Ravintolat

Ihminen on tapojensa orja. Kun duunin puolesta tulee kierrettyä helsinkiläisiä ravintoloita melkoisella tahdilla, huomaan ns. siviilissä ollessani löytäväni itseni useimmiten muutamasta kantaravintolasta syömässä. Nämä paikat ovat valikoituneet vuosien varrella sen mukaan, että tiedän varmuudella etukäteen ruuan, palvelun ja viinilistan olevan kohdallaan. Tässä talven 2010 suosikkini eri tilanteisiin.

Arki-ilta ystävien kanssa

1. Bistro Helsinki 15, Korkeavuorenkatu 4B
Bistro on kohonnut listani kärkipäähän. Loistava lounas antaa hieman esimakua siitä, mitä iltaisin on tarjolla. Kaikki on hyvää, mutta erityisesti kalaruuat Bistrossa taidetaan.

2. Ravintola Juuri, Korkeavuorenkatu 27
Rento ja maukas, sopivan omaperäinen konsepti. Piristävä viinilista ja sopiva hintataso. Lounas on ollut pettymys molemmilla kerroilla kun olen käynyt.

3. Ravintola Aito, Museokatu 29
Yhden käyntikerran perusteella voin vilpittömästi suositella. Sisustus ja remontti hiukan vasemmalla kädellä huitaistuja, mutta palvelu ja ruoka moitteettomia.

Palkkapäivänä tyttöystävän kanssa

1. Ravintola Olo, Kasarminkatu 44
Oloon jäin koukkuun ensimmäisestä käyntikerrasta. Terävällä on homma täysin hanskassa, ja tähtikin lienee enää ajan kysymys. Vaikka hinnat ovat tasaisesti nousseet, on hintataso hyvinkin maltillinen tasoon nähden.

2. Savoy, Eteläesplanadi 14
Tämän paikan on faijani aikoinaan minulle opettanut, ja se on pysynyt yhtenä suosikkinani siitä lähtien. Viinilistan hintataso vetää hymyn kireäksi, mutta silloin kun on sellainen olo, että mikään ei maksa mitään, Savoy on oikea vaihtoehto.

3. Chez Dominique, Rikhardinkatu 4
Dommassa olen asioinut kolme kertaa, ja jokaisella kerralla olen poistunut viisi senttiä jalkakäytävän yllä leijuen. Parasta kyyhkyä mitä olen koskaan maistanut.

Olimme viime perjantaina lempiravintolassani Bistro Helsingissä Korkeavuorenkadulla nauttimassa kerrassaan loisteliaan Amore & Amarone –illallisen ystävättäreni sekä muutaman läheisen ystäväni kanssa. Illallinen oli kiireittemme takia odotettu ja tunnelma oli jo ensimmäisten lasillisten jälkeen korkealla.

Paratiisin käärme luikerteli esiin arviolta kolmevuotiaan Topi-Oskarin, tai tarkemmin sanoen hänen mistään mitään piittaamattomien vanhempiensa muodossa. Lapsi, jota ei selvästikään ollut opetettu käyttäytymään paremman tason ravintolassa, ramppasi ympäri salia kirkuen ja rääkyen. Kun esitystä oli kestänyt kaksikymmentä minuuttia, pohdin vakavasti lähettäväni pikkuriiviölle lasillisen grappaa hiljentääkseni hänet.

Uskon, että lapsilla ja lapsiperheillä on oikeus syödä hyvin. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei saa toteutua muiden asiakkaiden viihtyvyyden kustannuksella. On päivän selvää, että mikäli lapselta ei vaadita asiallista käytöstä kotona, ei hän osaa sitä itsenäisesti ihmisten ilmoillakaan. Liian nuoren tai huonokäytöksisen lapsen tuominen illalliselle on väärin kaikkia muita asiakkaita kohtaan.

On varmasti tilanteita, joissa lastenvahti peruu viime hetkellä tai eiralaisen leikkikoulun primusoppilas on yksinkertaisesti väsynyt. Ymmärrän, että silloin saattaa iskeä itkuporkuraivarit, vaikka normaalisti käytös olisi moitteetonta. Tällaisessa tilanteessa oikea toimintamalli vanhemmilta olisi arpoa vaikkapa kivi-sakset-paperi –metodilla, kumpi vie rääkyvän ipanan kotiin ja kumpi jää muun seurueen kanssa viettämään iltaa, ei päästää pikkupelsepuuppia irti muiden riesaksi.

Ei, en ole lastenvihaaja. En vain näe, että minun pitäisi kärsiä muiden kyvyttömyydestä kasvattaa omat lapsensa.

BTW, suosittelen täydellä sydämellä Bistron Amore & Amarone –menua (n. 100e/lätty).

http://www.bistrohelsinki.fi/

Hyvin harvoin paatunut kyynikko enää jaksaa yllättyä mistään. Jouduin kuitenkin hieraisemaan useamman kerran silmiäni lukiessani päivän Hesaria, jossa uutisoitiin Helsingin koulujen viikoittaisesta kasvisruokapäivästä, sekä ennen kaikkea sen herättämästä vastustuksesta.

Helsingin valtuusto hyväksyi äänin 47-35 päätöksen, että kouluissa tarjotaan vastedes kerran viikossa kasvisruokaa ilman liha- tai kalavaihtoehtoa. 35 valtuutettua siis vastusti ajatusta, että olisi ympäristön sekä lasten edun mukaista syödä lihaa lounaalla ainoastaan neljänä arkipäivänä!

Aloitetta vastustaneet perustelivat kantaansa mm. sillä, että kasvisruokapäivässä on kyse tietyn ideologian vähittäisestä hivuttamisesta. Tietyn ideologian? Missä vitun maailmassa ja millä vitun vuosisadalla nämä ihmiset oikein elävät, jos he ajattelevat että on jotenkin huono idea syödä pelkkää kasvisruokaa lounaalla yhtenä päivänä viikossa?

Luojan kiitos Helsingin valtuuston niukka enemmistö kuitenkin on jollain tavalla todellisuudessa kiinni, toisin kuin Espoossa, jossa vastaava ehdotus äänestettiin nurin.

Itse laajalla haarukalla ja terävillä hampailla varustettuna lihansyöjänä arvostan eläinproteiinin erittäin korkealle ravintoympyrässäni. Mutta… eläinproteiinit ovat 2010-luvulla luksusta, ei päivittäinen oletusarvo. Lihaa tulee siis kunnioittaa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että söisin grillikylkeä aamiaiseksi tai että kesäkeittolounaassani tulisi uida 300 gramman sisäfileepihvi. Eikä se, että pyrin olemaan juomatta väkeviä sunnuntaisin tarkoita sitä, että minusta olisi pikku hiljaa tulossa absolutisti.

Kohtuus kaikessa ja vähän tolkkua, kiitos.

Kansainvälinen finanssikriisi yhdistettynä vahvaan euroon sekä Helsingin yleisen hintatason tasaiseen kohoamiseen on saattanut aikaan tilanteen, jossa ulkomailla huippuravintoloissa syöminen on muuttunut – jos nyt ei suorastaan halvaksi – niin ainakin kohtuullisen hintaiseksi. Vaikka en haluaisikaan olla lontoolaisen ravintoloitsijan pöksyissä, kuluttajana tutkin eri ravintoloiden ruokalistoja riemastuneena.

Tehdäänpä pieni vertailu. Iso-Britannian punta ja euro ovat melkein samoissa nykyisin (1e = 0,877 GBP tämän päivän kurssin mukaan). Nopea vilkaisu kertoo, että Lontoon Nobusta irtoaa pääruoka 25 eurolla ja Gordon Ramsaylta kolmen ruokalajin illallinen 103 eurolla. Ei paha.

Ruotsissa on melko lailla sama tilanne. Tukholman Oopperakellarin Menu Prestige köyhdyttää nälkäistä enää 85 euron verran, ja Sturehofista saa gratinoidun puolikkaan hummerin 23 eurolla.

Vertailun vuoksi skannaus kotikaupungin hintatasoon: Chez Dominiquessa alkupalat listalta kustantavat 33 euroa, pääruuat 55 euroa. Viinien hinnoista ei kannata edes aloittaa lausetta. Savoyssa sama juttu; pääruokien hinta vaihtelee 34 ja 47 euron välillä.

Jutun pointti? Ulkomaisten huippuravintoloiden nettisivujen kuolaaminen on ollut jo pitkään harrastukseni. Huippuunsa viritetty hintataso on tehnyt kuitenkin lajista melko lailla samanlaista kuin Vehon sivuilla hengailun. Teoriassa toteutettavia fantasioita, jotka kuitenkin käytännön arjessa osoittautuvat liian kalliiksi. Ei enää. Puhelin käteen, pöytävaraukset vetämään ja menoksi. Ensimmäinen pysähdys Tukholmassa.

Aika harva ruoka-aines masentaa niin pahasti pelkällä ulkonäöllään kuin valmiiksi marinoitu broilerinlihasurvos, jota suuret ruokatalot luukuttavat marketeissa pilkkahinnalla. Kyse on siitä epämääräisesti Linnén järjestelmää liippaavasta silpusta, joka oikeasti kelpaisi korkeintaan minkinloukun houkuttimeksi. Kysehän ei oikeastaan ole edes kanasta, vaan 50-luvulla Briteissä jalostetusta sekasikiöstä, jonka ainoa tehtävä on kasvaa mahdollisimman nopeasti teuraskuntoon. Maku on sitten juuri sen mukaista. Broisku jakaa ihmiset kahteen kastiin; niihin, joiden mielestä kyse on näppärästä ja edullisesta proteiinista, sekä niihin, jotka kammoavat sitä kuin kuppatautista. Lienee turhaa alleviivata, että itse kuulun jälkimmäisiin.

Broilerin suurin ongelma on se, että se maistuu pahalta. Se ei tietenkään ole fogelin vika, vaan sen syömän rehuravinnon, joka koostuu pitkälti soijasta. Kun tavallisissa kaupoista tai ravintoloista ei juurikaan ole tarjolla muita vaihtoehtoja kuin soijalla syötetty perusbroisku, ei suurin osa kansasta ole koskaan muunlaista kanaa ole maistanutkaan. Se on sääli, sillä kana on oikeasti tolkuttoman hyvän makuinen elukka.

Ranskassa, jossa on pitkät perinteet laadukkaan kanan kasvattamisesta, kaupat ja ravintolat kilpailevat sillä, kenellä on parhaiten kasvatettua ja ruokittua lihaa tarjolla. Mahtavilla rintafileillä varustettu charentelainen barbezieux, elegantti bresseläinen sekä peltopyymäinen houdani ovat kaikki eri makuisia, mutta loistavia osoituksia ranskalaisten intohimosta siipikarjaan. Pariisissa voikin syödä kanaa viikon jokaisena päivänä kyllästymättä.

Takaisin Suomeen ja ruokatalojen harmaaseen hyhmään. Itse olen jo vuosia sitten lopettanut kanan tilaamisen ravintolassa, mikäli listalla ei erikseen lue maissikanaa. Maissi, joka on soijaa kalliimpi raaka-aine, soveltuukin kanan ravinnoksi huomattavasti paremmin. Eron huomaa jo lihan värissä, jolle maissiravinto antaa currymaisen keltaisen sävyn. Ja se maku… Tehotuotetun broiskun ja vapaana vilistäneen maissikanan mausta ei oikein voi edes puhua samana päivänä. Niin erilaisesta kokemuksesta on kyse.

Jos maissikana on uusi tuttavuus, niin teepä pieni kokeilu. Seuraavan kerran kun olet ravintolassa jossa on listalla maissikanaa, tai satut Wotkinille päin, tilaa/osta rintafile. Takaan ettet pety. Ongelmaksi tosin sen jälkeen muodostuu se, ettei marketin broisku enää sen jälkeen putoa.