokatoimittaja istuu vieressä ja kirjoittaa parhaansa mukaan reseptit ylös. Lopuksi chef kirjoittaa esipuheen (jos sitäkään), osallistuu kirjan markkinointiin ja käy pokkaamassa mahdolliset palkinnot.

Sinänsä tässä ei ole mitään pahaa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin huippukokin järjettömän kireä aikataulu, jonka takia kunnollinen oikoluku (kaiken kirjoittamisen A ja O) jää usein suorittamatta. Haamukirjailija tai toimittaja, joka ei ole kuitenkaan chefin tasoinen keittäjä, ei myöskään näe omassa tekstissään virheitä. Kustannustoimittajaraukasta puhumattakaan. Paska valuu lopulta alaspäin kuluttajalle, joka maksaa 40 euroa kirjasta, joka on täynnä puutteellisia (tai joissain tapauksissa jopa virheellisiä) reseptejä.

Laskin nopeasti keittiömme hyllyssä olevan 96 nidottua kokkikirjaa. Lehdet ja reseptivihkot ovat sitten erikseen. Jos jätetään laskuista ranskalaisen keittiön klassikot – Larousse gastronomique, l’Art culinaire moderne (vuodelta 1937 Curnonskyn esipuheella!), Maun fysiologia, Almanach perpétuel des gourmands, jne. – todella käyttökelpoisia näistä on ehkä tusinan verran. Ylivoimaisesti parhaat hankinnat ovat olleet A little taste of –sarjan pikkukirjaset.

Sorrun kuitenkin ruokapornoilun nimissä vähän väliä ostamaan nimekkäiden huippukeittäjien opuksia. Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin löydän hyllystämme kirjan, josta on kerran kokattu yksi annos – eikjä sekään kovin onnistunut – tunnen piston sydämessäni ja teen pyhän päätöksen olla ostamatta enää ainuttakaan kokkikirjaa. Päätös pitää ehkä kuukauden, sitten löydän itseni Hagelstamilta tai Akateemisesta lehteilemästä kirjaa, joka minun on pakko saada.

Nykyisin ymmärrän naisia, jotka omistavat sata paria kenkiä, joista yksikään ei sovi illaksi.

Olen toisinaan saanut kuulla arvostelua siitä, että keskityn ravintola-arvosteluissani vain punavuorelaispaikkoihin. Syyksi on epäilty milloin laiskuutta, milloin nurkkapatriotismia. En ole hirveästi vaivannut itseäni näillä tuulesta temmatuiksi otaksumillani syytteillä.

Kun joku oli oikein nähnyt vaivaa lähettääkseen toimitukseen aiheesta mailia, päätin tsekata pitääkö väite paikkaansa. Otin viimeisimmät 26 ravintolaa (siis melko tarkkaan viimeisen kalenterivuoden ajalta) ja laitoin ne kartalle. Sen jälkeen laskin näiden pisteiden keskiarvon.

Yllätyin tuloksesta hieman itsekin. Keskipiste sijaitsi täsmälleen Stockmannin tavaratalon Aleksanterinkadun puoleisten ovien edestä kulkevien raitiovaunukiskojen puolessa välissä, muutaman sentin verran Tallbergin talon suuntaan.

Jäin miettimään, missä sijaitsee Helsingin keskusta. Jonkun väittämän mukaan maantieteelliset etäisyydet muihin kaupunkeihin lasketaan Kaivopihan kompassin keskikohdasta. Omasta mielestäni Helsingin keskusta on aina sijainnut Stockan kellon alla.

Kenellekään rakkaassa pääkaupungissamme (vaikka edes kerran Linnanmäellä) vierailleelle ei varmaankaan tule suurena yllätyksenä, että suuri osa Helsingin ravintoloista sijaitsee ydinkeskustassa.

Laskutoimitukseeni tyytyväisenä avasin pullon Miss Harrya ja jäin pohtimaan sitä, mikä ravintola minun pitäisi arvostella seuraavaksi siirtääkseni arvostelujeni maantieteellistä keskikohtaa kuusi metriä kaakkoon.

Punavuorta kohden.

Helsingin etnisiä ravintoloita on perinteisesti leimannut se, että maut on vesitetty pohjoiseen suuhun sopiviksi. Esimerkkinä toimii vaikkapa eurokinkki. Ei sillä riisin kanssa tarjoiltavalla seitsemän euron kanalimalla ole paljoakaan tekemistä sichuanilaisen keittiön kanssa, vaikka nimeksi laitettaisiinkin kung pao. Samoin on käynyt inkkarille ja nepelle ja varsinkin meksikolaiselle ruualle. Parhaiten lienee säilyttänyt alkuperäisyytensä japanilainen keittiö.

Aina välillä kaupunkiin putkahtaa kuitenkin pieniä ravintoloita, jotka eivät ole antaneet periksi, vaan tarjoavat aitoja ja autenttisia makuja. Innostuneena suuntaan näihin yleensä heti niistä kuultuani. Useimmiten – ei kuitenkaan aina – tuloksena on jonkinasteinen pettymys. Valitettavan usein ruoka on nimittäin pahaa.

On kenties raakaa mutta totuudenmukaista kirjoittaa, ettei kaikkien maiden ruokakulttuuri valitettavasti ole yhtä korkeatasoista kuin vaikkapa ranskalainen, italialainen, turkkilainen tai korealainen. Esimerkiksi kuubalainen ruoka muuttuu yleensä syömäkelpoiseksi vasta kun siitä tehdään ns. nakit ja muusi –versio. Jos minun pitää valita autenttisuuden ja maun väliltä, valitsen maun.

Syy, miksi nämä ravintolat eivät pitkään menesty, on usein se, että niiden perustajilla/omistajilla/kokeilla on jokin hellä suhde kyseiseen ruokakulttuuriin. Se, että on syntynyt Serbiassa tai viettänyt 20 kesää siellä, ei tee serbialaisesta ruuasta hyvää (mitä se ei muuten todellakaan ole). Rakkaus irlantilaiseen mieheen – oli se kuinka palavaa tahansa – ei tarkoita sitä, että irlantilaista ruokaa kannattaisi myydä ravintolassa Suomessa.

Vaikka pidänkin Suomesta maana melko paljon, ei se tarkoita sitä, että koskisin pitkällä tikullakaan kalakukkoon tai kotimaisiin marjaviineihin. Vaikka suomalaisessa ruokakulttuurissa on paljon hyvää, ei se tarkoita sitä, että puhtaasti suomalaista ruokaa tarjoilevaa ravintolaa kannattaisi avata Lontooseen. Sen sijaan parhaimpia suomalaisia raaka-aineita ja valmistustapoja hyödyntävä ravintola voisi menestyä. Kunhan siellä ei tarjoiltaisi kuopiolaisella reseptillä valmistettua kalakukkoa.

PS) Helsingin parhaan thaimaalaisen ravintolan metsästys alkaa lähetä loppuaan. Onko minulta jäänyt vielä joku helmi kokeilematta?

Herään Hotelli Kämpin huoneesta. Sängyssä makaa lisäkseni vaimoni, turkulainen dekkarikirjailija sekä hänen vaimonsa. Baarikaapissa ei ole jäljellä kuin pähkinät ja valo. Olo on melko hutera. Tilattuamme huonepalvelusta aamiaista ja kolme pulloa samppanjaa, päätämme lähteä Turkuun, onhan kyse vuoden 2011 kulttuuripääkaupungista.

Junassa päähäni pälkähtää, että söisimme illallista Mamissa; Turun tämän hetken kuumimmassa paikassa. Pöytävarausta ei tipu, vaikka alennun käyttämään jokaista kyseenalaisesta tempustani. Hetken pohtimisen jälkeen päätämme, että Rocca saa kelvata.

Majoittuminen Turkuun tuttavapariskunnan kotiin, muutama tunti unta palloon ja uudestaan radalle. Aloitamme Roccasta, joka osoittautuu loistavaksi vedoksi. Palvelu on varmasti heikosta kunnostamme huolimatta erinomaista, ruoka on kerrassaan loistavaa ja hintataso vielä kohtuullinen.

Siirtyminen Uuteen apteekkiin. Vaikka olen lukenut dekkarikirjailijan teoksista kyseisestä baarista lukuisia kertoja, en ole paikassa aikaisemmin käynyt. Baarin (tarkoituksella?) tyly palvelu hämmentää hieman, mutta muuten olen aivan myyty.

Tästä eteenpäin paikkojen nimet alkavat hämärtyä. Hajanaisten muistikuvieni mukaan baarit ovat erinomaisen hauskoja ja tyylikkäitä, ainakin Stadin melko ankeaan tarjontaan tottuneelle. Dekkarikirjailija lähtee kotiin nukkumaan jossain vaiheessa, mutta hänen ihastuttava vaimonsa jatkaa oppaanamme.

Yllätyksekseni totean aamulla herätessäni, että olen onnistunut viettämään todella hauskan illan Turussa, enkä ole edes saanut turpaani. Kaupunki, tai varsinkaan sen yöelämä, ei vastannut ollenkaan mielikuviani.

Suosittelen jokaiselle, jonka kuva Turusta pohjautuu vanhoihin mielikuviin tai huhupuheisiin, päivittämään Turku-tietouttaan.

Australian MasterChef tuli samaan aikaan telkkarista kun otin kuukauden osittaisen virkavapaan kirjoittaakseni neljännen romaanini. Koska minulla oli käytössäni vain kolme päivää viikossa kuukauden ajan, otin kirjoittamisen tosissani. Heräsin aamulla tavalliseen aikaan, ryystin pannullisen kahvia ja kirjoitin aina iltaan saakka.

MasterChefiin jäin koukkuun lähinnä sen takia, että se tuli juuri siihen aikaan telkkarista, kun silmät alkoivat olla kierossa eikä yhtään järkevää lausetta tuntunut enää syntyvän. Se oli minulle eräänlainen maali; jaksaa siihen saakka, sekä palkinto; nyt olet ansainnut tunnin aivolepoa.

Jäin koukkuun.

Formaatti oli minulle vieras. Suurin yllätys oli ehkä se, kuinka kovatasoisia harrastelijakokkeja Ausseista löytyi. Varsinkin viimeisten kierrosten haasteet oli mitoitettu sellaiselle levelille, että olisi mennyt sormi suuhun ammattilaisellakin.

Lempparini oli 23-vuotias Justine, hyvännäköinen surffityttö New South Walesistä, joka burnasi ranskalaisella keittiöllä tiensä melkein finaaliin. Jos kauha pysyy jo tuossa iässä noin tukevasti kädessä, ei liene epäselvää, että mimmi tulee pääsemään pitkälle.

Suomessa alkaa/alkoi tammikuussa kaksi kilpailevaa kokkausohjelmaa; MasterChef Suomi sekä Top Chef Suomi. Skabojen erona on lähinnä se, että MasterChefiä vetää muumimammamaisella ystävällisyydellä varustettu Sikke Sumari, ja siinä mittelevät kokikokit. Top Chefin ykkösdumarina toimii demoninen Hans Välimäki, ja siinä ottelevat ammattilaiset. Mielenkiintoisempaa olisi ehkä ollut nähdä kuinka Hansu itkettää ankanverikeiton mokanneita neljkymppisiä perheenäitejä Mikkelistä, mutta ehkä loppujen lopuksi on parempi näin...

Vierailin Top Chefin Suomen versiossa tuomarina. En tiedä kummankaan kilpailun lopullista voittajaa, ja oletan vain että parhaat pärjäsivät. On kuitenkin melko eri asia kokata omassa keittiössään rauhassa, kuin televisiokameroiden ympäröimänä jättimäisen kellon tikittäessä eteenpäin. Kai kyse on vähän samasta asiasta kuin pornoelokuvassa esiintymisessä. Sillä, kuinka tyytyväinen rouva kotona on, ei ole mitään merkitystä, jos kameran edessä ei pysty suoriutumaan.

Vierailin kerran erään suomalaisen Michelin-ravintolan keittiössä, jossa chef pisti minut yllättäen kokkaamaan parsaa. Olimme kahdestaan kyökissä eikä kiirettä ollut. Olin melko tyytyväinen annokseeni. Voin vain kuvitella mitä olisi tapahtunut jos ympärillä olisi häärinyt kameraryhmä ja salin puolella ateriaa olisi vartonut Suomen gastronomian ylipappi. Olisi voinut tulla äitiä ikävä.

Pöydällä hujan hajan karttoja, muutama matkaopas, luottokortti sekä avattu pullo pinot noiria. Netissä auki Booking.com.

Matkustamisessa – ja varsinkin ruuan perässä matkustamisessa – reissu alkaa jo matkan suunnittelusta. Kun lennot ja autonvuokra on hoidettu, on aika avata Google Maps ja alkaa toden teolla suunnittelemaan reissua.

Maaliskuun lopusta, kun rouvalla on pieni hengähdystauko töiden keskellä ja uuden romaanini pitäisi kaiken järjen mukaan alkaa olla siinä kunnossa, että voin toimittaa sen kustannustoimittajalleni haukuttavaksi, löytyi yllättäen kymmenen päivän rakonen. Ei mennyt varmaan viittäkään minuuttia kun liput Nizzaan oli varattu ja auto vuokrattu.

Edellistä romaaniani, Gourmetia, kirjoittaessani matkustelimme ristiin rastiin Etelä-Eurooppaa huippuravintoloiden ja hyvän ruuan perässä. Suurimman vaikutuksen teki Pohjois-Italia, joka kiilasi listallani Kaakkois-Ranskan ohitse maailman parhaaksi ruoka-alueeksi. Nyt on aika antaa Provencelle uusi mahdollisuus vallata takaisin se paikka gastronomisessa nokkimisjärjestyksessä, joka ainakin ranskalaisten mielestä sille kuuluu.

Etsinnässä on nyt Ranskan paras bouillabaisse (jonka oletan löytyvän Marseillesta), oliiviöljy ja parsa. Camarguen kolmi- ja nelivuotiaat härät teurastetaan vasta myöhemmin, joten ne jäävät toiseen reissuun. Viinejä ja anisettejakaan ei unohdeta, Ranskassa kun saa ajaa kännissä.

Maailmanympärireissulle saamistani neuvoista rohkaistuna pyydänkin hyviä vinkkejä (baarit, ravintolat) Arlesin ja Nizzan väliseltä alueelta.

Saksanpaimenkoiran omistajana tunnen kantakaupungin baarit, joihin nelijalkaiset ovat tervetulleita. Paikkoja ei ole montaa (jos kesäterasseja ei lasketa), mutta tarjoavat mukavan vaihtoehdon, kun piskiä ei tarvitse jättää yksin kotiin jos tekee mieli yhtä tai kahta.

Ymmärrän toki, ettei ruokaravintoloihin koirilla ole mitään asiaa. Sen sijaan en ole oikein varma siitä, missä raja menee. Eräässä koirani lempipaikoista nimittäin tarjoillaan juoman lisäksi myös pientä suolaista (leipiä jne.). Ja tämä ei-niin-kaukana-kotoani sijaitseva baari on aina hyväksynyt koirani ilomielin sisään.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä raja oikeasti menee. Kieltävätkö lait ja asetukset eläinten viemistä paikkaan, jossa myydään ruokaa? Vai onko asia jokaisen yrittäjän vapaasti päätettävissä? Tietääkö kukaan?

PS) Eilisen lehdissä oli juttu suomalaisesta elokuvaohjaajasta, jonka koira raateli pienemmän koiran rappukäytävässä. Olin äsken lenkillä koirani kanssa, joka on siis asianmukaisesti kytketty urosschäfer, kun kadulla sen kimppuun hyökkäsi vapaana pidetty pikkukoira (en tunne rotuja mutta näytti chihuahualta) ilman varoitusta. Ehdin juuri tossuttamaan pikkudogin kauemmas ennen kun koirani sai iskettyä hampaansa pikkukundin pilliin. Eli kannattaa pitää ne pienetkin koirat kiinni…

Kirosin usean vuoden ajan Stockan herkun deekistä. En kiroa enää. Nyt kun Herkun uusi layout on tullu tutuksi, on pakko myöntää, että kyllä vanha osaa.

Olimme kutsuneet viime lauantaiksi illallisvieraita ja päädyimme Herkkuun ostoksille iltapäivästä. Vaikka oli joulunaluslauantai ja asiakkaita paljon, ei mistään ruuhkasta voi edes puhua. Sen verran hyvin tilaa kaupassa on. Myös uudet pkkukärryt ovat erinomaisen toimiva vaihtoehto. Kermapurkkia ja kissanruokapakettia hakevien turkismummojen ei tarvitse enää tukkia käytäviä jättimäisillä kärryillä.

Varsinainen ilonaihe oli tietenkin kaupan oma samppanjabaari. Lansonin valinta juomaksi nyt oli hiukan masentavaa, mutta mikään ei piristä pikku shopautusreissua paremmin kuin lasi kuohuvaa. KaDeWestä oli selvästikin käyty hakemassa oppia.

Ainoa asia, mitä en oikein ymmärrä, on se, että miksi kassojen edusta on tukittu kuivahyllyillä. Kun muualla on tilaa mennä ohitse oikealta ja vasemmalta, on kassojen eteen rakennettu turha tukos. Vai onko näiden hyllyjen tarkoitus ohjata kassoille ja jakaa näin jonoja tasaisemmin?

PS) Ylimääräistä riemua aiheutti vasikanlihan ilmestyminen lihatiskille. Ei meinaan tahdo löytyä juuri muualta. Kilohintakin oli sitten sen mukainen, mutta sen verran harvinaisesta herkusta Suomessa on kyse, että kerran se vain kirpaisee.

Stockan uusi parkkihallikin on aika kiva ja kun Manskultakin saa kääntyä sporakiskojen yli sisään, ei muuta valittamista ole kuin sikamainen hinta. Ainakin meikäläisen tapauksessa tulee halvemmaksi mennä taksilla ruokaostoksille kuin jättää autoa pariksi tunniksi parkkiin.

Enpä muista, koska olisin odottanut ravintolailtaa yhtä paljon kuin nyt. Lentoliput ja hotellit on varattu, uusi vaatekerta ostettu, koiran hoito järjestetty, pöytävaraus Operakällareniin sekä nimet Café Operan sekä Soap Barin ovelle järkätty ja veronpalautukset polttelevat taskussa.

Nyt enää ainoa asia mikä mättää, on se, että lentoemojen mielestä 3300 euroa 90 tunnin työkuukaudesta on liian vähän. Perjantai sujuu rattoisasti Finavian sivuja klikatessa. Perkele.

(Jostain syystä lentoemosta tulee mulle aina mieleen alakuloinen mustatukkainen teini).

Pohdin vielä tässä sunnuntain lounaspaikkaa. Onko Stogiksesta hyviä ehdotuksia jos toinen joulupöytä 24h sisään ei oikein nappaa? Tämä siis sillä varauksella, että pääsemme matkaan...