Ravintolat

Suomen hallituksen asettama työryhmä päätti kaikessa viisaudessaan eilen, ettei lisätiukennuksia alkoholimainontaan tarvita. Olen asiasta harvinaisen samaa mieltä. Itse en edes usko, että alkoholimainonta lisää alkoholin kulutusta. Se vain jakaa markkinaosuuksia.

Lähtöajatus koko työryhmän asettamiselle oli ymmärtääkseni se, että alkoholin mielikuvamainonta (Tämä bisse tekee sinusta vastustamattoman seksikkään!) on aivan erityisen syntistä. En ole koskaan aivan ymmärtänyt miksi näin on. Onko pahempaa, jos kiskaisen kännit sen vuoksi, että kuvittelen sex appealini kohisevan korvissa, vai pelkästään sen takia, että satun pitämään Jaloviinan mausta?

Suomessahan alkoholin kokonaiskäyttöä ei ole koettu niinkään suureksi ongelmaksi kuin ns. humalahakuista juomista. Sellaista, jossa nollataan työviikko kiskaisemalla puolitoista pulloa kirkasta. En usko, että ns. nollauskännien juomiseen vaikuttaa ruotsalaisen mainostoimiston luoma kuva siitä, kuinka naiset näkevät minut seksipetona otettuani 4cl itsevarmuutta sitruunanviipaleen kera. Siihen vaikuttaa aivan yksinkertaisesti se, että pitkän duuniviikon jälkeen haluaa tyhjentää päänsä toimarin kotkotuksista ja markkinointinilkkien powerpointsulkeisista. Exit bullshit. Enter sweet Jallu.

Sen verran humanistia minussa piilee, että uskon ihmisen kykyyn päättää omista asioistaan ja erottaa mainonnan todellisuudesta. Jos uskoisin, että juotuani tiettyä colajuomaa, luukkuun paukkaa puoli tusinaa kiimaista mallikissaa, tai että tietty energiajuoma tuo mukanaan lentotaidon, imuroisin varmasti kyseisiä juomia litratolkulla.

Tuhansien vuosien altistuminen jatkuvalle tyylikkäästi paketoidulle kusetuksille on opettanut ihmisen erottamaan keinotekoisesti luodut mielikuvat todellisuudesta. Ei siihen erityistä lainsäädäntöä tarvita. Lapset, seniilit vanhukset ja vammaiset ovat sitten eri asia, mutta ei kai siiderimainoksia Tehotyttöjen mainostauolla näytetä?

Minulle tarjoutui viime perjantaina melko mielenkiintoinen mahdollisuus; neljän Michelin-tähden lounas Helsingissä. Tämän suorittaminen vaati luonnollisesti kierrosta useassa eri paikassa. Lounas alkoi uusimmasta Michelin-tulokkaasta, Luomosta, jossa nautimme parsaa kolmella eri tavalla. Luomon oppi oli muistutus siitä, ettei parsaa saisi koskaan keittää, vaan se tulisi aina paistaa. Tohottimella grillattu pecorino, sekä Pohjois-Helsingin metsistä aamutuimaan kerätyt yrtit sopivat mainiosti parsan kanssa.

Luomosta matka jatkui Chez Dominiqueen, jossa valittu tyyli jatkui. Ensimmäiseksi suunhauskuttimeksi oli nimittäin tarjolla parsaa hollandaisekastikkeessa, tosin tällä kertaa parsa oli nestemäisenä ja kastike kiinteää. Vaikka en mikään molekyyligastronomian suuri fani olekaan, toimi tämä setti kyllä kuin väärä raha. Pääruokana Hans tarjosi luonnollisesti kyyhkyä Chez Dominiquen tapaan (olisiko nyt menossa versio #12), jota voisin pokalla naamalla väittää kaupungin parhaimmaksi ruoka-annokseksi.

Dommasta on vaikea jatkaa eteenpäin, eikä meillä muuta vaihtoehtoa ollutkaan kuin suunnata Espalle Postresiin jälkiruokia varten. Mansikkacoulantia seurasi sen kokoinen tarte tatin, että minulla jäi ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan osa syömättä. Laadussa ei siis ollut mitään valittamista, annos oli yksinkertaisesti valtava.

Lounaskeikka oli hauska oivallus, ja lyhyet kävelymatkat paikasta toiseen siirtyessä edistivät ruuansulatusta mukavasti. Muuten en olisi varmaan pystynytkään täällaista settiä kiskaisemaan lounaaksi. Lueskelin erästä 1800-luvun alun ranskalaista illallisjuhlienjärjestämisopasta, jossa suositeltiin 10-15 ruokalajin välein pientä kävelyä tai reipasta soutelua. Kesäisiä syöpöttelyjuhlia järjestäessä tämä on hyvä pitää mielessä. Toinen vaihtoehto on ns. roomalainen tyyli, jossa jokaiselle vieraalle valitaan oma kulho sekä hanhensulka, jolla voi kutitella kitalakea.

Meinasi taas mennä aamulatte väärään pilliin lukiessani uutisia netistä. Olen toisella silmällä seurannut keskustelua suomalaisten ravintoloiden hygieniatasosta, mutta tähän saaka pitänyt ajatusta kuppiloiden oviin liimattavista smiley-tarroista lähinnä huonona vitsinä.

Nyt näyttäisi siltä, että elintarviketurvallisuusvirasto Evira ajaisi aivan tosissaan läpi säädäntöä siitä, että ravintoloiden siisteystaso ilmoitettaisiin hymynaamerkillä jo ovella. Hanke on jo kokeiluasteella kuuden kunnan alueella Suomessa.

Voisiko joku hiukan fiksumpi selittää minulle, että eikö jokaisen suomalaisen ravintolan tulisi automaattisesti täyttää tiukat hygieniavaatimukset? Ja eikö viranomaisten tehtävänä ole tarkistaa, että näin tapahtuu? Ja mikäli ravintolan hygieniataso ei täytä määräyksiä, eikö viranomaisten tehtävänä siinä tapauksessa ole naulata lautoja kyseisen bakteeripesäkkeen oveen (kuten kävi mm. Punavuoren Neronelle), kunnes asia on korjattu?

Huh, paljon kysymyksiä. Kuvittelisi, että näin tiukkoina aikoina vähälle julkiselle rahalle löytyisi parempaakin käyttöä kuin tämä...

PS) Albertinkadun ja Uudenmaankadun kulmassa sijainneen Trentan tilalle on auennut Papa Albert. Juhannukseen saakka kaksi pastaa tai pizzaa yhden hinnalla klo 14-17. Jos menee vähän ennen viittä, paistaa aurinko vielä takapihan pikkuterassille. Meikäläinen on ainakin kotiutunut paikkaan hyvin, duunimatkan varrella kun sattuu olemaan.

Palasin juuri viiden päivän pikkukeikalta Lounais-Ranskasta. Olen viime viikot painanut duunia kuin piripäinen amish, joten reissu oli odotettu. Tukikohtanamme toimi palatsihotelli Biarritzissa, josta teimme hallittuja iskuja lähiseudulle. Baskimaa on minulle tuttu aikaisemmilta reissuilta lähinnä Espanjan puolelta, mutta Ranska ja varsinkin ranskalainen keittiö on aina ollut lähellä sydäntäni. Tällä kertaa jouduin ikäväkseni pettymään.

Ranskalaiset jakelevat Michelin-tähtiä omilleen paljon löyhemmällä kädellä kuin muihin maihin. Tähti Suomessa on jo todella kova suoritus, mutta se ei valitettavasti kerro vielä juuri mitään sammakkomaassa. Ruuan taso on ns. paremmissakin paikoissa valitettavasti toisinaan aivan luokantonta. Lähes epäuskon vallassa tuijotin muutaman kerran pääruokaani, joka olisi lähtenyt takaisin keittiöön jos en olisi halunnut olla loukkaamatta illan emäntää. Sama koskee myös viinejä. Lähes jokaisella kerralla kun saimme lasillisen hyvää eteemme, osoittautui että kysessä on espanjalainen viini...

Ranska on vaikea maa syödä hyvin. Minulla on käynyt tähän asti melko hyvä töhö (erästä 2 tähden pariisilaista kusiputkaa lukuunottamatta) Ranskassa, mutta tällä kertaa tuli lunta tupaan. Rakkauttani ranskalaista keittiötä kohtaan se ei vähennä, mutta tarkemmaksi ruokapaikkojeni suhteen kyllä.

Valitettava totuus on se, että mikäli Euroopassa mielii koko loman ajan syödä hyvin, kannattaa suunnata Italiaan. Tai sitten hankkia jokaiselle lounaalle ja illalliselle pöytävaraus varmasti hyväksi tietämäänsä paikkaan etukäteen. Ja mitä hauskaa siinä olisi? Suurimmat kiksit saan nimittäin ravintoloiden ovella kurkkimisesta ja ulkona olevien ruokalistojen selailusta.

Pistäydyin kulmakapakassani muutamalla. Ei sinänsä mikään ihmeellinen suoritus, mutta tällä kertaa keikkaan sisältyi pieni yllätys. Huomasin tiskillä mainoskyltin, jossa hehkutettiin helsinkiläistä olutta. Vanhana nurkkapatriottina tilasin tietenkin paikkakuntani hiivan. Juoma oli (paikan yleiseen hintatasoon nähden) järkevän hintainen, kauniin värinen ja ehdottoman hyvän makuinen.

Muistan nuoruudestani Suomen maana, josta ei saanut hyvää olutta kirveelläkään. Kaikkien panimoiden kaikki oluet olivat samaa kusilageria. Ystävälläni oli Saksassa asuva serkku, jolla oli tapana ajaa Suomeen kesäksi autolla. Hän lastasi takakontin aina täyteen hyvää hampurilaista bisseä, König Pilseneriä tai vastaavaa, ja hurautti pohjoisen kesälaitumille. Tämä oli ennen tullimääräysten muuttumista, joten jonkin sortin riski tähän kai sisältyi. Mutta – voi veljet – se kannatti.

Olen antanut kertoa itselleni, että suomalaisen oluen pitkä deekis johtui siitä, että kun kieltolaki kumottiin 1932, päätti Alko kaikessa viisaudessaan ja tasapuolisuudessaan maksaa kaikille panimoille kaikista oluista saman vakiohinnan. Ei tarvitse olla kauppatieteiden tohtori ymmärtääkseen mitä tällaisesta seuraa. Kaikki suuret panimot siirtyivät lähes pelkästään nopeimmin ja halvimmin pantavan oluen valmistukseen. Syntyi perisuomalainen kusilager (jota nykyään muuten tehdään lähes poikkeuksetta pikapanotekniikalla, eli kyseessä ei kai teknisesti ottaen ole edes lager).

Ensimmäisen kerran törmäsin suomalaisen olutkulttuurin orastavaan come backiin vuosituhannen vaihteen liepeillä Tampereella vieraillessani. Kävin tutustumassa paikalliseen nähtävyyteen, Finlaysonin kutomorakennuksessa sijaitsevaan panimoravintolaan, Plevnaan. Paikka on muuten sama, jossa Suomen ensimmäinen sähkölamppu aikoinaan syttyi. Ei liene ihme, että tamperelaiset olivat taas edelläkävijöitä. Ravintolan oluita siemaillessa minun oli vaikea uskoa, että kyseessä oli suomalainen olut. Niin laadukkaasta kamasta oli kyse.

On upeaa nähdä suomalaisen olutkulttuurin kasvavan ja kukoistavan. Vaikka olen itse ollut perinteisesti viini- ja viinamies, en ole koskaan tuoppiin sylkenyt. Pari viikkoa sitten julkaistuun olutkirjailija Adrian Tierney-Jonesin 1001 Beers You Must Try Before You Die –kirjaankin oli päässyt livahtamaan kolme suomalaista olutta; Finlandia Sahti Strong, Sinebrychoff Porter sekä – ylläri pylläri -- Plevnan Imperial Stout Siperia.

Sain ystävältäni takin. Rotsi oli siisti, räätälillä teetetty, mutta oli jäänyt ystävälleni liian suureksi laihtumisen myötä. Käytin takkia ensimmäistä kertaa Venäjän-reissullani. Juuri ennen turvatarkastusta mieleeni pälkähti käydä takin taskut lävitse. Ihan varmuuden vuoksi. Rotsin liinataskusta löytyi muutaman vuoden ikäinen kuitti Chez Dominiquesta. Kahden hengen rattoisa ilta. Loppusumma 520 euroa.

Lentomatkalla Moskovaan silmäilin paremman tekemisen puutteessa laskua tarkemmin ja yritin sieluni silmin käydä lävitse ystäväni sekä (oletettavasti) hänen tyttöystävänsä hauskaa ravintolailtaa. Mietin, miltä tuntuu kilistää alkusamppanjalaseja illan gastronomista ilotulitusta odottaen. Yritin eläytyä siihen hetkeen, kun amuse-gueulet saapuvat ”yllätyksenä” pöytään. Pohdin pääruokana tarjotun kyyhkyn ankanmaksan kera nostattamia puheenaiheita. Lyhyt lento Moskovaan sujui rattoisasti toisen ihmisen ravintolaillasta nauttien.

Moskovalaisessa hotellihuoneessa ajatusleikkini jatkui. Aloin muistella elämäni parhaimpia ravintolakokemuksia. Vaikka olen melko tehokkaasti kuluttanut eri raflojen penkkejä, nousee muutama keikka selvästi ylitse muiden. Jaan tässä ne teidän kanssanne; lukekoot ketä kiinnostaa.

Ensimmäinen kosketukseni todelliseen kovan luokan keittämiseen tapahtui Sveitsissä teininä asuessani. Faijani oli juuri ottanut lopputilin ja päätti viedä meidät juhlimaan. Pöytävaraus kahden misukan paikkaan hieman Geneven ulkopuolelta Ranskan puolelta ja perhe autoon. Muistan elävästi hetken, jolloin pitelin ensimmäistä kertaa käsissäni ruokalistaa, jossa ei lukenut ruokalajien hintoja. Nerokas käytäntö muuten, jonka toivoisin yleistyvän Suomessakin (siis ainoastaan illan isännän listassa on hinnat. Ei kai ole mitään syytä miksi muiden pitäisi niitä tietää?).

Hotelli Palacessa operoi aikoinaan kohtuuhintainen italialainen, La Vista, joka oli ns. Palacen kakkosravintola. Koska lukioikäisenä taloudellinen tilanteeni nyt oli mitä oli, deittien vieminen ulos syömään oli pohdittava tarkkaan. Tämä paikka oli takuuvarma voittaja, eikä vähiten siksi, etteivät he kyselleet henkkareiden perään viinipulloa tilatessa. Nykyhintoihin verratessa rafla oli vielä oikeasti järkevän hintainen. Pääruoka irtosi muistaakseni n. 50 markalla.

Ensimmäinen vierailuni Chez Dominiquessa tapahtui 2001 otettuani lopputilin silloisesta työpaikastani. Vein hyvän ystäväni Dommaan syömään. Se oli vielä sitä aikaa kun ravintoloissa sai polttaa, ja Dominique sijaitsi toisella puolella katua (nyk. Carman tilalla). Jos joku keikka on mennyt joskus nappiin, niin se ilta. Jossain vaiheessa iltaa hovimestari tuli ilmoittamaan, että keittiömestari oli niin ihastunut seuralaiseni mekkoon/silmiin/hiuksiin/johonkin, että siitä inspiroituneena hän oli luonut kokonaan uuden ruokalajin, jota nyt tarjottaisiin ensimmäistä kertaa. Vakiokikka, mutta toimi kuin väärä raha. Silloinen seuralaiseni puhuu vielä tänäkin päivänä siitä illasta…

Täyttäessäni 30 muutama vuosi sitten, broidini ja tyttöystäväni huiputtivat minua täydellisesti. Olin heinäkuisena aamuna viideltä matkalla Hämeenlinnaan auttamaan kaveriani joidenkin telineiden purkamisessa, ja löysinkin itseni San Sebastianin ulkopuolelta Mugaritzista, joka ränkätään yleisesti maailman viiden parhaan ravintolan joukkoon. Viidentoista ruokalajin yllätysillallinen rakkaimpien ihmisten seurassa oli sellainen, ettei siitä hevillä toivu. Mainittakoon, että amuse-gueulet tarjoiltiin alkudrinkkien kanssa puutarhassa. Kuumien kivien päällä tarjoillut leivonnaiset muistuttivat niin erehdyttävästi kiviä, että haukkasin ekalla suupalalla kiveä. Oli vähällä, ettei synttäri-illallinen päättynyt espanjalaisella hammaslääkärillä.

Jos joku on näin pitkälle jaksanut, olisi hauskaa kuulla teidän parhaista ravintolailloista, sekä eritoten siitä, mikä teki illasta niin spessun.

Illallinen hyvässä ravintolassa viihdyttävässä ja/tai viehättävässä seurassa, ruuat vimosen päälle, tujaukset XOta kahvin perään – ja mitä sitten? Jos seuralaisen kanssa on synkannut erityisen hyvin, niin taksi ja kotiin kylmässä odottavan samppanjapullon luo on melkein aina paras vaihtoehto. Jos seurue on suurempi, tai vaakamambo ei muuten vain ole ohjelmistossa, niin silloin johtaa askel helposti kohti baaria. Mutta, jotta ilta pysyisi nousujohteisena, on baarin tason vastattava vähintään sitä edeltäneen ravintolan tasoa. Ei aivan yksinkertainen homma Helsingissä.

Myöhään auki olevia laadukkaita baareja, jossa musiikki ei soi liian kovalla ja istumapaikan saaminen on realistinen vaihtoehto, on kaupungissa ollut muutama; Hotel Haven, Glo, Grotesk, American Bar sekä A21.

On melko jännää, että 30-60 -vuotiasta hyvin maksukykyistä asiakaskuntaa varten ei kannata perustaa tasokkaita baareja enempää. Bisseä ryystäville persaukisille kaksikymppisille löytyy kyllä satoja tuhansia ravintolapaikkoja pelkästään ydinkeskustasta, mutta jos mutsini haluaisi mennä miehensä kanssa drinkeille Savoyn illallisen jälkeen, ei vaihtoehtoja ole liiemmin.

Vaatimukseni eivät ole mielestäni kohtuuttomat: laadukas konjakkilista, samppanjoita laseittain, mukavat tuolit, hiljainen musiikki (tai ei ollenkaan musiikkia) ja hämyinen valaistus.
Jään odottamaan, kiitos.

The River Cafén keittiöstä BBCn kuvausryhmän aikoinaan blokkaama Jamie Oliver on tehnyt melko mainion uran suuren suunsa ja kohtalaisten keittotaitojensa avulla. Jamiehan kuuluu samaan ryhmään kuin muutama suomalainenkin julkkiskokki, jotka ovat lähinnä tulleet tunnetuiksi ulkonäkönsä tai muiden keittiön ulkopuolisten ominaisuuksiensa avulla. Jamien kohdalla puhutaan lähinnä ulkonäöstä, läpänheittotaidosta ja liikemiesvaistosta.

Kirjoja Jamie-poika on vääntänyt reilun tusinan verran. Omasta hyllystänikin löytyy jokunen. Itse en ole koskaan arvostanut niitä kovinkaan korkealle, mutta moni kotikokki pitää niitä raamattuinaan. Hyvä juttu Jamielle, joka on tehnyt varmaan aika mukavasti hilloa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Jamie tienasi sympatiapisteitä silmissäni oikeastaan vasta aloittaessaan taistelunsa paremman kouluruuan puolesta. Jokainen, joka on tsiigaillut paksuperseisiä brittiteinejä on samaa mieltä Jamien kanssa siitä, että sipsidieetistä voisi siirtyä vaikkapa vain piirun verran terveellisempään suuntaan.

Huomasin Kauppalehden kolumnissa Hans Välimäen jutun kotimaiseen ruokaan tungetuista lisäaineista. Vaikka kahden misukan Välimäki on keittäjänä aivan eri sarjaa kuin Oliver, on heissä jotain yhteistä. Kyky heittää hyvää läpää nyt ainakin. Ja kyky toisinaan nostaa tärkeitä aiheita pinnalle.

Kun jonkin aikaa sitten lehdistössä käsiteltiin lihatiskien kondista, tuntui koko keskustelu aika hassulta. Suurin osa populaatiosta shopauttaa protskunsa kuitenkin Saarioisen, HKScanin ja Atrian valmiiksi prosessoimissa ja vakuumiin pakkaamissa paketeissa. Suurin osa siitä kamasta, jota syömme ja lapsillemme syötämme on niin kuvottavaa paskaa, ettei sellaista pitäisi antaa edes eläimille. Entä miksi ihmiset suostuvat sitä syömään? Siksi, että perunan keittäminen, sellerin kuutoiminen tai kalvojen poistaminen lihasta tuntuu niin helvetin vaivalloiselta ja nielee käytössä olevaa aikaa väijyä boksista Kuorosotaa.

Ruokavaliolla on todella merkittävä vaikutus ihmisen hyvinvointiin. Jos kiskoo lapsesta saakka pelkästään muunnettua maissitärkkelystä, stabilointiaine E 450:ä, soijaproteiinihydrolysaattia ja lihaan verrattavia valmistusaineita, niin tuleeko yllätyksenä jos kolmekymppisenä tuottaa ongelmia jaksaa kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen käyttää 15 minuuttia siihen, että tekee jälkikasvulle lihapyörykät itse?

Kun nyt edellisessä postauksessa innostuin vauhkoamaan Suomen tiukkapipoisesta alkoholilainsäädännöstä, ajattelin samaan syssyyn jatkaa aiheesta. Tasaisin väliajoin nostavat lehdet esille nuorten alkoholinkäytön. Raahataan haastateltavaksi pari sosiaalitätiä tai demarikansanedustajaa, jotka kertovat kuinka alle 18-vuotiaiden ei pitäisi maistaakaan alkoholia. Niinpä niin. Aivan kun ihmisen maksa kehittäisi itselleen kyvyn polttaa alkoholia juuri 18-vuotissyntymäpäivinä.

Itse kasvoin teinivuoteni (14-17 v.) Genevessä, jossa alkoholiin on hieman erilainen suhtautuminen kuin Suomessa. Viini on elintarvike ja kiinteä osa ruokakulttuuria. En tiedä mitä Sveitsin laki sanoo ikärajoista, mutta ainakin silloin oli täysin normaalia, että teineillekin tarjoiltiin lasillinen tai pari aterian yhteydessä. Faijani omaksui tämän tavan, ja olenkin juonut aterialla viiniä päivittäin 14-vuotiaasta saakka. Väkeviin sain luvan kanssa siirtyä (yleensä aterian jälkeen kahvin kanssa, eikä niin että ”otetaans poika aamuviskit”) 16-vuotiaasta.

En pidä itseäni rapa-alkoholistina. Mielestäni suhtautumiseni alkoholiin on terveellä pohjalla, eikä juominen aiheuta minulle ongelmia työelämässä tai sosiaalisissa kanssakäymisissä. Sama pätee ystäväpiirissäni niiden kohdalla, joille juomatavat on opetettu jo kotona. Kuka osaisi parhaiten opettaa lasta käyttämään alkoholia kuin omat vanhemmat?

Vaikka ei itse käyttäisi alkoholia juurikaan, kuuluu jonkin asteinen alkoholikulttuurin tuntemus yleissivistykseen. Puhun nyt aivan perusasioista; kuinka lasia pidellään kädessä, mikä lasi minkäkin juoman kanssa, missä vaiheessa nostetaan malja emännälle, jne. Hieman samoin, kuin että ei liene pahitteeksi osata muutamaa sanaa (kiitos, anteeksi, missä on vessa?) useammastakin kielestä, vaikka ei niitä sen paremmin hanskaisikaan. On vaikea kuvitella, että tätä oppia jaettaisiin koulussa. Poikkeuksena voidaan mainita Ranskalainen koulu, jossa opettelimme 4. luokalla Ranskan viinialueita ulkoa.

Alko tekee hienoa työtä alkoholikulttuurin vaalijana ja opettajana (esim. Etiketti-lehti). Lainsäädännöllisistä syistä tämä oppi on jaossa ainoastaan täysi-ikäisille. 18-vuotias on vain liian vanha; opetus tulisi aloittaa jo aikaisemmin. Muuten alkoholikulttuurin hienoudet opetellaan läheisessä puistossa kymppikassi ja finninaamainen myöhäisteini opettajina.

2010-luvun Suomi on oikeastaan aika mukava paikka asua. Ihmiset ovat pääsääntöisesti ystävällisiä, asiat toimivat – hanat ovat Orasta ja lukot Abloyta – ja poliittinen johto tekee yleensä melko järkeviä päätöksiä. Verojenkaan maksaminen ei juurikaan vituta, vaikka en julkisista palveluista paljoa muita käytä kuin jalkakäytäviä.

Oikeastaan ainoa asia jonka ensimmäisenä muuttaisin, on täysin idioottimainen alkoholilainsäädäntö. Näin pääsiäisen aikoihin se oikein korostuu, kun kieli vyön alla jouduin laukkaamaan pitkäripaista kohden torstai-iltana varttia vaille kahdeksan. Oma vika, jos jättää pääsiäsibrenkkujen hankinnan viime tippaan, voisi joku sanoa. Olen eri mieltä.

Voisiko joku selittää minulle, minkä ihmeen takia en saa lain mukaan ostaa pulloa punaviiniä sunnuntaina, jos pääsiäislounaalle varaamastani shirazista paljastuu korkkivika? Entä miksi en saa ostaa samppanjapulloa puoli yhdeksältä illalla, jos haluan juhlistaa yllättävää ilouutista? Toisinaan vaan tekee mieli viskiä aamutuimaan. Miksi minun pitäisi suunnitella se etukäteen? Kenelle se on muka ongelma, jos haluan ottaa aamuauringon terassillani vastaan lasillinen Laphroaigia kädessäni?

Luojan kiitos tässä maassa on vielä ymmärtäväisiä ravintoloitsijoita, joilta voi lainata tiukan paikan tullen tiskin alta lekan tai kaksi. Kyllä, se on pikkusen laitonta. Mutta niin pitäisi olla typeryydenkin.

Perkele.