Taloutta ja yhteiskuntaa

Turkulaissyntyinen majuri ajoi viikonloppuna kolarin. En kommentoi sitä, että merivoimissakin palvellut mies oli sen verran humalassa, että ehkä jopa ruorijuopumus olisi täyttynyt. Siinähän raja on aika korkea. Varoittaisin toisesta asiasta.

Kun Helsingistä tullaan Turkuun päin, loppumatkassa on parikin jyrkkää mutkaa. Tarkoitus on pöllöimmillekin vakuuttaa, että nyt ollaan kaupungin keskustassa, ja nopeutta pitäisi hillitä.

Tämä ei ole ennenkään onnistunut, sillä esim. Porsche – muistaakseni päivällä ja kuivalla säällä – saatiin tieltä aidan yli ratapenkalle kiskojen päälle. Turkulainen Pulssin lääkäri sai ihan samalla suunnalla Ferrarin vesisateessa pois tieltä eikä sitä autoa ole sen jälkeen näkynyt.
Majuri on tullut keskustan suunnasta ja saanut autonsa lentämään keskikorokkeen yli vastaantulevien kaistalle vastaan tulevan auton ylitse ja katon kautta ympäri. Vauhtia on varmaan ollut riittävästi.

James on aikaisemmin palvellut merivoimissa ja nyt maavoimissa, joten uraa on syytä laajentaa ilmavoimiin ennen lisänappeja. Urhoollisuusmitali on myös paikallaan, sillä rohkeutta ja reippautta piisaa ainakin näin pienen maan tarpeisiin.

Kun netti 1990-luvulla yleistyi, syntyi omalaatuinen netiketti. Sen mukaan esim. pölkkykirjaimia ei saa käyttää, ettei mene ”huutamiseksi”. Tuonne otsikkoon ne muuten tulevat ihan pyytämättä.

Olen koko ikäni kärsinyt pahasta likinäöstä. Ajokorttiin vaadittavat näkökokeet olen läpäissyt kevyesti, mutten siitä huolimatta juurikaan aja autoa, sillä pidän näkökykyäni heikkona. Viimeiset 19 v. olen meilejä kirjoittanut isolla fontilla. Toki olen ratkaisuni kiusallisuuden tiedostanut, mutten muutakaan ole voinut tehdä. Isolla fontilla on helpoin kirjoittaa.

Tähän asti kaikki ovat sentään keksineet muuta valittamista kuin fonttikoon.

Toissa viikolla aikuinen mies, joka erilaisissa organisaatioissa valmentajana kannustaa oikein verkottumaan periaatteella ”Ihmisen pitää olla, tehdä ja ajatella hyvää”, ilmoitti, ettei ollut meiliini vastannut ison fonttikoon takia, sillä se osoitti taholtani jotain ihme ärtymystä. Kerroin miehelle silmälasieni vahvuuden, muttei hän kantaansa muuttanut.

Tähän asti olen luullut, että tunteitten ilmaisuun tarvittaisiin fonttikoon lisäksi oikein sanojakin.

Olen toki tietoinen, että tärkeät asiat on syytä viestiä kohteliaalla aloituksella ”heisulivei heiluvilles” ja lopettaa yhtä kohteliaasti ”sitoudumme jatkossakin nuolemaan peffanne ei ainoastaan puhtaaksi, vaan suorastaan syväpuhtaaksi”.

Mutta entä sitten, kun viesti on tärkeydeltään vähäisempi kuin ”jos käytät kermaa, tuo tullessas.” Paljonko koukeroita siihen tarvitaan, tämäkö että pyydän ”ajatusten Kymijoelta polivillani anteeksi likinäköisyyttäni”? Sitten puhutaan vielä joistain matalista kynnyksistäkin.

Ihan vakavasti pohdin, tekeekö sosiaalinen media ihmiset pelkästään epäsosiaalisiksi. Onko helppous ja houkutus vittuilla tuntemattomille liian suuri – etenkin, jostain virtuaalisesta ”asemasta” käsin, vai onko niin, että maamme asiat ovat niin hyvin, että riitaa pitää haastaa tyhjästä?

Fonttikokoa ei muuten mainita tuossa http://appro.mit.jyu.fi/doc/tyovaline/email/netiketti.html

Aina Inkeri Ankeista esittävä näyttelijä on kuulemma kova itkeskelemään. Takavuosien voittaja Hirviniemi on sairaslomalla. Epäilen, että kipeä on joku muu paikka kuin jalat.

Tuo otsikko on sellainen, että aika moni kuulee sen eläessään ihan tosissaan lausuttuna, taitaa aika moni sen itsekin aikanaan lausua.

En ollenkaan usko, että putouksen nuoret näyttelijät ovat vahvimpia kestämään kuolemaa sitten, kun se tulee eteen. On kuulemma vaikea sopeutua jo ohjelmasarjan loppuun. Ja ainoa varma asia ihmisen elämässä on se, että kuolema tulee aikanaan eteen.

Hyvää kevättä.

Taas oli uutinen, että huoltomies oli löytänyt asnnosta kuukausia sitten kuolleen vanhan naisen.

On taloja, joissa on todennäköisempää, että vanha nainen löytää välinevarastosta kuukausia sitten kuolleen huoltomiehen.

Linkissä http://yle.fi/uutiset/3-9420838 esiteltiin elämäntaitokirjallisuutta. Jostain syystä esittelijänä oli henkilö oikein TIETOkirjallisuuden alalta. Oma melko hapan käsitykseni on aiemmin ollut, että elämäntaitokirjallisuutta voi kuka hyvänsä kirjoittaa. Jokaisella kun on jonkinlainen elämä, niin helppohan siitä on kirjoittaa.
Linkissä esiteltiin aitoa elämäntaitokirjailijaa. Ilmeisesti tehtävä on kuitenkin minulle liian vaativa. Ko. kirjailija nimittäin sytytti hervottoman suuria kynttilöitä. Minä kun en sammutetun kynttilän kärystä pidä alkuunkaan!
Sinänsä minulla kyllä olisi erittäin hyviä ohjeita elämäntaitoon, esim.:
-ei tule ollenkaan niin nälkä kun syö aina välillä
-hyvä lääke unettomuuteen on uni, rahapulaan raha, viluun lämpö
-jos työ herkkua olisi, niin kyllä herrat sen tekisivät
-rakkaus on kuin löysä kakka, mikään ei pidättele, kun se on tullakseen
Taitaa kuitenkin olla parempi, että pitäydyn vain omalla alallani, sillä sekin on totta, ettei ”elämästä selviä hengissä”. Alani on siis kuolemantaitokirjallisuus.
http://klaava.fi/?page_id=3018

HS on arvioinut Jukka Kemppisen kirjoittavan Suomen parasta blogia. Olen pääasiassa täysin samaa mieltä.
Kuitenkin jopa hänen kirjoituksiinsa kannattaa suhtautua joskus torjuvasti. Tässä esimerkki.
Kemppinen on julkaissut tietokirjallisuutta lähinnä oikeustieteen alalta. Hän väitteli oikeushistoriasta kulttuurihistorian puolella olosuhteissa, joita eräät pitivät aikoinaan pikkuisen erikoisina (”systemaattista epäsystemaattisuutta”). Kemppisen pätevyyttä historian alalta voi kyseenalaistaa. Kulttuurihistoria on ala, jolle halutessaan voidaan lykätä ilmeisesti mitä vain, kun väitetään lähestymistavan olevan oikean. Hyvin monessa kohtaa on käynyt ilmi, että esim. sotahistoriasta Kemppinen tietää heikosti, vaikka mieluusti siitä kirjoittaakin, hänen isänsä kun oli taistelulentäjä.
Kemppinen: ”Hän siis kertoi, se kun oli vuotta 1964, miten hän jäi ensin patterin ja sitten patteriston ainoaksi hengissä selvinneeksi Ihantalassa. Kukaan kavereista ja naapurin pojista ei edes haavoittunut. Kaikki kuolivat, menivät tohjoksi.” http://kemppinen.blogspot.fi/2016/11/paskiaisista.html?m=0
Tehdäänpä em. sitaatille ns. reality check.
Kalustosta riippuen patteriston määrävahvuus oli noin 700 miestä.
On hämmästyttävää, että paikaksi mainitaan Ihantala. Se oli taistelu, jossa suomalainen puolustus piti pintansa ja tykistö roimi itänaapuria isän kädestä ja olan takaa.
Etulinjan tulenjohdosta tuliasemien kautta huoltoon patteriston ryhmitys kattoi monen monta kilometriä. Kun suomalaiset pysyivät paikallaan, patteriston tuhoamiseen viimeiseen mieheen olisi tarvittu ydinase - eikä edes ihan pientä.
Ennen Ihantalan vaihetta suomalaiset vetäytyivät vauhdikkaasti. Kuitenkaan yhtäkään joukko-osastoa, siis pataljoonaa tai patteristoa, ei menetetty, vaikka materiaalia jäikin taakse runsaasti. Lähde: esim. Halsti 1957.
Suomen kenttätykistön historiassa ei ole mitään mainintaa viimeiseen mieheen tapetusta patteristosta. Sen sijaan kirjan sivulla 420 mainitaan suomalaiset tappiot koko Talin-Ihantalan taistelussa, nimittäin 1100 kaatunutta. Nämä tappiot jakautuvat todellisuudessa 30 pataljoonan ja 20 patteriston kesken, vaikka Kemppisen mukaan yksi patteristo olisi kärsinyt 2/3 kaikista tappioista.
Mennään organisaatiossa eteen- ja alaspäin. Tykistö oli jalkaväen takana, joten jalkaväki kärsi selvästi kovempia tappioita. Tunnetaan moniakin tapauksia, joissa komppanian vahvuus etulinjassa oli pudonnut esim. n. 10 mieheen. Sellaista johti esim. Yrjö Keinonen 1941 lopulla. Kuitenkaan näitäkään komppanioita ei tapettu viimeiseen mieheen. Suurin osa tappioista oli haavoittuneita. Sanottiin, ettei kaveria jätetty ja siihen aikaan se oli täyttä totta eikä mikään tyhjä fraasi.
Sananvapauden puitteissa Jukka Kemppisellä on tietysti täysi oikeus kirjoittaa millaisia satuja haluaa. Se on sitä sananvapautta, mutta teksti pitää ymmärtää pelkäksi hölynpölyksi.
Kun hölynpölyä esittää historian dosentti, asia on erittäin valitettavaa. Dosenteilla on omituinen taipumus valittaa, ettei heitä arvosteta. Turhaa valitusta. Kun tittelin suojista lauotaan tosiasioihin perustumattomia väitteitä, arvovalta ihan itseaiheutetusti ja ansaitusti katoaa.
Väärä tieto on kuin sairaus: se leviää oikeaa tietoa paremmin ja säilyy hengissä paljon sitkeämmin. Kemppinenkin on edistänyt asiaa tavallisen paljon esim. Huhtiniemen ja monen muun osalta.

Aihepiiristä faktapohjalta: http://klaava.fi/?page_id=3018

Jokainen varmaan on joskus ollut tekemisissä työpaikan kanssa, jossa toimenkuvat ovat ns. joustavia. Pekalla, Villellä, Kallella ja Jussilla on vähän työtä ja paljon palkkaa.

Johtaja Timoon nähden Kalle on sukua, Ville opiskelukaveri, Jussi urheilukaveri ja Pekka osaa tuoda itseään tarpeeksi paljon esille. Julkisella sektorilla sopiva jäsenkirja on myös vahva pätevyyden lisääjä.

Tähän kuviteltuun esimerkkiin verrattuna armeijan organisaatio on toisenlainen. Aika harva on kai kuullut, että ensimmäinen komppania olisi yksinään käynyt taistelua kun toisen K:n päällikkö on komentajalle sukua ja kolmas kurssikaveri. Sodan pakko luo oman logiikkansa.

Ihmiskunnan ensimmäisiä organisaatioita oli nimenomaan armeijoilla. Organisaatiosta kiinalaisella Sun Tzulla oli yli 2000 v. sitten käsityksiä, jotka olivat tuntemattomia 1700-luvun alun Euroopassa. Sun Tzu kirjoitti: "Yleensä monien johtaminen on sama kuin harvojen johtaminen. On kyse organisaatiosta On kyse ryhmityksestä ja viestityksestä." 1000-luvulla jKr. elänyt Chan Yu täsmensi: "Sotajoukon johtamiseksi on ensin jaettava vastuualueet komentajille ja heidän apulaisilleen ja määrättävä yksikköjen vahvuudet [luettelee yksikköjen vahvuuksia]."

Edelleenkin ajatus siitä, että tavoitejohtaminen olisi jotenkin uutta, ei pidä paikkaansa. Sellainen oli käytössä jo 1800-luvulla Preussissa nimellä Auftragstaktik.

Preussilaisuuteen liitetään aiheettomasti kovaa karjumista ja kantapäitten kopsahtelua. Sellaisia ominaisuuksia ilmenee kaikissa maailman armeijoissa, mutta juuri preussilaisuuteen liittyi huomattava älyn korostaminen. Tämä ilmeni jo Fredrik Suuressa 1700-luvun lopussa, joka ei tosin osannut siirtää oppejaan riittävästi eteenpäin.

Napoleonin sotien aikoihin preussilainen sotamarsalkka Gneisenau loi periaatteen, jonka mukaan komentajan ja esikuntapäällikön oli oltava yksimielisiä tehdyistä ratkaisuista. Jos näin ei ollut, esikuntapäälliköllä oli oikeus siirtää asia astetta ylemmän komentoportaan päätettäväksi.

Populaareissa yhteyksissä Preussin ja myöhemmin Saksan upseeristoa on pidetty jäykkänä ja fanaattisen kurinalaisena. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Preussin armeijan merkittävä kehittäjä Moltke vanhempi oli monipuolisesti sivistynyt mies.

Hän korosti sitä, että käskyjen tuli olla mahdollisimman lyhyitä, niissä piti välttää liikoja yksityiskohtia ja niissä tuli ilmetä lähinnä vain toiminnan tavoite. Edelleenkään käskyjä ei ollut syytä täydentää uusilla, sillä tilanteet sodassa vaihtelivat jatkuvasti. Mikäli ylempi porras syöttäisi organisaatiota pitkin jatkuvasti uusia käskyjä, käskyt olisivat helposti ristiriitaisia keskenään.

Miten tavoitteeseen päästiin, jätettiin kentälle olleiden komentajien päätettäväksi, sillä he tunsivat tilanteen parhaiten eikä aikaa viestin vaihtoon aina ollut. Menettelyä kutsutaan siis termillä Auftragstaktik ja sitä kuvataan tarinalla, jossa prinssi Fredrik Karl kritisoi majuria taktisesta virheestä, jolloin majuri vetosi hallitsijalta saamaansa määräykseen. Prinssin vastauksen väitetään kuuluneen "Hänen majesteettinsa ylensi teidät majuriksi, koska hän uskoi teidän pystyvän arvioimaan, milloin hänen käskyjään ei pidä totella."

Kun alempia komentoportaita kannustettiin aloitteellisuuteen, väistämätön seuraus tietysti oli, että virheitä tapahtui. Moltke painotti sitä, ettei upseereja pitäisi niinkään rangaista tehdyistä virheistä kuin aloitekyvyn puutteesta. Oltiin siis hyvin kaukana esim. Stalinin ajan NL:sta.

Jotta alempi komentoporras olisi ymmärtänyt esimiestensä ajatuksia, jokainen upseeri piti kouluttaa tehtäviin, jotka huomattavasti ylittivät hänen kulloisenkin asemansa. Siten pataljoonankomentajan piti tietää, miten prikaati toimi ja prikaatinkomentajan piti tietää samat asiat armeijakunnasta. Tällainen järjestelmä nosti tietenkin upseeriston tasoa ja loi suuren johtajareservin.

Päälähde:

http://klaava.fi/?page_id=3018

Olen yksin kirjoittanut kymmenisen kirjaa ja osallistunut kymmenkuntaan muuhun kirjaprojektiin muutoin kuin ainoana kirjoittajana. Tänä syksynä tuli taas uusi teos e-kirjana.

Olen kyllästymiseen asti kuunnellut valituksia siitä, miten tämä SUOMALAINEN yhteiskunta holhoaa, kun pirtua ei saa joka nakkikioskista ympäri vuorokauden kuten "Euroopassa".

Linkissä on kuvaus suon. URHEILUTOIMITTAJASTA , joka työmatkalla ensimmäisenä tarvitsisi kaljaa, vaan ei saanut.

Aiemmin oli hiuksianostattava kuvaus Helsinki-Vantaan lentokentältä, kuppilan asiakkaista muutoin jopa puolet on ulkomaalaisia, mutta jossa aamulla kaljaa juovat vain suomalaiset.

http://yle.fi/uutiset/olutta_aamupalaksi_lentokentalla_vain_suomalainen_tekee_niin/8912574