Nuoruuden ehdottomuutta

Noniin. Eilen yöllä luin jonkun profiilista lausuman joka meni jotakuinkin näin: "Vihaan ihmisiä jotka vaan jumittaa kotona."

Tämän oli kirjoittanut siis noin 20v. nainen joka kuitenkin piti parempana vaihtoehtona omaa lähes jokapäiväistä (Helsingin) keskustassa pyörimistään.

Sikäli olen samaa mieltä, että jos "kotona jumittaminen" tarkoittaa vaikkapa sitä, että ihminen herää aamulla, menee töihin, tulee töistä, syö, katsoo illan telkkaria, menee nukkumaan ja aamulla uudestaan. Vapaapäivinä ei mene töihin mutta muuten sama kaava pätee. Tällöin voin käsittää linjauksen. Kuitenkin, jos nyt otetaan vähän laajemmalla käsitteellä kotona jumittaminen ja mietitään mitä kaikkea kotona voi tehdä sellaista mitä ei kaupungilla herkästi tule tehtyä. Miettiminen tapahtukoon jokaisen omalla taholla, en jaksa alkaa listaamaan tähän asioita. Potentiaalisen mahdollisuuksien skaalan huomioiden, nykypäivän multimedialaitteiston mahdollisuuksia lisäävän valon kajossa, sanoisin että se kavereiden kanssa kaupungilla pyöriminen on kyllä sosiaalista, mutta helvetisti rajoittuneempaa eikä välttämättä yhtään sosiaalisempaa kuin "kotona jumittaminen". Kuka kielsi kutsumasta kavereita kotiin käymään jne. jne.... Koko lausuma kontekstissaan oli suunnilleen yhtä järkevä kuin postimerkkien keräämisen kritisointi jos kotona on 100 paria kenkiä joista kolme paria on käytössä.

Joku viisas mies oli todennut että vain tylsillä ihmisillä on tylsää. Komppaan tätä. Vaikka minulla ei ole mitään vaikeuksia huvittaa itseäni tuntitolkulla julkisissa liikekeskuksissa, ei minulla ole sen suurempia vaikeuksia suoriutua itseni viihdyttämisestä kotonakaan. Aina on joku leffa joka olisi mukava katsoa, kotihommia tekemättä ja virtuaaliölliäisiä tapettavana siinä missä näyteikkunoita hämmästeltävänä, kahviloita kokeiltavana ja kauppoja käytävänä.

Suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyntä ei selvästikään asu meissä nuorina.