Va voir si j’y suis!

Aina välillä on hyvä nauraa itselleen. Tänään viimeksi näin koomisuutta siinä tuskastumisessa, joka minut valtasi yrittäessäni saada ravintolavarauspalvelua toimimaan uudessa puhelimessa. Hikoilin ja kiroilin, että koko Etelä-Ranskan reissu olisi pilalla, mikäli kyseinen aplikaatio ei hilavitkuttimessa toimisi. Jossain vaiheessa minua alkoi naurattamaan. Melko hyvin tähän saakka olen kuitenkin pärjännyt painetuilla oppailla ja perstuntumalla.

Olen mielestäni melko hyvä arvioimaan ravintolan ruuan laadun pelkästään tutkimalla ulkopuolelle ripustettuja ruokalistoja ja vilkaisemalla ovelta sisään. Viimeksi Italiassa kahden viikon matkalla meni jokainen lounas ja illallinen nappiin (jota pidän kyllä epätavallisen hyvänä suorituksena – yleensä huteja tulee kuitenkin muutama).

Mutta sitten Ranska… Ranska on helvetin vaikea maa syödä. Olen varmaan tästä joskus avautunutkin aikaisemmin. Ravintola, joka näyttää hyvältä, tuoksuu hyvältä, jonka ruokalista lupaa hyvää, saattaa kuitenkin olla täysi pommi. Edellinen todellinen isku paskaan oli Lutetia-hotellin yhden tähden ravintola ”Paris”, jossa ruoka oli syömäkelvotonta (olen saattanut tästäkin blaastata aiemmin, mutta niin paska suoritus oli kyseessä, että menkööt uudemman kerran). Parhaimmillaan ranskalaiset osaavat kuitenkin pistää pöydän niin koreaksi, että heikkopäisempää huimaa. Viha-rakkaussuhteeni ranskalaista keittiötä kohtaan joutuu siis taas kerran koetukselle.

Vaikean suhteeni Ranskaan ja ranskalaisiin tekee vielä vaikeammaksi se, että koska olen ranskalaisen koulun kasvatti ja vielä viettänyt teini-ikäni Genevessä, on ranska kakkoskieleni. Oi miksi vanhempani eivät laittaneet minua vaikkapa venäläiseen kouluun, niin kielitaidolla olisi muutakin käyttöä kuin suomalaisten sommelierien kyykyttäminen?

Kaikki mitä olen yllä kirjoittanut ranskalaisesta keittiöstä, pätee myös ranskalaisiin viineihin. Ranska on maailman suurin (tai toiseksi suurin) viinintuottajamaa, ja monet maailman parhaimmista viineistä tulevat Ranskasta. Ranskassa myös tuotetaan järjettömät määrät täysin juomakelvotonta shittua (”Je pense que ce vin a déjà été bu!”). Jos koko reissua ei pysyttele Saint-Émilionin premier cru classé A –pundeissa (as if!), saa olla tarkkana, ettei käteen (tai oikeammin; lasiin) jää Musta Pekka –korttia.

Yritän tällä kertaa saada vähän kuviakin reissusta. Se, että kamera pysyy ravintoloissa tiukasti taskussani, johtuu aivan typerästä tavastani kiusaantua kuvien ottamisesta kun muut syövät. En tiedä olenko asiani kanssa yksin, mutta itseäni ainakin riipii, jos yritän keskittyä sapuskaani/seuralaiseeni, ja naapuripöydässä paukkuu salama jokaisen uuden annoksen saapuessa pöytään.