Pitkältä reissulta palaaminen takaisin arkeen on välillä melko masentavaa. Kun on kuuden viikon ajan tottunut siemilemaan piña coladaa riippumatossa aamukymmeneltä, tuntuu kauluspaidan sovittaminen päälle ennen kahdeksaa melko masentavalta.
Japanista en päivittänyt blogia kertaakaan, johtuen siitä, että jostain iänikuisesta kiistasta japanilaisten firmojen välillä Tokiossa on käytössä sähkövirta, joka ei riitä suomalaiselle läppärille. Tässä kuitenkin muistinvarainen raportti viimeisestä lomaviikosta.
Viiden viikon biitsilomailun jälkeen Tokioon illalla landaaminen oli melko hektinen kokemus. Takana Sydneyssä viimeisenä iltana vedetyt kännit, suoraan yökerhosta lentokentälle, kahdeksan tunnin välilasku Singaporessa (joka on muuten maailman paras lentokenttä!) ja vielä uuvuttava lento Naritalle. Eikä tietenkään minkään valtakunnan hotellivarausta.
Ensimmäiseksi kahdeksi yöksi nappasimme hotellin Shinjukusta; Tokion yöelämän keskuksesta. Koska Sydneyssä ruoka oli ollut tasaisen loistavaa, päätimme kokeilla lauantai-iltana jotain hieman eksoottisempaa. Etsimme Shinjukun ”Kusikujilta” pienen, nimettömän paikan, joka oli erikoistunut sisäelimiin. Kylmän Kirinin kanssa nautittu sian peräsuoli oli juuri sitä mitä olimme Japanilta odottaneetkin.
Aikaisemmin Japanissa käymättömänä olin jotenkin odottanut että Tokio olisi täynnä sushiravintoloita. Toisin kuitenkin on. Sushia oli nimittäin tarjolla yllättävän vähän. Ensimmäiset päivät menivätkin lähinnä kananjalkoja rouskutellessa.
Cookinsaarten jälkeen Tokion metropolialueen 36 miljoonaa asukasta alkoivat hiukan ahdistamaan, joten hyppäsimme luotijunaan ja posottelimme parisataa kilometriä länteen, Naganon lähelle vuorille kuumien lähteiden lumon perässä.
Bessho Onsenissa tuli kiskaistua sellaiset viskikännit, ettei seuraavan päivän matkustamisesta ollut puhettakaan. Tein kanuunapäissäni ainoan järkevän ratkaisun, ja buukkasin huoneen yhdeksi päiväksi kylän parhaasta hotellista (japanilaiset hotellit eivät muuten ole sitten mitään halpoja paikkoja, ei varsinkaan jenin nykyisellä kurssilla). Rikkipitoisen kylvyn ja vanhan shiatsumestarin avustamina kykenimme sentään tilaamaan illallisen huoneeseen. Pöytään saapui n. 150 erilaista pikku kippoa, jossa oli tarjolla ainakin muutaman sentin pituisia raakoja ankeriaanpoikasia sekä erilaisia etikkavihanneksia. Ei ehkä juuri sitä turvaruokaa mitä darrassa olisi kaipaillut, mutta kun nipponi ei taivu eikä japsit juuri englantia taida, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hokea ”hai!” kaikkeen mitä kysyttiin. Sake sentään oli hyvää...
Matka jatkui Nikkoon, jonka suuri erikoisuus on yuba -- tofun ”kerma”, eli tofua valmistettaessa pinnalta kerättävä ruskea höttö. Olen aikaisemminkin avautunut siitä, että tofu on ainoa ruoka maailmassa jota en todellakaan siedä, joten päätin, että nyt on oiva aika testata teoriani siitä, että tofu on oikeasti pahaa. Pieleen meni taas. Tämä kama oli nimittäin niin hyvää, että ostin sitä kotiin tuotavaksi. Ilmeisesti maailmassa ei ole sellaista ruoka-ainesta, josta joku ei osaisi kokata herkullista ateriaa.
Paluu Tokioon ja majoittuminen Ginzaan. Bisneshotellin seitsemännen kerroksen ikkunasta aukesi komeat näköalat pilvenpiirtäjiin. Aamutuimaan isku Tōkyō-to Chūō Oroshiuri Shijōon, joka paremmin tunnetaan Tsukijin kalatorina. Huutokauppoihin turisteilla ei enää ole asiaa, mutta kalatiskeillä riittää nähtävää ihan tarpeeksi, kun tuhatkunta kalakauppiasta esittelee herkkujaan. Tässä vaiheessa meissä alkoi herätä jo mahtava nälkä, joten oli aika suunnata läheiseen sushiravintolaan otoroa maistamaan.
Otoro, eli tonnikalan vatsan rasvaisin osa, on harvinainen herkku, jota olen aikaisemmin maistanut ainoastaan Kabukissa Akin vielä ollessa hengissä. Halpaa lysti ei ole, mutta vihreän teen kera aamutuimaan nautittuna piskuruisen ravintolan tiskillä se oli taivaallista.
Viimeisenä iltana päädyimme Harajukuun kiertelemään ja tuliaisia shoppaamaan. Karmean nälän ajamina päädyimme hyvin jemmassa olevaan pikkuravintolaan, jossa asiakkaat grillasivat omat lihansa. Tarjoilijamme puhui yllätykseksemme muutaman sanan englantia, ja selitti japaninkielistä listaa lävitse. Kun ihmettelimme kananlihan hintoja, selitti hän, että kyseessä on ”brand chicken. Like Kobe, but not from Kobe”. Tällaiset bluffit katsotaan aina, joten tilasimme sitä sekä talon kalleinta ja rasvaisinta naudanlihaa (”Kobe is for tourists. This is best!”). Lihojen alkuperä jäi tiukasta tenttauksestakin huolimatta epäselväksi, mutta voi veljet että oli hyvää; naudanliha suorastaan suli suussa. Kaiken lisäksi Tokion hintatasoon suhteutettuna ilta oli halpa; kahdelta hengeltä safkat, parit bisset ja parit paukut kustansivat vain 80 euroa.
Japanin hintatasosta liikkuu kaikenlaisia huhuja, jotka ovat osaltaan varmaankin kaikki enemmän tai vähemmän totta. Viidellä eurolla nimittäin saa joko tuopin halvasta ravintolasta tai vatsan täyteen hyvää ruokaa. Naapuribaarissa sama stobe voi sitten kustantaa 10 euroa ja samantasoisesta sapuskasta saa pulittaa 30 euroa. Kuuden viikon matkan lopuksi Tokio oli kuitenkin melko tyyris isku hotelliöidemme kustannusten vaihdellessa 70 euron ja 240 euron välillä. Pitkän reissun viimeiseksi kohteeksi Tokio oli ehkä myös hiukan hektinen, viisaampaa olisi varmaan ollut suunnata vaikkapa Vietnamiin tai Thaikkuihin biitsille blöijailemaan.
Kirjoittelen tätä sateisena iltapäivänä toimistolla vieressäni lautasellinen makaroonilaatikkoa sekä pari ruisleipää, lasissa kylmää maitoa. Jälkiruuaksi salmiakkipussi.