Runosuolesta

Olen nukkunut koko päivän kun eilinen oli fyysisesti aika rankka...taisin löytää mieleiseni liikkumismuodon johon tykästyin niin kympillä ja innoissani odotan jo seuraavaa kertaa.

Lisäksi kävin vähän pyörähtelemässä tanssilattialla On The Rockissa...rakastan tanssimista. Sitten loppu-yöstä iski ihmeellinen erakko-olo...jäin aamuksi kiertelemään kaupungille, vaeltelin asemalla ja tarkkailin ihmisiä, tosin en oikein jaksanut kenenkään kanssa jutella...vain nauttia siitä vaeltelusta ja siitä ettei ollut kiire mihinkään, muuten elämäni on sellaista työn ja kodin välillä ravaamista ja kelloon sidottua. Olin sitten puol seiskalta kotona ja kävin nkkumaan samantien.

Lapset ovat hiihtolomalla Punkaharjulla ja tulevat keskiviikkona takaisin kotiin. Äsken tyttö soittelikin ja kivaa on kuulemma ollut...pääsivät pulkkamäkeenkin mitä täällä ei olla tänä talvena päästy kokeilemaan sattuneista syistä.

Tällähetkellä on vähän sellainen jotenkin yksinäinen olo...luulin että nauttisin tästä mutta nyt vaan tekisi mieli saada halaus. Mun lapset ovat niin kovia halaamaan että musta on tullut addikti...nyt kun sain halauksia viimeksi eilen aamulla lapsilta kun hyppäsivät junaan...

Pienet minuuteni miljoonat rattaat
pyörivät liikkuvat
ajatus on virta joka vaihtaa suuntaa
kivien läpi ei mennä
ne jauhetaan pieniksi hiekan jyviksi
josta rakennetaan linnoja
vuorovesin tasoitettavaksi
eikä siinä voi merelle huutaa
että älä tule tänne
ja työstäni turhaa tee
vaan täytyy kävellä kauemmaksi
kylmille kallioille
tai hyväksyä elämän aallot
ja rakentaa uusia linnoja
ehkä joskus
ei vielä

Vuoden aikana olen kokenut isohkon rakkauden, yhden ihastuksen ja lievempiä muita varmaan ehkä yksi kappale joka on jotain liikauttanut kuplaksi paljastuen sekin...nyt huomaan että olen kokenut ihan liikaa, liian nopeita käännöksiä...vaikka olisikin mielenkiintoisia ihmisiä ympärillä, en varmaan sitä huomaisi koska olen jotenkin ollut pää niin pyörryksissä.

Vaikka olenkin luonteeltani optimismiin taipuvainen, täytyy sanoa että aika paljon pettymyksiä ollut viime aikoina...en niistä viitsi tänne edes kirjoittaa. Tai oikeastaan edes voi. Ei pysty. Siviilissä teen välillä aika rankkaakin huumoria omasta elämästäni, mutta siellä jossain koomikon naamarin alla pikkuisesti vihlaisee.

Olen ominaisuuksiltani enemmän sellainen yhden miehen nainen joka vihtyisi samassa suhteessa toisen kanssa niin pitkään kuin mahdollista, mieluummin elämän loppuun saakka...siksikin alkaa nyt tuntumaan että tarvitsen toipumisaikaa, iski jotenkin stoppi mitä tulee siihen kumppanin etsimiseen...en mä vaan pysty siirtymään henkilöstä toiseen kivuttomasti ja helposti.

Olen vasta kuukauden ollut sinkkuna ja tuntuu siltä että tarvitsen nyt toipumiseen aikaa etten kanna traumasäkkiä suhteesta toiseen ja kuorma vaan kasvaa...edellisessä suhde-yrityksessä varjosti se kun sitä edellisessä suhteessa matto vietiin alta...sellaista mä en halua.

Kun mä joskus taas ajaudun suhteeseen, haluan etten mä tunne sen säkin painoa raskaana...kuitenkin pelkäisin, vaikken sitä näyttäisikään. Sitten on oikeastaan turha haaveilla yhteydestä, jos en voi kertoa siitä miten mä pelkään ilman että toista alkaa pelottamaan myös. Ja ihmisillä kun tahtoo olla se että sen sijaan kuin tukisivat toisiaan, etääntyvät...

Ok...jotkut osaavat ottaa suhteet kevyesti ja pinnallisesti, etsivät sitä suurta onnea ja autuutta...mutta mä en usko siihen että se löytyisi kuitenkaan siitä että on suhteessa. Vaikka olenkin joskus joiltakin kuullut että olen jollakin tavalla puoleensavetävä persoonallisuus, huomaan että psyykkisesti olen vähän kiinni...prosessoin.

En olisi ymmärtänyt tätä, ellen olisi käynyt treffeillä erään mukavan ihmisen kanssa...pureskelin monta päivää ja yritin saada ajatusta kiinni...kunnes tulin siihen tulokseen että vaikka kohtaisin Ukko Ylijumalan joka olisi Itse Täydellisyys, en voisi hypätä oravanpyörään. En ennen tätä kohtaamista edes tiennyt että voisin ajatella näin...ehkä mä olen ennen painanut vaan menemään enkä kuunnellut omaa intuitiotani...toive toisesta ja unelmat ovat painaneet vaa'assa enemmän.

Jos mä nyt taas hyppäisin rakkauden toivossa johonkin suhteeseen ja kokisin taas pettymyksen tai jokin menisi vikaan, pelkään että se veisi multa energiaa...koska nyt jo muutenkin on ollut turhan tuulista...luvattoman tuulista. Haluan rauhaa...en pätkäsuhteitten sarjaa, en sovellu kevyeeseen deittailukulttuuriin. Sen verran psyykkisesti monikerroksinen tapaus...

Lasten kanssa laatu-sunnuntaita...tehtiin kuuden kilometrin vaeltelulenkki ja lapset olivat innoissaan jäniksen papanoista, takiaisista mitkä tarttuivat kiinni vaatteisiin, merestä, pajunkissoista, lentoon pyrähtävistä linnuista...ei sitä edes tajuttu kuinka paljon tuli käveltyä kun luonto tarjosi virikkeitään koko ajan.

Sitten kotiin tekemään pannaria...huomenna sitten alkaakin viikko, sen jälkeen viikon loma. Jee...

Mitä tulee keskusteluihin, siellä on ollut aika paljon minuun liittyvää rankemman linjan paskanjauhantaa, jonka motiiveja voi vain ihmetellä. Ilmeisesti "suosiossa" on sitten ne varjopuolensakin...no, mulle on oikeastaan ihan sama mitä sellaiset persoonat olettavat jotka eivät henkilökohtaisesti tunne tai tiedä, koska tuollainen tarve toimia miten toimii, kertoo enemmän sen ihmisen mielenliikkeistä ja ajatusmaailmasta, siinä tuskin mitään kauhean onnellista kuviota on taustalla.

Jos on jotain hyvää, niin se ainakin että olen tutustunut tämän palvelun kautta moniin valtavan sydämellisiin ja mahtaviin ihmisiin, joita sitten pyrkii näkemään myös IRL. Kirjoittelu on todellakin ollut sen arvoista, koska ilman sitä ei olisi tutustumista tapahtunut...joten kestetään sitten ne "lieveilmiötkin".

Eräänä iltana lähdin illalla kauppaan mun tyttäreni kanssa...poika jäi kotiin.

Tyttö höpötteli kaikenlaista, miten hän menee isona lukioon ja opiskelee itselleen hyvän ammatin...hän näkee itsensä asuvan myös jonkin aikaa ulkomailla.

Ja sitten hän menee naimisiin miehen kanssa jolla on hyvä sydän ja yhtä topakka kuin hänkin, ja sitten hän unelmoi siitä miten on leipomassa, katsoo ikkunasta ulos, koiraa haukkuu ja katselee miten omat lapset leikkii ulkona.

Vaivuin ajatuksiini. Miten olisinkaan lapsilleni halunnut tarjota toisenlaisen lapsuuden...ehjän. Etten olisi jäänyt yksinhuoltajaksi kun poika oli verta oksenteleva keskosena syntynyt 1,5 kk vesseli ja tyttö 2kk? Etten olisi pakannut heitä kainaloon ja muuttanut paikkakunnalta toiselle koska itsekin olin niin juureton? Etten olisi kokenut niin montaa epäonnista suhdetta vaan pystynyt antamaan tasapainoisemman kuvan ihmissuhteista...etten olisi niin kouluttautumaton ja kun olosuhteitten vuoksi ei ole ollut resursseja opiskella, teen raskasta työtä jolla ei elä? Etten olisi palanut loppuun ja joutunut omasta tahdostani antamaan lapset hetkeksi pois että pääsen taas jaloilleni ilman että myrkytän heidät samalla...etten olisi niin herkkä ulkoisille ristiriidoille?

"Et sä mun lapsuutta ole pilannut", sanoo yhtäkkiä ääni mun vierestä...katson ja näen tyttäreni hymyilevät silmät. Miten kohta kymmenvuotias voi olla noin viisas ja miten se lukee mun ajatukset...:"Äiti, mulla on ollut hyvä lapsuus ja sä olet paras äiti, mulle sopivin".

Ehkä en ole pystynyt tarjoamaan lapsilleni kaikkea sitä mitä olisin halunnut, mutta yhden asian huomasin...meidän perheessä luetaan ajatuksia.

Meidän perheessä on yhteys.

Kävin tänään töissä ja näytin kuulemma kalpealta...huono oli kyllä olokin. Työkaverit passittivat työterveyteen hoitajalle joka kirjoitti saikkua huomisen ja ylihuomisen.

Juttelin sitten illemmalla ystäväni kanssa joka näki mut töissä myös...sanoi myös sitä että näytin kalpealta ja muistutti mua siitä miten hän yksi päivä huomautti kun mun kädet olivat täynnä mustelmia...en ollut huomannutkaan ja kohautin lähinnä olkiani.

No, ystävän neuvosta yritän nyt kuitenkin yritän päästä huomenna verikokeisiin...saattaa olla pientä anemian poikasta. Nyt on iltasella kuitenkin ihan kohtuuhyvä olo, mitä nyt selkä vähän vihoittelee...täytyy kyllä sanoa että muutaman viikon aikana olen ollut omituisen väsynyt ja pikkuvikaisen...ensin se on ollut oma tunne minkä olen sivuuttanut, nyt sen huomaa ne joiden kanssa olen tekemisissä.

Kroppa skrakaa, mutta näillä eväillä mennään =)

Voi jestas että voi olla fyysisesti poikki...olen vain nukkunut ja syönyt. Huomenna kuitenkin menen jo töihin...viikonloppuna voi ottaa taas rennosti.

On tärkeää että omaa jonkinlaisia periaatteita...en varasta, koska se on väärin ja siitä voi jäädä kiinni. En kävele avuntarvitsijan ohi, vaan pyrin auttamaan siinä missä voin. En lintsaa töistä. Pyrin puhumaan totta, sillä se pitemmällä kaavalla helpottaa elämääni vaikka se ei aina tunnu siltä. En voi ryhtyä suhteeseen sellaisen kanssa jolla on ongelmaa päihteitten tai väkivaltaisen käytöksen kanssa, mutta ei näe itsessään mitään vikaa vaan syyttää siitä ympäristöään. En ala suhteeseen varatun miehen kanssa. En koskaan ole lyönyt lapsiani. Käytän aina turvavöitä. En anna ensimmäisillä treffeillä...jos niin on joskus käynyt siitä huolimatta että olen kantani ilmaissut, suhdetta tuskin syntyy.

Haluan elää elämäni loppuun asti sellaisen ihmisen kanssa jolla on periaatteita ja arvoja. Silloin hän kunnioittaa omianikin. Olen aika kiltti ja joustava, mutta vuosien varrella vahvistunut. Mitä enemmän pidän kiinni periaatteistani, sen paremmin voin...koska jokainen taulu tarvitsee ääriviivat ja kehykset.

Yö meni yskiessä ja palellessa...päätin sitten olla tekemättä perinteisiä eli kipeänä töihin ja jäin kotiin...tottakai mua harmittaa että siellä se mun kohde on ilman tekijää ja kun tulen takaisin, juoksen sitäkin enemmän, mutta onko sekään hyvä etten hoida itseäni...

Lähden kohta käymään terveydenhoitajalla...

Juttelin muuten tänään mun ystäväni kanssa siitä miten helposti ihmiset loukkaantuvat ja luovuttavat kokonaan...no, lähinnä miehistä puhuimme. Olemme molemmat aika itsenäisiä ja meillä on omat periaatteemme jotka ovat opittu lähinnä kantapään kautta, mutta jos meillä on omat tilamme, annamme sitä toisillekin.

Ihmettelimme myös että läheisriippuvaisilla on omat suhteensa, mutta meillä taas ei toimi mikään...hänkin oli aikoinaan sanonut miehelle kaksi kertaa ettei pääse tulemaan koska aamulla töitä, oli toinen siitä loukkaantunut ja etsinyt uuden leikkikaverin...mies ei kestänyt sitä ettei kaikki tapahdu hänen tahtonsa mukaan. Aivan kuin oman elämän pitäisi alkaa pyörimään toisen ympärillä ja haetaan ihmisistä sitä pakollista lisäosaa joka asennetaan omiin tarpeisiinsa...ja jos se ei toimi täydellisesti, heitetään pois.

Kuten mullakin, jos tapailee jotakuta ja siinä on sellaisia asioita etten näe sitä yhteistä tulevaisuutta romanttisessa mielessä, monesti on käynyt niin että mies haluaa katkaista välit kokonaan...itse voisin ihan hyvin ystävänä olla, mutta en heittäytyä sellaiseen suhteeseen vain sen vuoksi etten tahtoisi loukata toista ja katsotaan mitä tästä nyt tulee.

Viihdyn myös ilman miestä ja aion säästää niitä suuria tunteita vain sellaiselle joka tuntee samoin eikä hänellä ole tarvetta käyttää naamaria...en voi antautua jokaiselle ja siitä on ihan turha olla vihainen tai pettynyt...arvostan myös ystävyyttä ihan samalla tavalla, mutta en voi jäädä roikkumaan sellaiseen jossa ei toivoa.

Olen yhden miehen nainen...jos jämähtäisin johonkin toimimattomaan suhteeseen, en voisi tavata sitä Oikeaa.

Eilen menin ystäväni luokse...saunoimme, pelasimme sitä Miehenmetsästys-peliä, joka oli aivan loistava, ja löhösimme yöpaidoissa ja kylpytakeissa pitkälle iltaan...

Emme sitten menneet Vantaan hotellille vaan kävimme Koivukylässä kääntymässä...tuli vähän tanssittuakin ja ystäväni huomautti jälkeenpäin että tiskillä kaikki kääntyivät katsomaan mua kun tanssin niin eroottisesti...nauroin että oho, en tarkoituksella, mä vaan tunnen sen musiikin.

Innostuessa hämärtyy muu maailma ympäriltä...itseasiassa musta tuntuu että aivokemiallisesti se tila muistuttaa rakastumista. Koreografioita mun on vaikea oppia, mutta silloin kun voi olla yhtä musiikin kanssa, tulee ihmeellinen euforian tunne...minkä mä sille voin, jos se näyttää eroottiselta =D

Olen myös mietiskellyt suhdettani vastakkaiseen sukupuoleen...no, sitähän mä nyt mietin muutenkin koko ajan, aivan kuin se miettiminen jotain auttaisi *virn*. Itseasiassa hyvin moni ihminen exä ja paras ystävä mukaanlukien ovat sanoneet että juuri se miettiminen ja analysoiminen haittaavat eniten...muutenhan mun kanssa tulee helposti toimeen ja olen aika giltti, mutta kääntelen ja vääntelen asioita ja yritän etsiä ratkausuja ja välttää tekemästä samoja virheitä.

On mulle sanottu myös että parhaiten mulle sopisi psykoanalyytikon tai psykoterapeutin ammatti...mutta sitten vasta olisinkin ihan kukkuluuruu kun yhtä vahvalla intensiteetillä yrittäisin ratkaista muidenkin solmuja....tosin olen miettinyt sitäkin että jos jaksaisin panostaa siihen koulutusputkeen, se millä sotken oman elämäni, valjastaisinkin sen "taidon" muitten auttamiseen...

Mulla tavallaan on hyvin, ellei liiankin vahva kontrolli päällä...haluan varmistua siitä etten hyppää mukaan sellaiseen suhteeseen joka ei johda mihinkään ja sitten löytäisin itseni onnettomasta vankilasta jossa rakkaudellisen ilmapiirin sijasta vallitseekin kauhun tasapaino joka vaikuttaisi mun lapsiini. Se on mun suurin pelkoni...ja koska joskus olen palanut loppuun ja siihen vaikutti epäonninen repivä rakkaus, yritän pohtia asioita hyvinkin laajasti ettei nyt kävisi samaa. En halua mun lasten kärsivän mun myötä.

Eli analysoin itseni miehettömäksi. Olen hyvin tarkka siitä että toinen tarkoittaa sitä mitä sanoo ja ristiriitaisuuksien kohdalla avaan kyllä sen suuni ja ilmoitan havainnoistani. Vaikka olisinkin oikeassa, ihmiset eivät ole yleensä että jee, kiitti kun kerroit, nyt mä voinkin alkaa prosessoimaan tätä asiaa...mä taas voisinkin niin sanoa =D

Jos itse olen sellainen että kestän kritiikin ja siedän sen etten aina voi tietää ja osata kaikkea, olen huomannut että yleisesti se ei ole niin. Jos sitä lähtee syväluotaamaan ja vaikka olisikin oikeassa, tulos on suuttumisia ja syyllistämisiä, vastuunsiirtoa ja projisoimista...ehkä oma kontrollin menettämisen pelkoni saa analysoimaan ihmissuhteita niin syvästi että tavallaan käytän sitä pinnan alle näkemisen taitoa väärin...ei toisia saisi ruveta terapisoimaan ilman lupaa ja omaa tahtoa, tottakai siinä tulee defenssejä sun muita vahvoja reagoimisia.

Ehkä mun kannattaisi lähteä opiskelemaan, tekisin siitä työn mitä nyt käytän ehkä pikkasen väärin...puolustuksekseni pitää sanoa että se on varsin inhimillistä...eihän kaikkea voi heti osata tehdä oikein ja oppimaanhan tänne on tultu.