Ravintolat

Pyydan heti alkuun anteeksi skandien puuttumista. Olo on yksinkertaisesti sen verran hutera, etten jaksa etsia niita jenkkinappaimistosta. Toivottavasti tasta saa kuitenkin jotain selvaa.

Matka on nyt edennyt onnellisesti Jenkkien lansirannikolle Los Angelesiin. tarkemmin sanottuna rouvan jenkkiystavien K:n ja J:n luo Culver Cityyn, joka sijaitsee muutaman mailin Venice Beachista itaan.

Jarkevanhintaisen lennon hankkiminen Vali-Amerikasta Losiin ei ollut aivan triviaali tehtava, mutta lopulta onnistuimme saamaan sellaisen Managuasta. Lento lahti kuudelta aamulla, joten teimme paatoksen ottaa taksin keskiyolla (kun kaikki baarit sukeutuivat) Granadasta. Ajatuksena oli viettaa aamun tunnit Managuan lentokentalla,jossa piti olla ilmainen wifi, toita tehden. Duuninteko (enka nyt tarkoita naita blogimerkintoja) on meidan paratiisireissumme kaarme, ja olemme joutuneet suunnittelemaan matkaamme valitettavasti sen mukaan, etta netti toimii lahes koko ajan.

Managuan lentokentaa aamulla kello yksi: Autio suuri halli, jossa ilmastointi pauhaa niin taysilla, etta joudumme repimaan matkalaukuistamme kaikki vaatteet paalle (mulla ei edelleenkaan ole mitaan muuta pitkahihaista mukana kuin liituraitapuku). Netti ei jostain syysta toimi, eika yksikaan kahvila ole auki. Ainoa kaveri on taysin kamoissa oleva kundi, jonka oikea jalka vuotaa valtoimenaan verta, ja joka kavelee jatkuvaa ympyraa hallissa ja hopottaa taukomatta espanjaksi. Nice...

Lento sujui ongelmitta. Vaihto oli Houstonissa, ja olin toivonut ehtivani maistaa teksasilaista pihvia, mutta melkein juoksuksi meni jotta ehdimme koneeseen.

Losista vuokrasimme auton ja vuokraamon minikartta ainoana aseenamme lahdimme etsimaan rouvan ystavien antamaa osoitetta. Taysin puhtaalla munkilla paadyimme oikeaan osoitteeseen. Kun lopulta isantapari K:n ja J:n kanssa tuli puhe illan ruuasta, aanestimme kotona kokkaamisen puolesta. Rakastan jenkkilaisia ruokakauppoja, enka ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juonut viimeiseen kahteen viikkoon juomakelpoista viinia. Isannan heti alkuun tarjoama Two Buck Chuck (Jenkkien juoduimpia viineja, jotka maksavat $2 pullolta) oli erinomaisen piristava kokemus, mutta makunystyrani himoitsivat Napan viineja.

Ruokakaupassa paasi hieman mopo kasista, ja rouvan ladatessa kalifornian herkkuja mina hieroin itseani viinihyllya vasten. Alkupalaksi rouva kokkasi avokado-parsa-auringonkukansiemensalaattia parmesaanilastuilla ja vadelmavinegretilla. Paaruokana oli pastaa (mulla on ollut aivan karmea pastanhimo jo yli viikon), jossa portobellot, savustettu ja ilmakuivattu kinkku juhlivat valkoviinin ja kerman kanssa.

Ruoka oli taivaallista, mutta illan hauskin yksityiskohta oli kuitenkin Jenkkien ja Euroopan pikku eroavaisuudet. EUn alkuperasuojilla on oikeasti kayttoa, totesin maistellessani amerikkalaista parmankinkkua, parmesaania seka manchegoa, jotka olivat vain kalpeita varjoja esikuvistaan. Oikeaa, reilustisuolattua voita sai kaupasta etsia kissojen ja koirien kanssa erikoishyllyista, eivatka jenkkiystavamme voineet millaan ymmartaa miksi ostimme kokonaisia mustapippureita kun valmiiksijauhettuakin oli halvemmalla tarjolla.

Kello on yhdeksan aamulla, ja seuraavaksi kayn herattamassa rouvan ja vien hanet Beverly Hillsiin aamiaiselle. Huomenna vedamme Mikki Hiiri -korvat paahan ja suuntaamme Disneylandiin. Pukukin pitaisi vieda prassattavaksi, silla yritan saada meille poytavarauksen Spagoon. Katsotaan miten kay...

Kalapuikkoteema jatkuu. Tosin tällä kertaa viiksien muodossa. Matkamme on nimittäin saanut uuden käänteen missattuamme iloisesti Mexico Cityn jatkolentomme, joten jouduimme skoraamaan liput Managuasta, Nicaraguasta suoraan Losiin. Mexico City jää nyt siis tällä kertaa väliin, mutta pääsimmepähän tutustumaan kalapuikkoviiksien luvattuun maahan.

Hieman takaumaa vielä Costa Ricaan. Matkustimme Karibian rannikolta pääkaupunkiin San Joseen. Matkustusmuodoksi valitsimme paikallisen seikkailufirman järjestämän koskenlaskun kumiveneillä. Rafting oli hauskaa, mutta venekumppaneiksemme sattui neljä silikonichearleaderia Kaliforniasta, mikä jossain muussa yhteydessä olisi ollut pelkästään hauskaa. Ei kuitenkaan Level 4 –koskia laskettaessa. Summa summarum, rouva pääsi tutustumaan kosken kuohuihin ja kiviin kumiveneen alla botskin kaaduttua ensimmäisessä koskessa. Jo ennen reissuun lähtöä murtuneet varpaat saivat kaverikseen vääntyneen jalan...

San Josessa tapasimme ystävämme H:n, joka on ollut kohta vuoden Costa Ricassa vapaaehtoistyössä opettamassa inkkareille enkkua. Koska oli rouvan syndet, olin buukannut meille paikkakunnan (ja ilmeisesti koko maan) parhaasta ravintolasta pöydän. Tai mistä minä parhaasta tiedän, mutta näin meille väitettiin.

Kyseessä oli siis hotelli Grano de Oron samanniminen rafla, jonka piti tarjoilla ranskalaista keittiötä väliamerikkalaisella vivahteella.

www.hotelgranodeoro.com/

Puitteet ainakin olivat kunnossa, ja ruokalista vaikutti alkuun herkulliselta. H tilasi alkuun ankanmaksapateeta, minä ja rouva molemmat tonnikalatartaria. H veti pidemmän korren, sillä tonnikalasetti oli niin suolaton ja mitäänsanomaton, että rouva jätti kesken melko snadin annoksensa, jonka meikäläinen toki vanhana biojäteastiana putsasin. Pääruan suhteen daamilla kävi parempi töhö; jäniksen ribsit olivat nimittäin melko vahva esitys. Omat scallopini nyt menettelivät, eikä H:n fisukaan mitään sarjaorgasmia tuntunut laukaisevan.

Ikimuistoista illasta ei ehkä tehnyt ruoka, vaan kuitenkin ne fibat, joita tuon tasoisessa ravintolassa on mahdollista nähdä aika harvoin. Lähtiessämme ulos tupakalle pääruokien ja jälkiruokien välissä, kiiruhti edeskäypä perässämme ulko-ovelle asti ja tivasi meiltä luottokorttia pantiksi, ettemme ottaisi juoksuja. Tuijotimme hetken epäuskoisina, kunnes H heitti ukolle Mastercardinsa. Palattuamme pöytään kaveri tuli selittelemään hyvin anteeksipyytäväisenä, että heillä on ongelmia juoksijoiden kanssa. Ikään kuin se olisi millään tavalla meidän ongelmamme. Mihin me sitä paitsi olisimme edes menneet; rouvalla jalka rampana, eikä San Joseessa paljoa öisin pikkupierussa kahden blondin kanssa muutenkaan ilman taksia liikuta.

Sama show jatkui maksettaessa. Loppulasku oli karvan alle kaksi sataa dollaria, jonka maksoin käteisellä pantatakseni höökiä luottokorteissamme (joita tarvitsemme vielä hotelli-, lentolippu- ja autonvarauksiin). Kaveri laski rahat suurieleisesti edessäni ääneen! Tuijotimme silmät ymmyräisinä meininkiä, jollaista en todellakaan olisi odottanut näkeväni...

No, Costa Rica jäi taakse ja saavuimme eilen ip Granadaan. Ruuan suhteen tilanne on melkoisesti parempi, sen verran sivistyneestä kylästä on kyse. Tosin mulla alkaa olla vähäksi aikaa piña colada- sekä papu- ja riisi -kiintiöt täynnä. Huomenna lento Losiin, jossa tarkoitus ainakin syödä vaihteeksi salaattia. Katsotaan mihin päädytään. Kunhan ei Taco Belliin

Kiroittelen tätä hammockissa makoillen, erittäin vahvasti rommipitoista piña coladaa siemaillen. Kuten ne, jotka tätä blogia seuraavat (kaikki kolme) ehkä tietävätkin, lähdimme rouvan kanssa kuuden viikon reissulle maailman ympäri. Kuusi viikkoa on naurettava lyhyt aika tällaiselle reissulle, mutta valitettavasti se oli maksimi, mitä pystyimme repimään irti. Ollakseni aivan rehellinen, alunperin tarkoitus oli lähteä vain Sansibarille, mutta pikku kännissä matkatoimistossa rouvalta lähti mopo käsistä. Sansibarille ei koskaan päästy, mutta nyt ollaan Costa Ricassa.

Tämän hetkinen hammock sijaitsee Karibianmeren rannalla meikäläisen makuun pikkuisen liian turistisessa mestassa. Sadalla jennkitaalalla saa oman 60 neliön mökin biitsiltä, huonepalvelun ja uima-altaan, mutta ilmeisesti ei wlania. Syy kyseiseen majoitukseen on se, että kiskaisemme hirveät perseet paikallisella pontikalla eilen illalla, kun äkillinen rankkasade ajoi meidät etsimään suojaa tienvarren hökkelibaarista (hävisin $3 dominossa paikalliselle mestarille, rouva yritti ostaa meille 16-vuotiasta palveluspoikaa, jolla onneksi ei ollut passia). Skraaba oli sen mukainen, että jouduimme muuttamaan matkasuunnitelmia; 4 tuntia San Joseen paikallisella bussilla olisi ollut liikaa.

Hiukan takautumaa muutaman edellisen illan ruokiin: Superturistinen Bocas del Toros ei naurattanut hetkeäkään. Nostettuamme pelivaluuttaa viimeisestä automaatista nappasimme ensimmäisen veneen Islas de Bastimentosiin; kymmenen minuutin matkan päässä olevaan saareen, jossa ei ollut yhtään rastaa didgeridoon kanssa tai lattea tarjoavaa wi-fi-kahvilaa. Ensimmäisenä iltana päädyimme Rootsiin syömään mereneläviä ja napsijaa (joka oli sittenkin punanapsia, my bad). Seuraavana iltana teimme sen virheen, että kysyimme hollantilaiselta neuvoa iltaruokailun suhteen. Virhe, jota en tee enää koskaan uudestaan. Meidät neuvottiin toiseen paikalliseen veden päällä sijaitsevaan ravintolaan, jonka nimeä en enää onneksi muista. Jo lista epäilytti, mutta suosituksen perusteella uskaltauduimme tilaamaan merenelävälajitelman. Riittää varmaan jos kerron, että saimme annoksen kalapuikkoja.

Ruuasta vittuuntuneina marsiimme hyväksi toteamaamme Rootsiin ja tilasimme hummeria (yritän uploadata kuvan, katsotaan onnistuuko). Viidellätosta taalalla söimme helvetin hyvän hummerin, joskin jätkältä puuttui sakset, jotka ilmeisesti myytiin toisessa annoksessa naapuripöytään.

Saarilta kiskaisimme suoraan Costa Ricaan (onneksi olemme liikkeellä vain käsimatkatavaroilla; raja-aseman silta oli ehkä kuumottavin pitkään aikaan). Ensimmäisenä iltana päädyimme paikallisen ranskalaisen kissan pyörittämään pikkupaikkaan, jossa tarjolla oli kania sekä vanilialla maustettua kalaa, jonka asettuminen Linnén järjestelmään jäi epäseleväksi . Ruoka oli helvetin hyvää, mutta halvin viinipullo maksoi $40, joten huuhdoimme sen alas paikallisella bissellä. Matkalaukussani raahaamani 7-vuotias rommi osoitti taas paikkansa hammockissa illalla makoillessa mölyapinoiden huutelua kuunnellessa (jossain vaiheessa mulla oli poikanen päässä).

Eilinen ilta taas meni poskelleen ruuan suhteen. Söimme ylihintaisen ja mitäänsanomattoman lounaan (jenkkien suosittelemassa) paikassa , ja kuten aikaisemmin kerroin, jäi illallinen rankkasateen takia melko nestemäiseksi.

Seuraavaksi matka vie San Joseen, ja koska rouvalla on huomenna synttärit, yirtän etsiä Costa Rican parasta ravintolaa (oletan jostain syystä sen löytyvän pääkaupungista). Kerron miten kävi.

Matka on jatkunut Panaman Karibian-puoleiselle rannikolle. Kuten arvelinkin, osoittautui Bocas del Toros paikalliseksi Ibizaksi, joten jatkoimme välittömästi matkaamme läheiselle Isla Bastimentolle. Laiturilla kaikuva plena (panamalainen letkeä musiikki, josta paikallisten mukaan jamaikalainen reggae on saanut alkunsa), veden päälle rakennettu hotla, hammockien välissä lentelevät kolibrit ja vieressä kalastelevat pelikaanit olivat juuri sitä, mitä olen Karibialta aina odottanutkin.

http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&tbs=isch%3A1&sa=1&q=isla+bastimentos+panama&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai=

Koska saarella on perätäi kahdeksan eri ravintolaa, eikä meillä ollut hajuakaan niiden paremmuusjärjestyksestä, jouduimme turvautumaan vanhaan kunnon perstuntumaan. Veden päälle perinteisellä kaislakatolla bykattu Roots vaikutti lupaavimmalta.

Rouvalle napsijaa (tarkka laji jäi epäselväksi, tuskin kuitenkaan punanapsija), meikäläiselle jättikatkarapuja. Odotukset eivät ehkä olleet viritetty aivan täysiin mittoihinsa, mutta kreolilainen keittiö näytti taas voimansa; molemmat annokset olivat todella herkullisia ja upeilla Karibian mauilla kyllästettyjä. Protskun kanssa tarjolla papu-riisiseosta sekä ranskalaisia perunoita, mikä pisti hiukan huvittamaan. Ruokajuomana jääkylmää paikallista bisseä ja jälkkäreiksi tuoreesta kookoksesta valmistetut Piña coladat.

Tavoistani poiketen ajattelin suunnata samaan paikkaan uudestaan tänään. Tarjolla olisi nimittäin 15 doltsulla kokonainen hummeri, jolle haluaisin näyttää taivaan merkit. Miamissa syömäni Mainen hummeri oli tosin sen verran kova avaus kymmenjalkaisten puolelta, että Karibian poika saa kyllä panna parastaan, jos meinaa pärjätä skabassa.

Seuraavana suuntaamme jonnekin Costa Rican rannikolle vetämään guarokännit.

Miamin keikka sujui kerrassaan loistavasti. Nyt tassujen alla polttelee jo Panama City, mutta on pakko jakaa loistava ilta Miamin Smith & Wollenskyllä kanssanne.

Aivan South Beachin eteläkärjessä sijaitseva Smith & Wollensky on instiuutio, jossa isot miehet juhlivat. 70-luvun lopulla Nykin West 52nd Streetiltä alkunsa saanut ravintola on laajentunut vuosien varrella pitkin Jenkkejä, mutta laatu on pysynyt.

Manhattanin puhelinluettelosta sattumalta vedettyjen nimien alla operoiva S&W avasi pelin tyylipuhtaasti hummeridumplingeilla teriyakikastikkeessa sekä rapudumplingeilla kermaisessa inkiväärikastikeessa. Seurana lempisamppanjaani; kylmää, kuivaa ja ilmaista.

Alkupalaksi rouvalle tuotiin aivan erinomaisen rapea ja freesi vihersalaatti, meikäläiselle caesarsalaatti (koolla, ei ässällä, pylleröt!) ja reilusti viinietikkaa sijaitseva tapenadeleipä.

Seuraava alkupala olikin sitten Karibian ja Atlantin juhlaa; seafoodplatteri, jossa jääpedillä makoili Mainen hummeria, ostereita, epäselväksi jääneen dendrobranchiata-lahkon äyriästen pyrstöjä, ravunlihaa sekä sinisimpukoita. Kastikkeina piparjuurella maustettu seafoodketsuppi, tavallinen majoneesi sekä inkiväärimajoneesi. Listasta saattoi unohtua jotain, sillä kamaa oli todella paljon ja kaikki huuhdeltiin alas Cakebread Cellarsin sauvignon blancilla vuodelta 2008.

Pääruoka vetikin sitten jopa kaltaiseni lihansyöjän hiljaiseksi. Rouvalle landasi eteen 22 unssin (623 g) Bone-In-Rib-Eye -pihvi. Naureskeluni loppui lyhyeen, kun kohtasin oman vastustajani; vaatimattoman 28 unssin (793 g) Porterhousen. Olen toki kuullut legendoja jenkkien pihveistä, mutta tämä paha poika oli kyllä sellainen mörssäri, että kaikkien alkupalojen jälkeen jouduin taputtamaan mattoa n. 650 gramman jälkeen jättääkseni tilaa jälkiruualle. Pihvien seurana ihastuttava napalainen, Louis M. Martinin cabernet sauvignon vuodelta 2006, jota Parker kuvaili sanoilla "Fabulously sweet aromas of black currants, licorice, and cedar soar from the glass of this medium to full-bodied wine.".

Amerikkalaisten ja varsinkin S&W:n maineen tuntien jälkiruoka-annoksen kokokaan ei ollut yllätys. Pöytään nimittäin kannettiin valtava vati, jossa möllötti jalkapallon kokoinen pala kookoskakkua sekä ihastuttavan syntinen kokonainen molten chocolate cake.

Kokonaisuus oli siis aivan käsittämättömän onnistunut. Suurimman yllätyksen minuun tekivät ehkä kuitenkin paikan muut asiakkaat. Naapuripöydissä istuskeltiin muina miehinä Addun verkkareissa ja pihvin kanssa tilattiin banaanipirtelöä. Tottumattomuuteni amerikkalaisten rentouteen aiheutti taas pienen yllätyksen. Itse olin hikoillut Miamin helteessä puvuntakissa ja pitkissä housuissa...

Pari sanaa vielä Panamasta. Kävimme tsekkaamassa useammankin Panaman parhaiksi ränkätyistä ravintoloista, mutta mikään ei sytyttänyt. Päädyimme syömään vanhaan kaupunkiin pieneen työläisravintolaan riisiä ja kanaa. Loppulasku juomineen viisi dollaria. Taisi olla S&W:n jälkeen reissun tähän mennessä onnistunein ateria...

Seuraavaksi suunta kohti Costa Ricaa. Katsotaan mitä suuhun pantavaa sieltä löytyy. Grillattu mölyapina on kuulemma hyvää.

Maailmanympärireissu on edennyt Miamiin saakka. Vaikkei kaupunki nyt muutaman päivän tutustumisella olekaan tehnyt muhun kummoista vaikutusta, ruoka on ainakin ollut hyvää.

Reissun paras bongaus tuli eilen Lulu-nimisen ravintolan muodossa Coconut Grovessa. Hauskalla tavalla jenkkiä ja euroa yhdistelevä, rento ja todella järkevän hintainen mesta löytyi täysin vaistolla. Pitcheri caipirinhaa $24, ja kuuden dollarin Kobe-burgerit takasivat sen, että viihdyimme pitkään.

www.luluinthegrove.com

Nyt olo on melko rapea. Illaksi on pöytävaraus Smith & Wollenskylle, jota odottelen innolla.

http://www.smithandwollensky.com/locations/miami_beach_steakhouse.htm

Sitten seuraavaksi suunta kohti Panamaa.

Olin keskitasoa paremmassa ravintolassa helsingin keskustassa syömässä eilen. Päivä oli minulle erityisen tärkeä, seura ja tunnelma loistavia. Edes viidentoista euron hintainen Kir Royal ei onnistunut latistamaan fiilistä, ruoka oli hyvää ja palvelu moitteetonta. Kunnes...

Tilasimme jälkiruuaksi proseccolla notkistettua sitruunasorbettia. Sorbet tarjoiltiin skumppalasista pillin kera ja sopi kuumaan kesäpäivään mainiosti. Äkillisesti tunsin suussani viiltävää kipua ja sylkäisin sentin pituisen metallipalan eteeni pöydälle. Hetken esinettä tutkittuani vinkkasin tarjoilijattaren paikalle ja kerroin löydöksestäni hiljaisella äänellä. En halunnut tehdä asiasta numeroa, enkä ollut vaatimassa mitään korvauksia.

Tarjoilijattaren ensimmäinen reaktio oli kiistää, että olisi pienintäkään mahollisuutta, että metallipala olisi peräisin heidän keittiöstään. Vastasin, että minulle on aivan yksi hailee mistä pala oli lasiin päätynyt, mutta kehoitin heitä vastaisuuden varalta tsekkaamaan lojuiko tällaisia palasia enemmänkin kyökin puolella. Tarjoilijatar katseli minua melko paheksuen, antaen selvästi ymmärtää, että olin itse livauttanut metallipalan jälkkärilasiini.

Maksoin laskuni ja poistuimme ravintolasta. Kanta-asiakasta minusta ei tullut.

Olen aina rakastanut ravintolavarausten tekemistä. Fiilis on melkein sama, kuin bordellin baarissa istuessa. Päätäntävallasta kai on kyse.

Joskus homma on vain liian vaikeata. Olen heittämässä loppukesästä keikan akselilla New York – Miami – Panama City – Mexico City – Los Angeles – Sydney – Tokio. Nykiä ja Losia lukuunottamatta kaikki uusia kaupunkeja meikäläiselle. Pöytävaraukset pitäisi hoitaa kaikkiin paikkoihin. Valinnanvaraa todellakin on. Pari uutta luottokorttia polttelevat taskua.

Ja mistä nurisen? Odotukset ovat niin kovat, että yksikin pettymys (saman kaltainen kuin Stogiksen Sturehof) on liikaa. Pyydänkin teitä, maailmaa nähneet kulinaristit, neuvokaa minua kyseisistä kaupungeista. Missä syödä?

Kiitos.

TV

Vaihdoin muutama kuukausi sitten kantakapakkaa. Kyse ei ollut mistään kannanotosta tai siitä, että olisin ollut tyytymätön edelliseeni. Kävi vain niin, että löysin paremman. Hieman samalla tavalla kuin niin moni pitkä ihmissuhde päättyy. Kuvioihin tulee nuorempi ja nätimpi.

Istuskelin eilen illalla uudessa kantakapakassani viinilasillisella (-->syy miksi bloggaukseni on myöhässä, josta päätoimittaja laittelikin jo vihaista tekstaria) ja katselin arvostelevasti ympärilleni. Mietin, mitä hyvältä kantamestalta vaadin, ja miksi olen niin ihastunut uuteen paikkaan. Niin, paikan nimi ei ole salaisuuus, se on Viiskulman Primula.

Ensinnäkin, jotta baarista tulee kantakapakka, tulee sen sijaita järkevällä paikalla. Primula nyt sattuu olemaan suoraan matkalla duunista himaan, lähempänä duunia.

Hintatason on myös syytä olla järkevä. Tässä olen valmis joustamaan, jos muut asiat ovat erityisen hyvin hoidettuja. Ihan mihin tahansa en ole kuitenkaan valmis. Kurkkasin Korkeavuorenkadun Lungin, jossa eurotuoppi Heinekeniä kustantaa 6,5 euroa. Lungista ei tullut kantistani.

Jos kantiksesta saa sapuskaa, sen parempi. Primulassa tämä homma on täysin hoidossa. Ravintolapuolen ruokien lisäksi baarista saa bruschettoja, toasteja ja muuta pikkunakerrettavaa järkihinnoin. Check.

Itse en ole suuri bissemies, mitä nyt kuumana päivänä muutama menee. Eli viinilistan on syytä olla kunnossa. Tämähän ei ole mikään pieni vaatimus. Suurimmassa osassa Punavuoren baareista on viinilista järkyttävässä kunnossa. Primpsu on hoitanut asiansa hyvin. Miss Harryakin löytyy, ja hintakin on ok.

Tärkeintä kuitenkin on fiilis. Kun 15 tunnin duunipäivän jälkeen ei tee mieli vielä mennä kotiin vaan muutamaa jalmaria, on aika kiva suunnata kantikseen, jossa jo tiskillä henkilökunta näkee naamasta mitä olet vailla.

Minä olen löytänyt oman pesäni, ainakin toistaiseksi. Olisi hauska kuulla, mikä tekee teidän mielestänne hyvän kantakapakan.

Olen hieman kummastuneena seurannut julkista keskustelua Strindbergin kohtalosta. Kansalaiset ovat – tietyt julkisuuden henkilöt etunenässä – vastustaneet Kämp Gallerian uudistusaikeita. Strindberg on nostettu jonkinlaiseksi helsinkilisyyden ikoniksi, joka on pyhä.

Minulle helsinkiläisenä Strindberg ei edusta mitään ihmeelistä. Kaupunki on täynnä kahviloita, jotka ovat toimineet melkein 20 vuotta samalla paikalla. Strindbergin historiaan ei myöskään liity mitään sen kummempaa merkittävää tapahtumaa, jonka vuoksi kahvila pitäisi ehdoin tahdoin pitää juuri kyseisellä paikalla. Kämp Galleria on liiketoimintaa harjoittava yritys, jolla on täysi oikeus valita vuokralaisensa. Kyllä Helsingin keskustasta uusi paikka Strindbergille löytyy.

Jos helsinkiläisyyden ikoneista puhutaan, niin kahvilamaailman puolelta ei montaakaan löydy. Ekberg, Café Succès, Snellmanin teltta Kauppatorilla, Akateemisen Café Aalto ja Kluuvikadun Fazer nyt ehkä voisivat sellaisia olla. Vanhemmalle polvelle entinen Primulan kahvila (nyk. Baker’s) tuntuu myös sellainen olevan. Muita ei nyt heti äkkiseltään pomppaa mieleen.

Onko sinulle mikään kahvila/baari niin pyhä, että olisit valmis barrikaadeille sen vuoksi?