Kaikella on aikansa

Kävin eilen kävelemässä ja katselemassa kotikulmiani. Söin jäätelöä ja kuljin ristiinrastiin. Yhtäkkiä tuli tunne että en enää kuulu tänne. Että juuri nyt on aika. Alitajuisesti kai olen tehnyt töitä sen eteen jo pidemmän aikaa mutta eilen se iski eikä tuntunut pahalta ollenkaan. Elämä on hyvää juuri näin. Olen vihdoinkin menossa siihen suuntaan mihin pitääkin, enkä enää polski hirveässä aallokossa vastavirtaa.

Opiskeluajoista asti olen aina asunut joko seiskan tai kolmosen reittien varrella muutaman kuukauden mittaista poikkeusta lukuunottamatta. Jotenkin minulla on aina ollut sellainen tunne, että kuulun tänne. Kaikki on ollut lähellä ja helposti saatavilla. Liikuminen on ollut vaivatonta ja kaikki mitä olen tarvinnut, on ollut juuri tässä ja nyt.

Mutta nyt olen muuttamassa pois. En tosin kauas mutta ratikalla en kyllä enää pääse töihin. Vaihdan kaupungin vilinän vähän rauhallisempiin maisemiin. Ei niin että olisin mihinkään korpeen muuttamassa, mutta miljöö vain vaihtuu toisenlaiseksi. Muutama vuosi sitten en varmasti olisi voinut kuvitellakaan moista, tosin enpä silloin olisi voinut kuvitella sitäkään, että seurustelen nyt onnellisesti ja katse on luotu vahvasti yhteiseen tulevaisuuteen. Niin maailma muuttuu Eskoseni, kuten sanotaan...

Minulla on nyt kasvun paikka elämässäni. On taas opeteltava yhteisen elämän perussäännöt. Mikään ei sinäänsä muutu, sillä olemmehan nytkin lähes asuneet yhdessä. Vain tavarat vaihtavat paikkaa. Mutta oma koti vaihtuu kuitenkin yhteiseen kotiin. Omat säännöt yhteisiin sääntöihin. Omat tavat on hiottava yksiin toisen tapojen kanssa. Toisaalta ei enää tarvitse kantaa vastuuta kaikesta itse vaan asioita voi jakaa toisen kanssa. Niin laskut ja muut kulut kuin henkisemmätkin asiat; ilot ja surut, huolet ja murheet, päivän kuulumiset ja naurut.

Onnekseni olen huomannut että iän myötä olen tullut suvaitsevaisemmaksi ja että en enää jaksa nipottaa kaikista asioista. Helpottaa huomattavasti omaa(kin) elämää kun maailma ei enää kaadukaan likaisiin astioihin tai petaamattomaan sänkyyn. Vuosia sitten sain hepulin, nyt vain naurattaa. Olen siis jo oppinutkin jotain elämäni aikana. Ainakin itsestäni.

Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. En enää malttaisi odottaa sitä ensimmäistä yhteistä aamua yhteisessä kodissa. Elämä alkaa tavallaan silloin uudelleen. Uusi puhdas sivu odottaa kirjoitusta.