Torvisieniä, tacoja & suuria suunnitelmia

Loppukesä ja syksy ovat olleet sen verran haipakkaa aikaa, että bloggaaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten putkahti maailmalle neljäs romaanini Raksa, ja uuden kirjan ilmestymiseen liittyvät oheishässäkät ovat vieneet melko lailla kaiken vapaa-aikani. Ajattelin kuitenkin jakaa hieman ajatuksiani, tällä kertaa meksikolaisesta ruuasta.

Helsingissähän on jyllännyt viime aikoina pieni meksikolaisbuumi. Aikaisemmin meksikolainen ruoka on kaupungissa yhdistetty lähinnä MexItal-Iguana-Santa Fe –linjan mikrojuustonachoscheisseen. Tänä vuonna on sitten viimein auennut kolmeksi ”aitoa” meksikolaista trokaavaa kuppilaa keskustan tuntumaan. Kirjoitan ”aidon” hipsuissa, sillä suhtaudun melko skeptisesti kaikkeen ”aitoon” ruokaan. Tästä olenkin varmaan aikaisemminkin avautunut...

Tsekkasin kaikki kolme (Café de Nopal, Pueblo sekä Shanghai Cowboy) ja jotenkin kaikki jättivät tavalla tai toisella kylmäksi. Meksikolainen ruokahan on parhaimmillaan niin loisteliasta kirkkaiden soudien ja heleiden makujen sinfoniaa, että sombrero vipattaa. Shanghai Cowboy oli noista kolmesta vähiten autenttinen, mutta samalla maukkain kokemus. Pueblo taas suurin pettymys.

Jäimme rouvan kanssa pohtimaan oliko Suomessa todella mahdotonta tehdä maukasta meksikolaista. Jokaperjantaiseen tapaamme pysähdyimme matkalla mökille Porvoon S-Marketissa, ja päätimme kokata mökkiolosuhteissa soft tacoja.

Tacoissa yksi tärkeimmistä osasista on MAISSIlettuset, jotka syntyvät maissijauhoista, vedestä ja suolasta. Niiden leipominen on helppoa kuin lapsen lyöminen. Ilman kunnollista tortillalautaa (tai –puristinta, tai miksi ikinä sitä lärpäkettä kutsutaankin) homma menee tosin hiukan säveltämisen puolelle, mutta lautasella, kattilanpohjalla ja HeVi-osaston muovipussilla homma hoitui yllättävän hyvin. Mainittakoot, että kunnolliset maissijauhot täytyy erikseen hakea vaikkapa ViiVoanista (meillä sattui niitä olemaan landen kuivakaapissa). Lätyt paahdetaan sitten kuumalla pannulla (ilman rasvaa!) ja viimeisiään vetelevästä hellasta huolimatta muutaman ”koiraletun” jälkeen homma sujuikin melko mallikkaasti.

Kanan rintafileet marinoimme vihreässä chilissä, korianterissa sekä limemehussa. Annosten ulkoasu jäi melko vaatimattomaksi (huomaa kertakäyttöastiat!), mikä tosin sallittaneet kun paikalla oli vain allekirjoittanut, rouva ja koira.

Homman pointti on se, että mun on todella vaikea ymmärtää, miksi kunnollisen tortillan/soft tacon/burriton/minkä vaan meksikoletun saaminen on tässä kaupungissa niin vaikeaa. Hommaan kykenisi vaikka noheva kolmasluokkalainenkin telttaolosuhteissa.

Viikonloppu vierähti landea talvikuntoon saattaessa. Nurtsipihaa on yli 1000m2 ja ympärillä vanhoja koivuja ja vaahteroita, joten haravoitavaa riittää. Lisäksi hirvenperkeleet söivät viime talvena suojaamatta jääneet hedelmäpuut, joten tänä syksynä väkersimme kunnolliset metalliverkkosuojat piikkilankoineen uusia taimiamme suojaamaan. Lähimetsistä kuului jatkuvalla syötöllä pyssyjen pauketta ja koirien haukkua – metsästysaika kun on. Tästä saimme lauantai-illaksi idean hirvenjauhelihasta tehtyihin sipulipihveihin. Seuraksi kasvisgratiinia.

Kala ei uusista värkeistä huolimatta tällä kertaa syönyt, joten päätimme lähteä sienestämään. Syksy 2011 on ollut elämämme uskomattomin sienivuosi, joten päätimme jättää suppilovahverot kokonaan huomioimatta ja poimia vain mustia torvisieniä ja kanttarelleja. Päätöksessämme pysyäksemme jätimme ämpärit kotiin ja keräsimme saaliimme pipoihimme. Pikku kävelyn varrelta löytyikin kaksi pipollista torttareita.

Sunnuntaina, englantilaista aamaista syödessämme leikimme ajatuksella osallistua marraskuun ravintolapäivään avaamalla oma pop up –ravintolamme toimistollemme Viiskulmaan. Ajatus on sen verran kutkuttava, että taidammepa jopa toteuttaa sen. Katsotaan miten käy; olisi hauskaa vaihteeksi olla toisella puolen tiskiä.