Ravintolat

Maaseutumatkailua, osa 1  4

Heitin rouvan kanssa viikonlopuna pienen keikan akselilla Toijala-Tampere-Jyväskylä. Perjantain viimeinen tapaaminen oli sovittu hieman Jyväskylän eteläpuolelle, eikä parin sadan kilsan ajo kotiin enää houkuttanut. Nopea vilkaisu Jyväskylän hotellitarjontaan, eikä aikaakaan kun meillä oli huone hotelli Yöpuusta varattuna.

Hotelli oli sangen mukava, järkevän hintainen ja keskeisellä paikalla. Googlasin Jyväshyvän ravintolatarjonnan ja totesin, että kyseisen hotellin ravintola Pöllöwaari on ilmeisesti paikkakunnan paras optio. Koska tarjolla oli ainoastaan joulubuffa eikä nälkäkään ollut kummoinen, päätimme jalkautua pakkassäähän ja luottaa onneemme.

Jyväskylässä en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Tiesin, että siellä on yli 100 000 asukasta, yliopisto, paljon Aallon piirtämin rakennuksia ja että kustantamoni perustaja Kaarlo Jaakko Gummerus sekä Matti Nykänen ovat sieltä kotoisin. Sen suurempia odotuksia minulla ei ollut.

Jyväskylän keskusta oli muutamassa minuutissa katsastettu ja päätimme ottaa lasilliset viiniä Memphisissä. Memphisiin päädyimme lähinnä siksi, että olemme rouvan kanssa molemmat viettäneet teineinä paljon aikaa Erottajan Memphisissä.

Olin melko lailla ällikällä lyötynä siitä, miten hauskaksi paikaksi Jyväskylän Memphis osoittautui. Parikymppisellä lettipäisellä tarjoilijattarella oli homma todella ammattimaisesti hanskassa, läppä lensi ja tilannetaju muutenkin kohdallaan. Niin ystävällistä portsaria en muista myöskään pitkään aikaan tavanneeni, kuin kaveri joka availi meille koko illan ovea rampatessamme röökillä. Muutenkin ravintolassa tunnelma oli hyvä, viinilista suppeudestaan huolimatta hyvin rakennettu ja ruuat -- no, riittää että sanon perusmemphisiä. Napostelimme alkupalalistan lävitse.

Loppuilta sujui rattoisissa merkeissä. Myös Hotelli Yöpuun aamiainen yllätti maistuvuudellaan sekä siihen kuuluvalla vapaasti kaadettavissa olevalla proseccolla, jollaista en ole ennen Suomessa nähnyt.

Jyväskylään taidan matkata uudemman kerran.

Tänä vuonna vielä edessä vastaavanlainen isku Länsi-Suomeen. Saa nähdä kuinka Turku pärjää kilpailussa.


10kg ego & 7kg kalkkuna  3

Olin toissailtana Ravintola Nokan koekeittiö Kokassa järjestetyssä illanvietossa, jossa ryhmä jounalisteja kokkaili hyvin opastettuina ruotsalaisesta vodkasta täyden aterian. Homma toimi kuin sata naalia, sillä aina kun joku vieraista oli mokaamassa, astui asiansa hyvin taitava keittiöpäällikkö puikkoihin.

Ilta oli hauska ja kostea, mutta ennen kaikkea se täytti minut uskolla siitä, että olen syntynyt kauha kädessä.

Tuijotin tänään Lihakonttorissa jäistä seitsemän kilon kalkkunaa epäuskoisen näköisenä. Mitkä ovat todennäköisyydet siihen, että se on juuri oikein kypsennettynä lauantaina kiitospäivän aterialla? Ainakin beaujolais nouvauta tarvitaan paljon. Ja siis lähinnä kokin lämmittämiseen. Jos fogeli onnistuu hyvin, saatan jopa postata siitä kuvan.

Niille, jotka eivät ole Läskilaakson helmeen Lihakonttoriin tutustuneet, voin vain varauksetta suositella kauppaa. Se on auki arkisin vain neljään, eivätkä valikoimatkaan ole kovin laajat, Mutta mikä palvelu! Ja mitkä lihat! Myös hintataso on erittäin kohtuullinen.

http://www.lihakonttori.fi/

Samassa rakennuksessa kulman takana sijaitsee Wotkins, myös hyvä lihakauppa. Kannattaa kurkata molemmat, ja tehdä sitten päätös siitä, kummassa asioi. Itse asioin molemmissa; makkarani haen Wotkinsilta, mutta jauhelihani Lihakonttorista.


Uutuudenviehätystä etsimässä  3

Saatuamme tässä eräänä arki-iltana erään suuren projektin välilaskutuksen jonkinlaiseen pakettiin päätimme palkita itsemme pullollisella punaviiniä kantabaarissamme. Suuntasimme siis rouvan kanssa Primulaan Miss Harrylle. Primpsusta löytyi iloinen seurue tuttuja, joiden pöytään entrasimme. Seurue koostui lähinnä Suomen suurimpien laki- ja mainostoimistojen työntekijöistä (kyllä, nämä kaksi ihmisryhmää on mahdollista sekoittaa onnistuneesti!). Siemailimme punkkuamme ja kuuntelimme keskustelua, joka koski syksyn aikana auenneita uusia ravintoloita.

Syksyn aikana ovensahan ovat avanneet cocktaileja ruuan kanssa yhdistelevä K17 (A21-cocktailbaarin spin off), kokoonpanon Alén-Angelov-Linnamäki-Thieulonin Muru Fredrikinkadulla, pohjoismaisia tapaksia tarjoileva Goce (myöskin Fredalla), sekä Chef & Sommelier Huvilakadulla. Keskustelu soljui tavalla, josta Bret Easton Ellis olisi ollut ylpeä.

Grenache-shiraz-mourvedre-cinsault -lasillani leikitellessäni yritin miettiä, milloin olen viimeksi ollut todella jipoissani jostain uudesta ravintolasta Helsingissä. Päättelin, ettei viisarini ole värähtänyt sitten Bistro Helsinki 15:a – tuon lama-ajan Savo Oy:n – jälkeen. Ei niin, ettei minusta olisi hauskaa käydä kokeilemassa uusia paikkoja, ja kyllä kai se vähän kuuluu työnkuvaankin, mutta melkein aina tuloksena on pettymys, joka vaihtelee hienoisen ja melkoisen välimaastossa. Helsinkiläiset ravintolat tuppaavat olemaan hieman liian pienellä budjetilla tehtyjä kopioita kansainvälisistä esikuvistaan.

Tämä on nyt vain oma päätelmäni, mutta homma toimii kutakuinkin näin; Euroopasta tai Jenkeistä blokataan hyvin toimiva konsepti. Päätellään, että tämähän voisi toimia Stadissakin. Kopioidaan sisustuksen pääjipot sekä ruokalista. Sitten todetaan, etteivät rahkeet ihan riitä kaikkeen. Karsitaan kalleimmat pois. Sitten aletaan epäillä, onko konsepti liian rankka Helsinkiin. Vesitetään lisää. Lopputuloksen voikin tässä vaiheessa jo arvata.

Lopuksi vielä hieman iloisempiin ajatuksiin. Olen lähdössä parin viikon päästä Stogikseen Operakällareniin Matsaliin syömään.

http://www.operakallaren.se/page.asp?pageID=1095

Yritän tässä järjestää puitteisiin sopivaa loppuiltaa sekä seuraavan päivän (sunnuntai) lounaspaikkaa. Viimeksi Tukholmassa käydessäni kävin testaamassa Sturehofin, joka osoittautui melkoiseksi pettymykseksi.

Hyviä neuvoja tai ideoita otetaan vastaan!


Stadin paras kana  8

Vaimoni osti ensiasuntonsa Hietalahdesta seitsemän vuotta sitten. Rempatessaan satavuotiasta kotiaan asuinkuntoon hänellä ei ollut aikaa kokkaamiselle. Onneksi naapurista löytyi edullinen ja hyvä kiinalainen ravintola, Ming Inn. Muutin kyseiseen kämppään vuonna 2004. Ming Inn – tai tuttavallisemmin Minkkari – tuli ikäänkuin kylkiäisenä.

Viimeiset kuusi vuotta olen luottanut siihen, että kun tilanne vaatii ruokaa, eikä aikaa tai energiaa kokkaamiseen ole, käyn noutamassa kulman takaa Minkkarista joko aromaattista chilihärkää tai Kantonin kanaa. Darrapäivinä optio on ollut myös talsia Albertinkadulle, Rivolettoon. Minkkarin vahvuudet ovat olleet nopeus, hinta ja nämä kaksi ruokalajija.

Tulin syyskuussa takaisin pitkältä matkalta ja talsin eräänä ginidarraisena aamupäivänä Minkkariin hakemaan apetta. Kuinka kuvailla sitä kauhun määrää, kun näin ikkunassa ruskeat pahvit ilman uutta osoitetta. Kinkkibrunssi jäi väliin kun laukkasin kotiin kertomaan uutiset; Minkkari oli kadonnut. Korkkasimme välittömästi lähimmän pullon ja aprikoimme tilannetta. Oliko omistajapariskunta muuttanut takaisin kaukaiseen kotimaahansa? Vaatiko verottaja heidän päänsä tilille? Pitäisikö kerätä lunnasrahat?

Olin eilen hyvän ystäväni luona kuuntelemassa esimakua hänen uudesta levystään. Tarjolla oli pastaa pekonien ja sienien kera. Juomana sardinialaista punaviiniä ja Jallua. Heräsin melko huterana hänen sohvaltaan alkuiltapäivästä. Vaapuin Viiskulmassa sijaitsevalle toimistollemme ja tajusin samalla olevani nääntymässä nälkään. Sen ne hiilarit tekevät. Päätin vääntäytyä Sepänkadun ja Tehtaankadun yhtymässä olevaan kinkkiin ruualle. Chilikastike ja kylmä tuoppi houkuttelivat.

Olin saanut pipon pois päästä ja löytänyt pöydän, kun yhtäkkiä edessäni seisoi vanhan kunnon Minkkarin (arviolta meikäläisen ikäinen) omistajamimmi. Jälleennäkeminen oli kuin elokuvasta. Aasialaisia käyttäytymissääntöjä muistellen pidättäydyin halaamasta, mutta virneeni oli mailin levyinen istuessani pöytään. Hetken kuluttua daami tuli kertomaan, että (oletettavasti hänen aviomiehensä) kokki halusi lähettää minulle aromaattista chilihärkää lounasmenun ulkopuolelta.

Tässä vaiheessa on pakko muistuttaa, että yleensä en ota koskaan mitään yhdestäkään ravintolasta ilmaiseksi vastaan ellei kyseessä ole toimittajille järjestetty tilaisuus tai avajaiset. Loppuisi meikäläisen kirjoittelut tasan siihen, jos alkaisin dokaamaan tai syömään ravintoloiden piikkiin. Pari sanaa keskustapolitiikkojen lautakasoista...

Tällä kertaa en voinut kieltäytyä, kun rouva halusi tarjota minulle lounaani. Kaljat maksoin sentään itse. Selvisi, että Eerikinkadun kiinteistöön olisi vaadittu 130 000 euron ilmastointiremppa, että siinä olisi saanut jatkaa. On melko helppo arvata, että iisimpää oli muuttaa, ja vielä isompiin ja parempiin tiloihin.

Näin onnellinen oli jälleennäkemisemme. Ja tämä tulee suoraan sydämestä; Sepänkatu 19:ssa sijatsevassa Seaside Gardenissa on kaksi ruokaa, jotka suosittelen kokeilemaan: Kantonin kana (11€, oli ennen 7€) ja aromaattinen chilihärkä (12€, oli ennen 7€). Muusta listasta en osaa sanoa, eikä paikasta tule virallista arvostelua sillä olen vitun jäävi muuta kuin kehumaan. Menkää ja kokeilkaa. Kertokaa jos ette tykänneet. Mielestäni kaupungin paras kana. Hintojen nousua vielä sulattelen, vaikka ymmärrän osoitteenmuutoksen tuomat lisäkulut.


Safaria, suppiksia ja samppanjaa  3

Vietin muutaman päivän kuumeessa kotona ja paremman tekemisen puutteessa järjestelin kirjahyllyäni. Käteeni tarttui Anja Snellmanin Safari Club – kirja, jota en edes tiennyt omistavani. Snellmanilta olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Sonja O:n, mutta päätin vilkaista hänen uudempaa tuotantoaan.

Safari Club kertoo hyväksikäytetystä naisesta, joka joutuu vuosien jälkeen kohtaamaan vihollisensa. Kirjan antagonistista on rakennettu melko yksioikoinen sovinistisika, joka pitää Darwinia oppi-isänään. Pidin välittömästi hahmosta, ja flunssainen torstai kului leppoisasti Safari Clubia lueskellessa.

Kirjan sovinistinen darwinismi muistui mieleeni viikkoa myöhemmin ollessani vaimoni kanssa mökillä laittamassa paikkoja talvikuntoon. Missattuamme suurimman osan kesän sekä alkusyksyn viikonlopuista, paloi rouvan silmissä outo kiilto lähestyessämme mökkiämme. Yhtäkkiä hän kiljaisi pysähtymiskäskyn, ja meikäläinen veti liinat kiinni kuvitellen tiellä olevan vähintäänkin hirven.

Ei, hän oli spotannut tienposkessa herkkutatin. Auton ovi kävi, ja se olikin viimeinen vilaus mitä hänestä lähes puoleen vuorokauteen näin. Vasta pimeän tullen rouva palasi metsästä ämpärit täynnä tatteja sekä suppilovahveroita, hirvikärpästen peittämänä ja autuas hymy kasvoillaan. Olin iloisesti unohtanut mitä syksy tekee naisille.

Safari Clubin darwinisti selittäisi täysin normaalit citykanit syksyisin valtaavaa hamstrausviettiä evoluutioteorian valossa. Metsästäjä-keräilijä –asteella ollessamme merkittävä osa ihmisten ravinnosta koostui marjoista, juureksista sekä sienistä. Se, että äijät lähtivät suuren hypen säestäminä kaatamaan hirveä tai mammuttia, ei ollut ollenkaan niin tärkeää eloonjäämisen kannalta kuin naisten taukoamatta tekemä keräilytyö. Kun viimeinenkin hirvenjalka oli tammikuussa kaluttu, selvisi talven ylitse ainoastaan se perhe, jonka tupla-X oli syksyllä koonnut parhaan saaliin.

Safariclubilaisessa hengessä aloin pohtia sitä, millainen vaikutus näillä rooleilla on ollut naisten ja miesten kehitykseen. Metsästyksessä kaiken a ja o on yhteistyö. Yksinäinen metsämies jää helposti nälkäiseksi, eikä mammuttia omin voimin oikein kaadeta. On tärkeää, että metsästäjälauma toimii hyvin yhteen. Mies, joka ei tule muiden kanssa toimeen, saataa jäädä palaamatta reissulta. Tämä on helppo havaita vielä nykypäivänäkin; ota sekalainen lauma eri ikäisiä ja ennestään toisille tuntemattomia miehiä, sulje heidät huoneeseen jonka pöydällä lojuu arpakuutio, hyppynaru, aski klemmareita sekä muoviämpäri, odota pari tuntia ja tsekkaa mitä on tapahtunut. Miehillä on käynnissä innokas peli, jonka säännöistä kaikki ovat samaa mieltä.

Sienestämisessä ja marjastamisessa taas pelataan aina omaan pussiin. Hyvää torvisienipaikkaa ei todellakaan paljasteta edes parhaalle ystävälle, ja vaikka yhdessä marjaan lähdettäisiinkin, ei mene kauaakaan kun naiset ovat hajaantuneet puolen hehtaarin alueelle. Kun pelissä on oman perheen selviytyminen, ei ystävyyssuhteet vaakakupissa paina. Asumuksien lähellä hengailu mahdollistaa myös pienten kuppikuntien syntymisen. (Pienenä hauskana lisänä se, ettei naisilla esiinny värisokeutta ollenkaan samalla tavalla kuin miehillä. Värisokealta jäävät marjat ja sienet huomaamatta.) Tämä kehittymätön ryhmädynamiikka on havaittavissa vaikkapa naisten järjetämissä polttareissa tai Diilissä.

Viime vuoteen verrattuna surkea suppilovahverovuosi ei ole paljoa haitannut, sillä kämppämme remontti valmistui juuri ja olemme puolen vuoden ulkoruokinnan jälkeen päässeet takaisin keittiöömme kokkaamaan. Niitä teistä, jotka ovat metsään tänäsyksynä päässeet, suosittelen valmistamaan samppanja-suppiskeittoa, jossa voissa kuulotettuja sipuleita ja suppiksia keitetään samppanjassa. Lopuksi vettä ja kermaa. Tässä annoksessa suomalainen metsä ja ranskalainen vanha merenpohja lyövät leikkisästi kättä.


Viinaa ja blandista tyylillä  5

Osallistuin eilen Ravintola Teatterissa järjestettyyn suomalaisten cocktailbaarien väliseen battleen. En toki kilpailijana (vaikka omasta mielestäni sekoitan kaupungin parhaan Moscow Mulen), vaan tuomariston jäsenenä. Kyse on kymmenen viikkoa kestävästä pudotuskilpailusta, jossa baarit mittelevät eri lajeissa.

http://www.facebook.com/pages/Ravintola-Teatterin-cocktailbattle/158026707541010

Tuomaristossa istui tällä kertaa kaksi ulkomaista cocktailasiantuntijaa, jotka meinasivat lentää perseelleen, kun varoittelin heitä ennen kilpailua siitä, ettei suomalaisissa paukuissa saa käyttää 4cl enempää väkeviä paitsi poikkeusluvalla (joissain baareissa saa sekoittaa mm. tuhdimman Long Island Ice Tean). Yritin selittää, että kyse on arkaaisesta jääntestä ajoilta, jolloin lasia ei saanut itse kantaa pöydästä toiseen eivätkä naiset päässeet ravintolaan yksin, mutta erityisesti brittituomaria huvittia ajatus siitä, että hänen GT:nsä ovat Suomessa laittomia.

Dokasin tuossa muutama kuukausi maksani soikeaksi maailmalla pyöriessäni. Koska useimmissa reissukohteissani viinin tilaaminen oli yksinkertaisesti järjetöntä (pl. Australia ja USA), tuli cocktaileja tintattua sitten huomattavasti enemmän kuin mihin kotimaassa olen tottunut. Erityishuomio kiinnittyi ns. amerikkalaisiin klassikkodrinkkeihin, joissa viinaa ei todellakaan säästellä. Sen lisäksi, että kolmannen kohdalla alkaa jo sössöttämään, vaikuttaa tämä myös juoman makuun. Useimmat cocktailit yksinkertaisesti maistuvat paremmalta kun niissä on tarpeeksi hapanta.

Takaisin skaboihin. Tällä kertaa kisassa oli kaksi eri osaa, joissa kummassakin tuli käyttää bileiden sponsorin toimittavaa giniä ainesosana. Kisan ensimmäisessä osassa kiinnitettiin enemmän huomiota itse juomaan, jälkimmäisessä arvosteltiin enemmän shown viihdyttävyyttä. Kun koolla oli Suomen parhaat baarimestarit (mm. A21, Kämp, jne), olin etukäteen toivonut/odottanut näkeväni rohkeita virtyksiä klassisista drinkeistä (tyyliin GT 2.0). Valitettavasti sellaista en illan aikana saanut eteeni. Muutenkin tuntui oudolta, että jos illan teema on gini, pyrkivät lähes kaikki kilpailijat peittämään ginin maun erilaisilla makusiirapeilla. Riippumatta siitä, pitääkö henkilökohtaisesti ginin mausta vai ei, olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa nähdä kunnianosoitus tälle katajanmarjaiselle voimajuomalle kuin sekoitus, josta on vaikea sanoa onko siinä vodkaa vai giniä.

Suomessa cocktailskene on muutenkin hieman kaksijakoinen. Meillä on ensiluokkaisia paikkoja (kuten A21 ja American Bar), jossa homma todella taidetaan, mutta jotenkin homma on pysynyt suurelta yleisöltä suljettuna salatieteenä. Ruotsilaivoja lukuunottamatta drinkkisuosituksia ei juuri näy, kunnollisesta drinkkilistasta (poikkeuksena A21) puhumattakaan. Juoma pitää osata tilata nimeltä tiskillä. Ymmärrän, että jonkun mielestä valokuvalliset kansiot tuovat liikaa Kreikan lomakohteet mieleen, mutta miljoona kertaa helpompaa niistä on paukkunsa tilata jos ei satu olemaan asiantuntija. Ehkäpä juuri siksi Suomen tilatuimpia paukkuja taitaa vieläkin olla Teemullejotainhyvää.

Osaako joku muuten kertoa, mihin katosi Schweppesin Ginger Ale kesällä kauppojen hylyiltä? Jouduin raahaamaan sitä pakulla Virosta kesäjuomani tarpeiksi...Nyt huomasin sen ilokseni ilmestyneen ainakin Porvoon S-Marketiin.


Peräsuolta poskeen ja kotiin

Pitkältä reissulta palaaminen takaisin arkeen on välillä melko masentavaa. Kun on kuuden viikon ajan tottunut siemilemaan piña coladaa riippumatossa aamukymmeneltä, tuntuu kauluspaidan sovittaminen päälle ennen kahdeksaa melko masentavalta.

Japanista en päivittänyt blogia kertaakaan, johtuen siitä, että jostain iänikuisesta kiistasta japanilaisten firmojen välillä Tokiossa on käytössä sähkövirta, joka ei riitä suomalaiselle läppärille. Tässä kuitenkin muistinvarainen raportti viimeisestä lomaviikosta.

Viiden viikon biitsilomailun jälkeen Tokioon illalla landaaminen oli melko hektinen kokemus. Takana Sydneyssä viimeisenä iltana vedetyt kännit, suoraan yökerhosta lentokentälle, kahdeksan tunnin välilasku Singaporessa (joka on muuten maailman paras lentokenttä!) ja vielä uuvuttava lento Naritalle. Eikä tietenkään minkään valtakunnan hotellivarausta.

Ensimmäiseksi kahdeksi yöksi nappasimme hotellin Shinjukusta; Tokion yöelämän keskuksesta. Koska Sydneyssä ruoka oli ollut tasaisen loistavaa, päätimme kokeilla lauantai-iltana jotain hieman eksoottisempaa. Etsimme Shinjukun ”Kusikujilta” pienen, nimettömän paikan, joka oli erikoistunut sisäelimiin. Kylmän Kirinin kanssa nautittu sian peräsuoli oli juuri sitä mitä olimme Japanilta odottaneetkin.

Aikaisemmin Japanissa käymättömänä olin jotenkin odottanut että Tokio olisi täynnä sushiravintoloita. Toisin kuitenkin on. Sushia oli nimittäin tarjolla yllättävän vähän. Ensimmäiset päivät menivätkin lähinnä kananjalkoja rouskutellessa.

Cookinsaarten jälkeen Tokion metropolialueen 36 miljoonaa asukasta alkoivat hiukan ahdistamaan, joten hyppäsimme luotijunaan ja posottelimme parisataa kilometriä länteen, Naganon lähelle vuorille kuumien lähteiden lumon perässä.

Bessho Onsenissa tuli kiskaistua sellaiset viskikännit, ettei seuraavan päivän matkustamisesta ollut puhettakaan. Tein kanuunapäissäni ainoan järkevän ratkaisun, ja buukkasin huoneen yhdeksi päiväksi kylän parhaasta hotellista (japanilaiset hotellit eivät muuten ole sitten mitään halpoja paikkoja, ei varsinkaan jenin nykyisellä kurssilla). Rikkipitoisen kylvyn ja vanhan shiatsumestarin avustamina kykenimme sentään tilaamaan illallisen huoneeseen. Pöytään saapui n. 150 erilaista pikku kippoa, jossa oli tarjolla ainakin muutaman sentin pituisia raakoja ankeriaanpoikasia sekä erilaisia etikkavihanneksia. Ei ehkä juuri sitä turvaruokaa mitä darrassa olisi kaipaillut, mutta kun nipponi ei taivu eikä japsit juuri englantia taida, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hokea ”hai!” kaikkeen mitä kysyttiin. Sake sentään oli hyvää...

Matka jatkui Nikkoon, jonka suuri erikoisuus on yuba -- tofun ”kerma”, eli tofua valmistettaessa pinnalta kerättävä ruskea höttö. Olen aikaisemminkin avautunut siitä, että tofu on ainoa ruoka maailmassa jota en todellakaan siedä, joten päätin, että nyt on oiva aika testata teoriani siitä, että tofu on oikeasti pahaa. Pieleen meni taas. Tämä kama oli nimittäin niin hyvää, että ostin sitä kotiin tuotavaksi. Ilmeisesti maailmassa ei ole sellaista ruoka-ainesta, josta joku ei osaisi kokata herkullista ateriaa.

Paluu Tokioon ja majoittuminen Ginzaan. Bisneshotellin seitsemännen kerroksen ikkunasta aukesi komeat näköalat pilvenpiirtäjiin. Aamutuimaan isku Tōkyō-to Chūō Oroshiuri Shijōon, joka paremmin tunnetaan Tsukijin kalatorina. Huutokauppoihin turisteilla ei enää ole asiaa, mutta kalatiskeillä riittää nähtävää ihan tarpeeksi, kun tuhatkunta kalakauppiasta esittelee herkkujaan. Tässä vaiheessa meissä alkoi herätä jo mahtava nälkä, joten oli aika suunnata läheiseen sushiravintolaan otoroa maistamaan.

Otoro, eli tonnikalan vatsan rasvaisin osa, on harvinainen herkku, jota olen aikaisemmin maistanut ainoastaan Kabukissa Akin vielä ollessa hengissä. Halpaa lysti ei ole, mutta vihreän teen kera aamutuimaan nautittuna piskuruisen ravintolan tiskillä se oli taivaallista.

Viimeisenä iltana päädyimme Harajukuun kiertelemään ja tuliaisia shoppaamaan. Karmean nälän ajamina päädyimme hyvin jemmassa olevaan pikkuravintolaan, jossa asiakkaat grillasivat omat lihansa. Tarjoilijamme puhui yllätykseksemme muutaman sanan englantia, ja selitti japaninkielistä listaa lävitse. Kun ihmettelimme kananlihan hintoja, selitti hän, että kyseessä on ”brand chicken. Like Kobe, but not from Kobe”. Tällaiset bluffit katsotaan aina, joten tilasimme sitä sekä talon kalleinta ja rasvaisinta naudanlihaa (”Kobe is for tourists. This is best!”). Lihojen alkuperä jäi tiukasta tenttauksestakin huolimatta epäselväksi, mutta voi veljet että oli hyvää; naudanliha suorastaan suli suussa. Kaiken lisäksi Tokion hintatasoon suhteutettuna ilta oli halpa; kahdelta hengeltä safkat, parit bisset ja parit paukut kustansivat vain 80 euroa.

Japanin hintatasosta liikkuu kaikenlaisia huhuja, jotka ovat osaltaan varmaankin kaikki enemmän tai vähemmän totta. Viidellä eurolla nimittäin saa joko tuopin halvasta ravintolasta tai vatsan täyteen hyvää ruokaa. Naapuribaarissa sama stobe voi sitten kustantaa 10 euroa ja samantasoisesta sapuskasta saa pulittaa 30 euroa. Kuuden viikon matkan lopuksi Tokio oli kuitenkin melko tyyris isku hotelliöidemme kustannusten vaihdellessa 70 euron ja 240 euron välillä. Pitkän reissun viimeiseksi kohteeksi Tokio oli ehkä myös hiukan hektinen, viisaampaa olisi varmaan ollut suunnata vaikkapa Vietnamiin tai Thaikkuihin biitsille blöijailemaan.

Kirjoittelen tätä sateisena iltapäivänä toimistolla vieressäni lautasellinen makaroonilaatikkoa sekä pari ruisleipää, lasissa kylmää maitoa. Jälkiruuaksi salmiakkipussi.


Dolfiiniä ja Warholeja.

Woolloomooloo, Sydeny. Istun urheiluatuon kyydissä, jonka ratissa on pienet siivet ja B-kirjain, mittarissa lukemat 340 kilsaan saakka, eikä takana juurikaan istumatilaa. Olemme tulossa Buzosta; Wine Library -nimisen viiniravintolan sisarravintolasta syömästä (rapupastaa sekä keitettyä porsasta, paljon grappaa), josta rouvan sydenynvuosienaikainen duunikaveri on poiminut meidät jatkoille.

Woolloomooloo on Sydenyn uusia kehittyviä alueita, jossa vanhoilla neliöillä tehdään rahaa. Auto pysähtyy lentokenttähangaarin näköisen hallin eteen. Oven edessä lukee Blue. Digitalisten muodollisuuksien jälkeen pääsemme sisään ja marssimme iäisyyden tyhjän salin lävitse. Lopulta nousemme hissillä viidenteen kerrokseen, jossa mitättömän näköisen oven avaa libanonilainen isäntämme.

Parinsadan neliön kaksikerroksisen kämpän huvittavin puoli on 12 Andy Warholin työtä olohuoneen seinälllä (6 dollaria, 6 Marilynia), joista kaikki eivät ole edes mahtuneet kunnolla esille. Juomme viskiä ja katselemme terassin eteen parkeerattuja vedeitä sekä öistä Sydneytä. Paikalla on lisäksemme muutama Lähi-Idästä oleva liikemies, isäntämme sekä kaksi venäläistä kaksikymppistä kaunista nuorta naista. Miehet juovat viskiä, naiset punaviiniä. Pepsiä olisi vessassa.

Tuijottelen parvekkella röökillä Sydenyn valoja ja mietin kuinka olen päätynyt tänne. Takauman paikka.

Viikko sitten lensimme rouvan kanssa Losista Cookinsaarille. Tarkemmin sanoen Rarorotongallle. Cookinsaaret ovat Polynesian viimeisin raiskaamaton linnake, jossa rantoja ei ole vielä myyty suurille hotelliketjuille. Kämppämme oli suoraan rannalta, jossa ryhävallat leikkivät kivenheiton päässä aamupäivisin. Koska saaren julkinen liikenne koostui kerran tunnissa myötäpäivään, ja kerran tunnissa vastapäivään kiertävistä busseista, tein ainoa järkevän muuvin ja kävin paikallisella poliisiasemalla suorittamassa prätkäkortin.

Koska en ole koskaan aikaisemmin ajanut mitään henkilöauton ja Jopon väliltä, kiskaisin ekalla käynnistyksellä komeasti kaikki oranssit pömpelit nurin ja piikin melkein kyttiksen parkkiksen seinään. Treenailtuani vartin haastava (?) testi onnistuu toisella yrittämällä ja saan pumaskat käteen. 120-kuutoinen skootteri maksaa 10 euroa päivässä, jota pidän melko hyvänä diilinä.

Viikko paratiisisaarella pyrähtää nopeasti. Ruokavaliomme koostuu lähinnä mahi-mahista (eli dolfiinista, jota ei pidä sekoittaa delfiiniin, joka sekin on maukas elukka), wahoosta (raitamakrilli, yksi merten nopeimmista kaloista) sekä tonnikalasta. Päivät kuluvat saaren ympäri kruisaillessa, mustia helmiä vertaillessa ja snorkaltessa. Tämä on juuri sitä, mitä hektisen Väli-Amerikan jälkeen kaipasimme. Paikallisista ravintolosta testaamme parhaat; Trader’s Jack, Café Salsa, Tamarind sekä Maire Nui. Ruoka on kauttaaltaan hyvää, hintatason ollessa jossain Fidjin ja Tahitin välimaastossa (siis noin puolet Suomen hintatasosta). Viineihin ei kannata edes koskea. Juomme siis bisseä ja väkeviä.

Sydneyn lentokentällä meidät vedetään sivuun. En tiedä johtuuko se rouvan Panama-hatusta vai meidän olemattomista matkatavaroista, mutta vaikutamme epäilyttäviltä. Meillä on laukut täynnä naamioita ja puuveistoksia Cookinsaarilta, kasvinsiemeniä kolmelta mantereelta sekä sikareita Nicaraguasta, joiden kaikkien olemassaolon olen kieltänyt maahantulokaavakkeissa. Kolmekymppinen ystävällinen mimmi penkoo laukkuja jutelellen samalla vaimoni kanssa. Minä keskityn hikoiluun. Lopuksi tullimimmi viittaa meidät jonon ohi sisään. Tervetuloa. En vieläkään käsitä miksi.

Ensimmäisenä iltana olen flunssassa ja väsynyt. Käymme syömässä Paddingtonissa thaikkua. Päädymme hotlalle nukkumaan kahdeksalta illalla. Seuraavana päivänä marssimme Oxford Streetin päästä melkein päähän ja shoppaamme. Seuraava etappimme on nimittäin Tokio, emmekä tule pärjäämään siellä pelkillä shortseilla ja bikineillä. Oxford Streetin päästä löydämme Wine Library –nimisen viinibaarin, jossa on tarjolla Sipoon puhelinluettelon verran viinejä sekä kerrassan loistavaa jänispateeta. Päädymme juttusille omistajien kanssa, ja meille järjestyy pöytä muuten viimeistä pöytää myöten varattuun Buzoon...


Rauhassa syominen  12

Viela pieni huomio eurooppalaisen ja amerikkalaisen ravintolakulttuurin eroavaisuuksista.

Jenkkilainen palvelukulttuuri, joka viehattaa pienissa maarin, alkaa tokkia jossain vaiheessa. Kun lounaalla kuudetta kertaa tarjoiljatar tulee kysymaan "Are you guys all rigtht? Can I get you guys anything?", tekee mieli vastata etta kaikki olisi hyvin, jos vain vittu antaisit meidan syoda rauhassa...

Muuten rakastan jenkkitarjoilijoiden tapaa ansaita tippinsa. Olimme eilen Backstage-nimisessa baarissa illalla juomassa 1800:aa aivan liian monta shottia, ja vaikka paikka ei ehka ollut aivan meikalaisen ykkospyssy, pelasti baarimimmi ainakin osaltani illan. Mika tahansa helsinkilainen baari olisi voinut ottaa oppia tasta ehka 20-v tsubusta, joka ei varmaankaan tuntenut kaikkia baarin valikoima ulkoa tai ollut kaynyt jokaisessa viskipanimossa henkilokohtaisesti, mutta ymmarsi minua 100-prosentisesti ja huolehti meista koko illan. Ja milla hinnalla? 9 dollarin (7e) tipilla heti kattelyssa...

Kalifornialainen tapa tipata 20% loppulaskusta (ellet ole todella vittuuntunut) toimii loistavasti. Palvelu toimii, paukut ovat jarkevan hintaisia ja kaikki ovat onnellisia. Taman nakisin mielellani myos Suomessa jollain tavalla toteutuvan, mutta PAM on varmaan kanssani tasta(kin) asiasta eri mielta...


Me, LA Food Show ja Kevin Costner  1

California Pizza Kitchenin perustaneiden Rick Rosenfieldin ja Larry Flaxin uusin viritelma LA Food Show Beverly Hillsissa oli virkistava kokemus. Isolla rahalla ja (mika harvinaista) hyvalla maulla sisustettu ravintola Beverly Drivella, kivenheiton paassa Rodeo Drivesta, on avara, upealla puukatolla varustettu sali, jossa mitaan ei ole jatetty sattuman varaan.

Paikka on juuri avautunut lounasaikaa varten eika salissa ole henkilokunnan lisaksi ketaan muuta kuin me ja naapuripoydassa keski-ikaisen naisen (oletettavasti vaimonsa) kanssa istuva Kevin Costner.

Lista on pirtea ja tuntuu vaihtuvan viidentoista minuutin valein. Tilaamme Chile Verde Tuna Salad Sandwichin seka Chile Verde Turkey Burgerin. Annokset vaikuttavat listalla ihastuttavan raikkaista aineksista kasatuilta, mutta poytaan landaavat safkat ovat kylla valitettavasti melko perustunkkaisia. Kevin vaikuttaa syovan puolen paunan pihvilla varustettua Show Burgeria ja lipittaa valkoviinia. Seuralaisen annoksesta en ole varma, mutta lasissa on punkkua.

Rodeo Drivelta matkamme jatkuu Whole Food Marketiin seka Farmer's Marketiin ruokaostoksille. Koska tanaan on viimeinen iltamme Losissa, tarkoituksenamme on kokata isantapariskunnallemme illallinen. Matkaan tarttuu kolme ja puoli naulaa puhvelin Rib-eyeta, andouille-makkaraa, hyvin maltillisesti hinnoiteltuja yli 90 pisteen (Parker) kalifornialaisia viineja seka kultaisia vadelmia.

Rouvan kokkaillessa keittiossa tutustun Napan pinot noireihin ja kirjoittelen tata bloggausta. Huomenna edessa on lento Cookin saarille, josta olemme vuokranneet mokin rannalta viikoksi. Katsotaan mita herkkuja odotusta taynna olevalla nimella (Cook Islands) varustetulla paikalla on tarjota. Ja skanditkin tulevat takaisin bloggauksiin kun siirryn takaisin omalle koneellemme.