Pistäydyin kulmakapakassani muutamalla. Ei sinänsä mikään ihmeellinen suoritus, mutta tällä kertaa keikkaan sisältyi pieni yllätys. Huomasin tiskillä mainoskyltin, jossa hehkutettiin helsinkiläistä olutta. Vanhana nurkkapatriottina tilasin tietenkin paikkakuntani hiivan. Juoma oli (paikan yleiseen hintatasoon nähden) järkevän hintainen, kauniin värinen ja ehdottoman hyvän makuinen.
Muistan nuoruudestani Suomen maana, josta ei saanut hyvää olutta kirveelläkään. Kaikkien panimoiden kaikki oluet olivat samaa kusilageria. Ystävälläni oli Saksassa asuva serkku, jolla oli tapana ajaa Suomeen kesäksi autolla. Hän lastasi takakontin aina täyteen hyvää hampurilaista bisseä, König Pilseneriä tai vastaavaa, ja hurautti pohjoisen kesälaitumille. Tämä oli ennen tullimääräysten muuttumista, joten jonkin sortin riski tähän kai sisältyi. Mutta – voi veljet – se kannatti.
Olen antanut kertoa itselleni, että suomalaisen oluen pitkä deekis johtui siitä, että kun kieltolaki kumottiin 1932, päätti Alko kaikessa viisaudessaan ja tasapuolisuudessaan maksaa kaikille panimoille kaikista oluista saman vakiohinnan. Ei tarvitse olla kauppatieteiden tohtori ymmärtääkseen mitä tällaisesta seuraa. Kaikki suuret panimot siirtyivät lähes pelkästään nopeimmin ja halvimmin pantavan oluen valmistukseen. Syntyi perisuomalainen kusilager (jota nykyään muuten tehdään lähes poikkeuksetta pikapanotekniikalla, eli kyseessä ei kai teknisesti ottaen ole edes lager).
Ensimmäisen kerran törmäsin suomalaisen olutkulttuurin orastavaan come backiin vuosituhannen vaihteen liepeillä Tampereella vieraillessani. Kävin tutustumassa paikalliseen nähtävyyteen, Finlaysonin kutomorakennuksessa sijaitsevaan panimoravintolaan, Plevnaan. Paikka on muuten sama, jossa Suomen ensimmäinen sähkölamppu aikoinaan syttyi. Ei liene ihme, että tamperelaiset olivat taas edelläkävijöitä. Ravintolan oluita siemaillessa minun oli vaikea uskoa, että kyseessä oli suomalainen olut. Niin laadukkaasta kamasta oli kyse.
On upeaa nähdä suomalaisen olutkulttuurin kasvavan ja kukoistavan. Vaikka olen itse ollut perinteisesti viini- ja viinamies, en ole koskaan tuoppiin sylkenyt. Pari viikkoa sitten julkaistuun olutkirjailija Adrian Tierney-Jonesin 1001 Beers You Must Try Before You Die –kirjaankin oli päässyt livahtamaan kolme suomalaista olutta; Finlandia Sahti Strong, Sinebrychoff Porter sekä – ylläri pylläri -- Plevnan Imperial Stout Siperia.
5 kommenttia
Caduceus
8.5.2010 12:23
Jep jep! Oluen ystävänä olen kärsinyt laillasi. Takavuosina Olvi yritteli jotain, mm. Vaakuna, joka sitten hävisi. Ilokseni se nyt tuli takaisin :) Suosikkinani pysyy kuitenkin edelleen Budejovicky Budvarin vaalea lager. Namia.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Pipboy81
9.5.2010 09:24
Niinpä niin: suomalainen kanttipäisyys on päässyt pilaamaan tämänkin asian. Onneksi ei lopullisesti!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
9.5.2010 15:27
Herra Vimma, en oikein tiedä missä muuallakaan tätä kysyisin. Millon voisi alkaa odottelemaan uutta kirjaa. Noi kolme on tullut luettua jo aika monta kertaa läpi. Onko uutta projektia siis tulossa? Ja eikai tyylisuunta vaihdu ihan hirveästi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
12.5.2010 09:02
Kylläkyllä. Jotain samaa on näissä "siidereissä" mitä usein baarin hanasta näkee valutettavan. Voisikohan EU-väki vääntää sellaisen asetuksen että juomaa ei saa kutsua siideriksi jos se ei ole siideriä... alcopopit alcopoppeina.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Tuomas Vimma
12.5.2010 10:25
Uuden kirjan aika alkaa olla kypsä. Tähtään siihen, että pääsisin työn touhuun loppukesästä. Optimistinen julkaisuaikataulu olisi silloin syksy 2011. Siis optimistinen :)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin