Ravintolat

Harvan liikkeen avautumisesta on jaksettu kohista yhtä paljon kuin Anton & Antonin tulosta Ullanlinnaan. Alun perin Porvoosta liikkeelle lähtenyt A&A onkin fantastinen kauppa. Minulla on ollut se onni, että liike sijaitsee suoraan landereittini varrella. A&Asta olenkin poiminut kyyttöni, T-luupihvini sekä makkarani grillattavaksi.

A&A saapui Helsinkiin kuin keittiön oven kautta. Ensimmäinen liike pääkaupunkiin aukesi nimittäin Töölöön. Tappajamummojen valtakuntana tunnettu kaupunginosa ei olisi ollut se, mistä itse olisin aloittanut, mutta ilmeisesti homma toimi sillä kauppa laajentaa kohti etelää.

Helsingin kaupunki hyväksyi viime kesänä ruokakulttuurityöryhmän ehdotuksen, jolla Helsinki pyrkii pienentämään ruokaketjun ekologista jalanjälkeä, elvyttämään tori- ja hallitoimintaa, nostamaan ruoan laatua, korostamaan hyvää makua ja vahvistamaan Helsingin identiteettiä ruokakulttuurin keinoin.

Juuri näin. On mukavaa olla helsinkiläinen, kun päättäjät tekevät järkeviä päätöksiä.

Mitä tämä voisi sitten käytännössä tarkoittaa? Ensimmäisenä mieleen tulee maailmalla kovassa nosteessa oleva parvekekasvattaminen. En tarkoita, että muutaman neliön punavuorelaispartseilla kannattaisi perunoita kasvattaa, mutta varsinkin yrtit viihtyvät erinomaisesti laatikoissa.

Perheemme siityi viitisen vuotta sitten kasvattamaan omat yrttinsä. Ulkokasvikaudella homma hoituu terassilla. Kylmänä vuodenaikana käytämme nykyisin Zen Grow –laitteita. Eipä ole marketin nuhjuisia ja ylihintaisia yrttipusseja tarvinnut enää tutkia. Itse asiassa ongelmaksi muodostuu lähinnä ylijäämä. Koska teemme pitkää päivää töissä ja syömme keskimääräistä melkoisesti enemmän ravintoloissa, on tuotantomme kasvanut jo yli omien tarpeiden. Käytännössä jaamme sitä ystävillemme ja vieraillemme mukaan.

En usko, että olemme tilanteemme kanssa yksin. Olisikin mielenkiintoista, jos joku valveutunut kaupunkilainen järjestäisi puitteet, jossa innokkaat urbaanit kotipuutarhurit voisivat myydä tuotteitaan kirpputorihengessä. Ymmärrän, että torikauppaa säätelee monet säännöt ja lait, mutta kaupunki voisi tässä tilanteessa tulla vastaan ja näyttää, että viime kesänä lausutut kauniit sanat toteutuvat myös käytännön tasolla.

Urbaania lähiruokaa, siis. Eikö kuulostakin hyvältä? Paikkaakin olen jo vähän miettinyt. Sekä Fredan tori että täysin tyhjänä seisova Kasarmintori toimisivat hyvin. Ja jos Fredalle ei urbaania lähiruokakirppistä saada, joku voisi ainakin lakaista ne kuusikauppiaiden havut sieltä pois.

PS) Mikäli punavuorelaiset ovat vakavissaan Suomesta irtautumishankkeensa kanssa, täytyyhän nyt maatalousasiatkin hoitaa kuntoon. Prkl, persut…

Lähdimme reilu viikko sitten rouvan kanssa reissuun tarkoituksenamme kierrellä Etelä-Ranskaa ristiin rastiin ja maistella Provencen herkkuja. Kirosin jo etukäteen niitä ongelmia, joita Ranskassa syöminen asettaa herkkuperseelle. Olin oikeassa ja väärässä.

Ensimmäinen takaisku tuli jo Nizzan lentokentällä, kun osoittautui, että vuokra-automme moottorin tilavuus vastaa noin kolmea pillimehupurkkia. 1,4 litranen kone ei paljoa naurata kapeilla vuoristoteillä maassa, jossa ajetaan keskimäärin törkeitä nopeuksia. No, löpöä palaa sitten vuorostaan enemmän kun kakkonen silmässä ja talla pohjassa yrittää olla tukkimatta täysin liikennettä.

Ensimmäinen opetus (joka sinänsä ei liity ruokaan): Varmista, että vuokra-autossa on tarpeeksi vääntöä.

Ylisen Provencen vedessä lilluvat lihapadat alkoivat nopeasti kyllästyttää. Muutamaa todella onnistunutta annosta lukuunottamatta oli pakko myöntää, ettei paikallinen sapuska pärjää millään muotoa italialaisen kilpailijansa, Toskanan kanssa. Veren maku suussa siirryimme kalliimpiin ja kalliimpiin paikkoihin, ja vasta kun illallisen loppulaskut rupesivat alkamaan kakkosella, alkoi ruuan taso selvästi parantua.

Toinen opetus: Provencessa on vaikea syödä halvalla hyvin.

Mitä sitten tulee viineihin, niin olen jo pidemmän aikaa dissannut avoimesti ranskalaisia viinejä niiden huonon hinta-laatusuhteen vuoksi. Otan tämän asian suhteen sanani osittain takaisin; väittämäni koskee vain ranskalaisia punaviinejä. Olen reissun aikana rakastunut uudestaan roséviineihin, päivittäisen keskikulutuksen pyöriessä kolmen pullon hujakoilla. Suomessa juon korkeintaan lasillisen tai kaksi vuodessa. Aivan erityisen vaikutuksen minuun ovat tehneet Cassiksen viinit, joita irtoaa ravintolasta n. 20-50 euron hintalapulla varustettuna, mutta jotka ovat erinomaisen hienostuneita ja kevyitä.

Kolmas opetus: Ranskalaiset eivät myy ulkomaille hyvää kamaansa, vaan pitävät sen itsellään.

Yksi reissun odotetuista kohokohdista oli isku Marseillen kuuluisimpaan kalaravintolaan, Miramariin, sekä kohtaaminen ”aidon” bouillabaissen kanssa. Kiroitan aidon hipsuissa, sillä tietenkään mitään sellaista kuin yhtä ainoaa oikeaa reseptiä ei tällä kalamuhennokselle ole, mutta Miramar tekee hyvää lobbaustyötä brändätäkseen bouillabaissensa sellaiseksi. Mistään halvasta keikasta ei ollut kyse, sillä lautasellinen kustantaa 60 euroa nassulta. Tosin sillä saakin sitten hillittömän setin, jossa päälimmäisenä loikoilevat merianturan ja merikissan kokonaiset fileet, sekä taskurapuja ja sinisimpukoita. Suurin yllätys oli kuitenkin liemen koostumus, sillä siitä tuntui puuttuvan tomaatti kokonaan. Sen sijaan paprika(jauhe) maistui vahvasti.

Neljäs opetus: Kaikki keskustelu ”aidon bouillabaissen” koostumuksesta on turhaa.

Marseillella on aivan erityisen vaarallisen kaupungin maine. 70-luvun alussa, öljykriisin aikaan, Marseillesta pääsikin syntymään eräänlainen rikollisten pesäke. Ne ajat ovat kuitenkin kaukana, ja vaikka järki nyt kannattaa pitää aina mukana (eikä esimerkiksi hortoilla vanhan sataman viereisille arabikujille neljältä aamuyöstä), ei vanha maine tuntunut vastaavan todellisuutta alkuunkaan. Muutamaa kusipäistä tarjoilijaa lukuun ottamatta ei meitä kohdannut yksikään vastoinkäyminen vaikka hortoilimmekin sataman viereisillä arabikujilla neljältä aamuyöstä :)

Viides opetus: Vanha maine pysyy tiukassa.

Reissun tähän mennessä parhaat sapuskat ovat olleet kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Ensimmäinen onnistuminen tapahtui pienessä, Fontaine-de-Vaucluse –nimisessä kylässä Cafe Fleurs –ravintolassa. Karmealla loppulaskulla varustettu viiden ruokalajin setti (langusteja, merikissaa, kyyhkyä, juustot, suklaat, huoh…) oli toteutettu varmalla uudemman koulukunnan ranskalaisella otteella, eikä mitään jäänyt sattuman varaan. Toinen suuri succès taas tapahtui eilen illalla St Trop’sta parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Saint Maximessa, jossa heittäydyimme taas merianturan ja Cassiksen viinien kimppuun. Tällä kertaa lasku oli inhimillisempi, onneksi, sillä Provence ja Côte d’Azur ovat imeneet luottokorttimme ja pankkitilimme melko lailla tyhjiksi.

Kuuden ja viimeinen opetus: Vaikka Ranskassa kaikki (paitsi bensa, spaddut ja cocktailit) ovat halvempaa kuin kotona, rahaa palaa aivan yhtä paljon kuin Helsingissä syödessä. Ruoka on keskimäärin parempaa, viinit laadukkaampia, mutta säästöä ei takuulla synny.

Aina välillä on hyvä nauraa itselleen. Tänään viimeksi näin koomisuutta siinä tuskastumisessa, joka minut valtasi yrittäessäni saada ravintolavarauspalvelua toimimaan uudessa puhelimessa. Hikoilin ja kiroilin, että koko Etelä-Ranskan reissu olisi pilalla, mikäli kyseinen aplikaatio ei hilavitkuttimessa toimisi. Jossain vaiheessa minua alkoi naurattamaan. Melko hyvin tähän saakka olen kuitenkin pärjännyt painetuilla oppailla ja perstuntumalla.

Olen mielestäni melko hyvä arvioimaan ravintolan ruuan laadun pelkästään tutkimalla ulkopuolelle ripustettuja ruokalistoja ja vilkaisemalla ovelta sisään. Viimeksi Italiassa kahden viikon matkalla meni jokainen lounas ja illallinen nappiin (jota pidän kyllä epätavallisen hyvänä suorituksena – yleensä huteja tulee kuitenkin muutama).

Mutta sitten Ranska… Ranska on helvetin vaikea maa syödä. Olen varmaan tästä joskus avautunutkin aikaisemmin. Ravintola, joka näyttää hyvältä, tuoksuu hyvältä, jonka ruokalista lupaa hyvää, saattaa kuitenkin olla täysi pommi. Edellinen todellinen isku paskaan oli Lutetia-hotellin yhden tähden ravintola ”Paris”, jossa ruoka oli syömäkelvotonta (olen saattanut tästäkin blaastata aiemmin, mutta niin paska suoritus oli kyseessä, että menkööt uudemman kerran). Parhaimmillaan ranskalaiset osaavat kuitenkin pistää pöydän niin koreaksi, että heikkopäisempää huimaa. Viha-rakkaussuhteeni ranskalaista keittiötä kohtaan joutuu siis taas kerran koetukselle.

Vaikean suhteeni Ranskaan ja ranskalaisiin tekee vielä vaikeammaksi se, että koska olen ranskalaisen koulun kasvatti ja vielä viettänyt teini-ikäni Genevessä, on ranska kakkoskieleni. Oi miksi vanhempani eivät laittaneet minua vaikkapa venäläiseen kouluun, niin kielitaidolla olisi muutakin käyttöä kuin suomalaisten sommelierien kyykyttäminen?

Kaikki mitä olen yllä kirjoittanut ranskalaisesta keittiöstä, pätee myös ranskalaisiin viineihin. Ranska on maailman suurin (tai toiseksi suurin) viinintuottajamaa, ja monet maailman parhaimmista viineistä tulevat Ranskasta. Ranskassa myös tuotetaan järjettömät määrät täysin juomakelvotonta shittua (”Je pense que ce vin a déjà été bu!”). Jos koko reissua ei pysyttele Saint-Émilionin premier cru classé A –pundeissa (as if!), saa olla tarkkana, ettei käteen (tai oikeammin; lasiin) jää Musta Pekka –korttia.

Yritän tällä kertaa saada vähän kuviakin reissusta. Se, että kamera pysyy ravintoloissa tiukasti taskussani, johtuu aivan typerästä tavastani kiusaantua kuvien ottamisesta kun muut syövät. En tiedä olenko asiani kanssa yksin, mutta itseäni ainakin riipii, jos yritän keskittyä sapuskaani/seuralaiseeni, ja naapuripöydässä paukkuu salama jokaisen uuden annoksen saapuessa pöytään.

Kävelin rouvan kanssa eilen illalla kymmenen maissa Espalta Viiskulmaan. Reitin varrelle sattuu Helsingin gourmetmutka, joka alkaa Postresista (jossa kävimme tekemässä pöytävarauksen), jatkuu Olon ja La Tablen (entinen Carma), koukkaa Chez Dominiquen kautta ja päättyy Groteskiin. Groteskin baariin mekin päädyimme, jossa odotti iloinen yllätys viiden euron samppanjatarjouksen muodossa.

Lasilliset Pol Rogeria (ei kummoinen valinta – tiedän – mutta halpa) edessämme pohdimme ohittamiamme ravintoloita. Olo nyt oli tietenkin viimeistä paikkaa myöten täynnä, kiitos uutuuttaan kiiltelevän Michelin-tähden. La Tablessa ei ollut ainuttakaan asiakasta, Dommassa vain yksi pariskunta. Grotesk sen sijaan oli kuin naulalla lyöty. Selityksenä oli City Deal –tarjous, jota on kuulemma myyty yli 1700 kappaletta.

Halpaa kuplajuomaa tissutellessamme keskustelimme edellisestä illasta. Munkkiniemen ylpeys, Solna, täyttää näillä näppäimillä 45 vuotta, ja olimme käyneet testaamassa uuden ruokalistan, johon on nostettu lajitelma klassikkoherkkuja vuosikymmenien takaa. Siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi syönyt coeur de filet Cafe de Parisia pekonipapujen kera. Suosittelen lämpimästi. Vaikka Munkka on kaukana, on käynti reissun arvoinen.

Sunnuntaina on edessä lähtö Etelä-Ranskaan, maailman parasta bouillabaissea etsimään. Kuten usein, pöytävaraukset ja hotellit ovat vielä hieman auki, kun ranskalaiset eivät ole mitään erityisen lahjakkaita vastaamaan sähköposteihin. Täytyy varmaankin ottaa puhelin kauniiseen käteen ja tehdä pieni soittokierros. Koiralle kuitenkin löytyi reissun ajaksi koti, kun kaveri ottaa sen mukaan ilvesmetsälle. Jos se saa lynx lynxin kiinni, teen kisusta ensi talveksi lätsän.

Lunta sataa ja yöllä on ainakin kymmenen pakkasta. En millään pääse terassifiilikseen ja tulevan kesän täsmäjuomia on vaikeaa naulata tältä istumalta. Pomminvarmana ennustuksena voidaan kuitenkin pitää suomalaisten yltiöpäistä kevätkirmaamista kohti terasseja heti kun lämpötila nousee yli kymmeneen asteeseen ja aurinko jostain pilven reunalta lämmittää tuulettomaan kivenkoloon edes hetkisen. Tämä on suomen keväässä kaikkein nautinnollisinta, hulluus. Koffin tilastojen mukaan stadilaiset hörppäävät kaksi kolmasosaa koko kesän keitoistaan ennen juhannusta. Kyllä, juhannuksestahan se kesä vasta alkaa. Mutta kevät on jo ohi.

Suomen kesän lyhyys ja lainsäädännön insinöörinnotkea joustavuus takaavat innovatiivisuuden puuttumisen terassikalusteista. Iloisia poikkeuksia on kuitenkin mukana matkassa. Henkilökohtainen favourite löytyy Bulevardilta Ahjon viinibaarin terassilta. Simppeli idea, nurtsimatto ja mukavat makuuasentoon houkuttelevat stailit tuolit, suosittelen. Lupaan myös laittaa tähän saakka ehkä naurettavimman terassin titteliä kantaneen CUBA!n terassin uuteen kukoistukseen. Avaamme Tasarahabaarin ikkunat kadulle, soitamme iskelmää varmasti täysillä ja kalusteet hivelevät parkkiintuneenkin terassikriitikon silmää.

Koska olen ylpeä porvoolaisuudestani niin kehotan ihmisiä ehdottomasti käymään Porvoossa terasseilla. Silmänruoka on hyvinkin poikkeavaa Helsingin keskustan veekymppipainotteisuudelle. Jokikadun ohi hiljaa soljuva Porvoonjoki säestää esimerkiksi Paahtimon terassin olutnautintoa. Vaikka seuraava onkin todella suoraa kotiinpäinvetoa, niin Johansin terassi on pohjoisen pallonpuoliskon tunnelmallisin kesäterassi. Jopa sadepäivänä takkahuoneessa voi fiilistellä terassitunnelmaa 1800-luvun aittamakasiinien tuoksussa. Lähelle voi päästä Timbaalin tai Laamannin sisäpihoilla mutta ei kuitenkaan riittävän.

Olen myös ylpeä laatua arvostavasta kasvavasta asiakaskunnasta. Enää ei riitä pelkää muovituoppibisse vaahto kaukaisena haaveena vaan kokemuksen pitää sisältää tarinaa ja kulinaarisia nautintoja. Onneksi kaikkien ei enää tarvitse ahtautua samalle lautakasalle riitelemään vaan tarjontaa on lähiympäristössämme todella hyvin. Erinomaisia terasseja kaikilla mausteilla stadi pullollaan vielä juhannuksen jälkeenkin.

Todellisen terassikauden aloittaminen huhtikuun alussa tämmöisen talven jälkeen pitää aloittaa rempseällä asenteella! Varsinkin kun terassilla on vielä nyt yli puoli metriä lunta. ;) Ennen ensimmäisiä huurteisia tarvitaan kylläkin vielä pieni uhrautuminen ulkoilmaurheiluun;

"Lumenkolauksen epäviralliset SM-kisat järjestetään 27.3.2011 Lasipalatsin Laituri-terassilla alkaen kello 12.00! 20:lle ensimmäiselle kilpailijalle ruokaa ja juomaa tarjolla koko kilpailun ajan. Kilpailun voittaja ansaitsee itselleen ja ystävälleen VIP-tarjoilut Lasipalatsin Laiturin avajaisiin 8.4.2011!" (Ilmoittaudu kisoihin Facebook-ryhmästä: Lumenkolauksen SM-kisat Lasipalatsin Laiturilla)

Mitä on sitten odotettavissa kesältä 2011? Mielestäni terassikonseptin pitää olla kokonaisuudessaan toimiva sekä asiakaspalvelun että myyntityön kannalta. Ehkä on myös hyvä korostaa, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä toimiva terassikokonaisuus vaan pitää tehdä paras mahdollinen terassi, johon omilla puitteilla on mahdollisuus! Itse luotan kokonaistoimivuuteen, johon sisältyy myös muun muassa tuotevalikoiman houkuttelevuus, palvelun kokonaistoimivuus, erilaiset hauskat kokeilut ja tempaukset ja omaan terassiasiakaskuntaan profiloituva musiikkikonsepti. On terasseja, joissa bändit ja dj:t ovat välttämättömyys, mutta on myös hyvä muistaa, että joillakin terasseilla pitää osata pysyä erossa niistä ja pitäytyä ainoastaan taustamusiikissa.

Pelkkä sijainti tai hyvät ilmat eivät siis riitä vaan kokonaisuudesta pitää luoda houkutteleva. Tuotevalikoiman pitää palvella riittävän laajasti kysyntää, perus "hanatuotteet" eivät vain yksinkertaisesti riitä. Lontoon pubissa työskennellessäni pari vuotta sitten kannujuomat olivat varsinkin nuorten keskuudessa todella suosittuja. Mitä Lontoon juomakulttuuri edellä, sitä me perässä (ainakin osittain). Siihen vedoten, uskonkin, että tämän kesän hitteinä Stadissa tulevat olemaan yhä enemmän seurueille suunnatut kannuhörpyt, mitä laajimmilla variaatioilla. Niiden hyvä tarjonta tukee mielestäni sekä hyvää asiakaspalvelua että myyntityön nopeuttamista, sillä siinähän on hyvää juomaa kerralla useammalle.

Kesän aikana punnitaan myös se, kuinka profiloidaan parhaiten menestyvät terassiklubit Stadin ytimessä. Kuten aiempinakin kesinä, on oletettavaa nytkin, että ainakin joka keskiviikko, perjantai ja lauantai keskustan ulkoilmassa "jytisee", kun kesäyön hämärtyessä kesäklubit tarjoavat tanssikansalle vaihtoehtoja.

Tietysti myös palvelun pitää osua kohderyhmälle sopivaksi. Hyvänä palveluna ei riitä vain hymy ja kohteliaat sanat, vaan homman pitää lähteä sydämestä. Silloin palvelu on aitoa, mikä on mielestäni yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joka määrittelee, osaatko palvella vai et. Omien kokemuksieni mukaan juuri muun muassa terassitöihin hyökkää iso määrä hyvän asenteen omaavia Pohjoisen sesonkityöntekijöitä, jotka hyvin usein omaavat edellä mainitun aitouden ja hyvän meiningin. Onhan heitä toki täällä etelässäkin.
Hyvän terassin kokonaispalveluun pitää soveltaa myös kaikenlaisia promoja maan ja taivaan väliltä, joilla luodaan asiakkaiden silmissä se erilaisuus, jota ainakin itse haluan aistia terassimeiningeistä.

Poudan Pekalta tarvitaan nyt vain riittävän hyvää ilmaa ja loppu sujuukin sitten mukavalla ja rempseällä asenteella. Tehkäämme siis terassikesästä 2011 sopivan mukava ja leppoisa kokonaisuus,
terass(e)illa tavataan!

No tulihan se vihdoin sieltä; Terävän tähti. Ravintola Ololle on jo useamman vuoden ajan odoteltu Michelin-tähteä. Jostain kumman syystä ranskalaisen rengasfirman vähäpuheiset miehet ja naiset ovat jättäneet ilmeisen toisiseikan myöntämättä; Olo on ollut jo pitkään kiistatta tähtitasoa, ainakin mikäli Helsingin yhden tähden paikkoihin verrataan.

Olon tähdellä ei ole pelkästään vaikutusta Olon liiketoiminnalle, vaan koko kaupungille. Mitä enemmän kansainvälisen tason ravintoloita meillä on, sitä houkuttelevampi matkakohde Helsinki gastroturistien mielestä on.
Hyvä Olo! Hyvä Terävä!

Suomalaisen ruokakeskustelun sameita pohjamutia satunnaisesti viran puolesta kahlaavana en ole täysin kyennyt välttämään elintarvikkeiden lisäainekeskustelua. On ollut mielenkiintoista todeta kuinka skutsissa suurin osa jengistä on, kun keskustelu kääntyy E-koodeihin. Taloustutkimuksella teetetyn kyselyn mukaan 66 prosenttia suomalaisista haluaisi rajoittaa lailla sitä, kuinka montaa eri lisäainetta tuotteessa saa olla.

Euroopan unionissa elintarvikkeiden lisäaineiden käyttöä ja nimeämistä valvoo EFSA, Suomessa Evira. E-koodilla varustetut aineet on siis kahteen kertaan tarkastettuja. Suurin osa kamasta on täysin peruskauraa; kauhealta kuulostava E300 tarkoittaa askorbiinihappoa – tuttavallisemmin C-vitamiinia, E161b taas beetakaroteenia, joka on A-vitamiinin esiaste, jota mm. porkkanassa on runsaasti. Hui vitun kamala! Eikö kukaan ajattele lapsia?

On melko lailla yksi hailee kuinka paljon stearyylitartraatteja tai butyylihydroksianisolia vakuumipakattuun valmisruokaan on tungettu, jos itse sapuska on sorkkien polttojätteistä ja lihanomaisista tuotteista koottu. Jos siis lähtökohtaisesti syö tai syöttää lapsilleen tuon tasoista paskaa, ei kannattaisi huolestua siitä, paukkuvatko ADI-arvot yli suositeltujen rajojen. Vähän sama asia, kuin olisi huolissaan siitä, ovatko ne leivinjauhot, joilla heroiini on leikattu, luomua vai ei.

Tupakoivana alkoholin suurkuluttajana syön kahdeksan E-koodin nallekarkkini ilman huolen häivää jatkossakin. Ruokatalojen valmispaskaa sen sijaan vältän kuin ruttoa.

Asiakaspaikkojen määrä stadin yöelämässä on puhuttanut siitä asti kun Sedu koneistoineen rantautui turuusta asti isolle kylälle. Samoihin aikoihin allekirjoittanut kyyppasi Hesarin hotellikäytävillä kuunnellen ässäravintoloiden isojen dirikoiden valitusta vääristä kilpailukeinoista. Totta, yöelämä keksittiin varmasti jo ennen kuin Sedu rakensi taloja ja joi keppanaa jossain Lappeenrannan paikallisessa tai missä ikinä tuolloin vaikuttikaan. Ässän vanhat isännät olivat tahollaan oikeassa, asiaspaikkojen radikaali lisääntyminen pakottaa ravintoloitsijat innovatiivisempaan kehitystyöhön eli töihin. Kymmenessä vuodessa stadin yöelämä on kehittynyt ja asiakapaikkojen määrä kasvaa koko ajan. Ravintoloitsijat ovat siis viihtyneet duunissaan ja ainakin osa nauttii alastaan täysin siemauksin.

Kuluttaja hyötyy kilpailusta kaikilla osa-alueilla. Laadun paraneminen ei ole näistä vähäisin palkinto yhä laatujanoisemmalle asiakkaalle. Siinä missä Tuomas Vimma käy pedantilla tarmokkuudellaan sivaltamassa uusia tuotoksiamme, keräilemme onnistumiset ja epäonnistumiset punnittavaksi samalle lautaselle ja kokkaamme varmasti parempaa ja laadukkaampaa kamaa asiakkaan arvioitavaksi.

Helsinki ei välttämättä ole kansainvälisesti tunnettu bilekaupunki mutta mielestäni olemme silti helvetin hyviä. Uusia äärimmäisen mehukkaita ruokapaikkoja syntyy poksahdellen pitkin kaupunkia. Turisti voi kävelyretkellään pyörähtää vaikkapa Korjaamon vaunusalissa kulttuuribissellä, aloittaa alkuillan makumatkan Farangissa ihmettelemässä taivaallista karamellisoitua possua, kummastella Etelärannassa Raku Yan menun makutasapainoa ja päättää retkensä käsittämättömän hyvään jälkkäriin Postresissa. Yritä löytää sama laatu kävellen vaikkapa Berliinistä.

Vielä pitää nostaa Pop up -ravintoloiden rantautuminen Helsinkiin. Pop uppien yleistyminen kertoo kehittyvästä iltaelämästä ja lisäasiakaspaikkojen tarpeellisuudesta. Mielestäni emme vain vastaanota maailman trendejä vaan käsittelemme ne omannäköiseksemme. Sain seurata läheltä kun Kimi muutama viikko sitten teki huikeaa duunia tekemällä himastaan Soup pop upin. Kotikeittiöstä nostettiin 20 hengelle muun muassa bunlesburgeria mäkkärin boxissa ja uskomattoman pehmeää bouillabaissekastiketta lasiruukusta. Ailion Ville viritteli taustalla skittaa Kimin makuuhuoneessa ja illan solistin laulaessa yksi jos toinenkin tirautti muutaman kyyneleen.

Nämä vedettiin:

1. kampasimpukka
2. bouillabaissekastiketta
3. tonnikalahampurilaiset
4. noin pieni cesarsalaatti
5. porkkanakeitto
6. porokokkeli
7. luonnonvarainenkokkeli
8. juustolautanen
9. chokokakku

Kiitos Kimi, kiitos Soupster ja kiitos Helsinki mahtavasta tunnelmasta ja tulevista uusista kokemuksista!

Helsingin ravintolaelinkeinosta puhuttaessa voidaan todeta, että asiakaspaikkoja on runsaasti, mutta kilpailu pitää siitä huolen, että elinkeino kehittyy jatkuvasti. Tänäkin päivänä voidaan havaita, että Helsingissä on paljon hyviä ruokaravintoloita ja uusia syntyy, tämä on kovan kilpailun tulosta asiakkaan eduksi. Tähän vedoten totean, että hyviä asiakaspaikkoja ei ole koskaan liikaa. Runsaasta ravintolatarjonnasta hyötyvät aina asiakkaat palvelun ja tuotteen sekä laadussa että hinnassa. Tällä tavoin saavutetaan kilpailutilanne, jossa menestyjien täytyy uudistua ja kehittyä kokoajan, jotta pysyvät vaativienkin asiakkaiden suosiossa. Myös perinteisiin arvoihin tähtäävien ravintoloiden pitää jatkuvasti kehittää toimintatapojaan, jotta alan vaatimustaso ja kannattavuus pysyvät sopivassa tasapainossa.

Mielestäni Helsingin ruokaturismilla on jo nyt ketään alas ajamatta sellainen suunta, että ruokakulttuuri on kohoavassa arvossa yhä enemmän. Lähiruoan merkitys ja kotimaisten; laadukkaiden ja puhtaiden raaka-aineiden korostaminen ravintoloiden ruokalistoilla edistää ruokaturismin arvon nousua entisestään. Tämän lisäksi selkeät, konkreettiset saavutukset Helsingin ravintolaelinkeinossa parantavat ravintolakulttuurin asemaa. Toivonkin, että Chez Dominique saisi kolmannen tähden, mikä vain vahvistaisi ruokaturismimme kehittyvää suuntaa.

Ravintolaturistien saavutettavuuden parantaminen ravintolaelinkeinon kannalta ei ole kaupungin tehtävä. Ravintolayrittäjien täytyy itse luoda oman ravintolasegmenttinsä löytämiseksi sellainen miljöö ja palvelu, joka houkuttelee myös turisteja paikalle. Tärkeänä tehtävänä on myös löytää oikeat viestintävälineet, joilla tavoitellaan useampia kohderyhmiä samanaikaisesti. Kaupungin rooli korostuu lupa-asioihin liittyen. Lupa-asiat, valvonta ja niihin liittyvät asiat eivät saa olla esteenä ruokakulttuurin kehittymiselle.