Neljän misukan lounas

Minulle tarjoutui viime perjantaina melko mielenkiintoinen mahdollisuus; neljän Michelin-tähden lounas Helsingissä. Tämän suorittaminen vaati luonnollisesti kierrosta useassa eri paikassa. Lounas alkoi uusimmasta Michelin-tulokkaasta, Luomosta, jossa nautimme parsaa kolmella eri tavalla. Luomon oppi oli muistutus siitä, ettei parsaa saisi koskaan keittää, vaan se tulisi aina paistaa. Tohottimella grillattu pecorino, sekä Pohjois-Helsingin metsistä aamutuimaan kerätyt yrtit sopivat mainiosti parsan kanssa.

Luomosta matka jatkui Chez Dominiqueen, jossa valittu tyyli jatkui. Ensimmäiseksi suunhauskuttimeksi oli nimittäin tarjolla parsaa hollandaisekastikkeessa, tosin tällä kertaa parsa oli nestemäisenä ja kastike kiinteää. Vaikka en mikään molekyyligastronomian suuri fani olekaan, toimi tämä setti kyllä kuin väärä raha. Pääruokana Hans tarjosi luonnollisesti kyyhkyä Chez Dominiquen tapaan (olisiko nyt menossa versio #12), jota voisin pokalla naamalla väittää kaupungin parhaimmaksi ruoka-annokseksi.

Dommasta on vaikea jatkaa eteenpäin, eikä meillä muuta vaihtoehtoa ollutkaan kuin suunnata Espalle Postresiin jälkiruokia varten. Mansikkacoulantia seurasi sen kokoinen tarte tatin, että minulla jäi ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan osa syömättä. Laadussa ei siis ollut mitään valittamista, annos oli yksinkertaisesti valtava.

Lounaskeikka oli hauska oivallus, ja lyhyet kävelymatkat paikasta toiseen siirtyessä edistivät ruuansulatusta mukavasti. Muuten en olisi varmaan pystynytkään täällaista settiä kiskaisemaan lounaaksi. Lueskelin erästä 1800-luvun alun ranskalaista illallisjuhlienjärjestämisopasta, jossa suositeltiin 10-15 ruokalajin välein pientä kävelyä tai reipasta soutelua. Kesäisiä syöpöttelyjuhlia järjestäessä tämä on hyvä pitää mielessä. Toinen vaihtoehto on ns. roomalainen tyyli, jossa jokaiselle vieraalle valitaan oma kulho sekä hanhensulka, jolla voi kutitella kitalakea.