Taloutta ja yhteiskuntaa

Asunnossani vieraat istuvat yleensä vastapäätä kirjahyllyä, jonka keskeisimmässä osassa sattuu olemaan kylki kyljessä metrin verran Clancyn paksuja kirjoja. Kirjahyllyjä on oikeastaan kuusi pelkästään kaupunkiasunnossa (ja niissä on siis muitakin kirjoja…), mutta Clancyn kirjat parhaiten huomataan. Vieraani eivät onneksi liene Clancya lukeneet, joten en ole joutunut kuuntelemaan vitsailuja siitä, että pääsankari Jack Ryan on taustaltaan olevinaan sotahistoriaa tutkiva sijoittaja…
No, Ryanin sankariperhe on tragikoomisen kiiltokuvamainen sakki, eikä Clancyn menestys perustunut mihinkään nerokkaaseen psykoanalyyttiseen otteeseen, vaan asetekniseen asiantuntemukseen.
Uransa alussa Clancy joutui jopa selvittämään Pentagonille kirjojensa lähteitä. Tekniset tiedot aivan ilmeisesti pitivät paikkansa, mutta Pentagonia huolestutti, voiko pelkkiä julkisia tietoja yhdistelemällä todellakin saada noin paljon selville. Clancy osoitti kaikkien lähteittensä olleen julkisia.
Menestyvä kirjailija on oman aikansa tuote, mutta parhaimmillaan hän pystyy myös vaikuttamaan aikaansa. 1970-luvulla USA:n asevoimat olivat Vietnamin jälkeen henkisessä aallonpohjassa. Silloinen erikoisyksikkö Delta lähetettiin 1980 Iraniin vapauttamaan panttivankeja. Kolmeen helikopteriin tuli tekninen vika ja neljäs törmäsi yhteen kuljetuskoneen kanssa. USA kärsi miestappioita omien törmäilyjensä takia ja Iranin haltuun jäi tietoja USA:n iranilaisista yhteistoimintahenkilöistä. Erikoisyksikköä komentava eversti purskahti itkuun.
Kun Reaganista tuli presidentti, hän valoi uskoa amerikkalaisiin. Reagan ja hänen puolustusministerinsä Caspar Weinberger olivat sen verran viisaita miehiä, että keskittyivät sotimisen asemesta suunsoittoon. Niinpä julkisuus jäi Clancylle, jonka mielikuvituksellisissa kirjoissa asialleen totaalisesti uskoutuneet USA:n sotilaat toimivat salaman nopeudella, trampoliinin joustavuudella ja voiteluöljyn liukkaudella.
1990-luku merkitsi Clancyn agendan himmenemistä. Neuvostoliitto poistui nyrkkeilykehästä ja sen tilalle oli ennen Osama bin Ladenia vaikea keksiä uskottavia vastustajia. Jack Ryanista tuli romaaneissa USA:n presidentti, mikä rajoitti hänen mahdollisuuksiaan kaikkein hurjimpiin Tarzan-temppuihin. Elävässä elämässä USA jumiutui Irakin ja Afganistanin sotiin, joihin Clancy suhtautui happamesti. Kun todellisuus ei vastaa romaania, todellisuuden pitäisi ilmeisesti väistyä.
Oletan, että Irakin ja Afganistanin vastoinkäymiset tulevat tuottamaan USA:ssa samanlaisia naturalistisia kirjoja kuin mitä Vietnamista on tehty. Toisaalta itseironia olisi suunnaton voimavara. USA tarvitsisi kipeästi oman Sven Dufvansa, mutta sitä se tuskin saa, sillä mitä isompi valtio, sitä herkempi nahka.

" rel="nofollow">http://www.youtube.com/watch?v=qGf5USJviVM[/video]

Linkin tietojen mukaan siivoojan keskipalkka on alle 1800 euroa. Juuri tällaisiin siivoojiin EK:n, TT:n ja kaikkien Etelärannan järjestöjen mielenkiinto kohdistuu. Työtä pitäisi tehostaa, palkkaa laskea ja työaikaa ja –ikää pidentää. Eteläranta itse on näyttänyt mainiota esimerkkiä alkaen Mika Tiivolan vävyn laittamisesta käytännössä eläkkeelle alle 45-vuotiaana. Siivoojien tulisi myös ymmärtää johtajien erityistarpeet. Vehviläinen tartti asunnon ja Elopille tulee avioero. Siivoojalla ei liene varaa kumpaakaan?
Mitäpä jos syyllistyisin sellaiseen majesteettirikokseen, että arvioisin johtajien työtä samoin kriteerein kuin millä he arvioivat siivoojien työtä.

Työn tuottavuus

Nokialle tullessaan Elop haukkui Nokian tuotteet ja sitoi Nokian toiseen elefanttiin Microsoftiin. Nokian kurssi romahti. 2013 Nokian hallitus kokoontui 50 kertaa Microsoft-kaupan takia ja Elop lienee ollut asiasta sivussa. Mielestäni Elopin työt voidaan jakaa kahteen osaan. Ensin hän teki vahinkoa ja sitten ei mitään. Oliko työ 40 millin arvoista?

Lojaalisuus

Kuinka paljon me tavalliset ihmiset käytämme rahaa lojaalisuuden hankkimiseen? Annammeko me kehnon palvelun päätteeksi ravintolassa sata euroa juomarahaa, jotta tarjoilija seuraavalla kerralla olisi hiukan vähemmän tympeä? Uskommeko me siihen, että rahalla saamme ihmisten lojaalisuutta? Edes yritysmaailman kokemukset eivät asiaa tue. Enronin ainutlaatuisen suuret palkkiot kannustivat vain ainutlaatuisen suureen lisäahneuteen. Fortumilta lähtiessään Lilius puolestaan haukkui valtio-omistajan. Siinä oli kiitos 30 millin sitouttamisesta.

Monimutkaisuus

Eikö olisi, jumaliste, parempi maksaa palkka yhtenä könttinä vaikka sitten miljoona euroa sekunnilta, jos ei vähempi millään riitä. Kun palkkioista tehdään monimutkaisia perus-, kannustin- ja sitouttamiskokonaisuuksia, kaikki putoavat kärryiltä. Sitoutuminenkin tarkoitti alun perin osakkeiden ostamista oma-aloitteisesti johdon palkkarahoilla eikä suinkaan valmista osakepakettia. Luulisi Siilasmaallakin olevan parempaa tekemistä kuin Elopin sopimuskoukeroihin perehtyminen. Jos koukeroihin ei perehdy, tiedotus ontuu. Ja jos tiedotus ontuu, luottamus menee.

Työn vaativuus

Julkean jopa epäillä suuryrityksen johtamisen vaativuutta. Nimittäin jo tuhansia vuosia ennen käsitteen ”Business administration” syntymistä armeijassa ymmärrettiin, että suoria alaisia voi olla vain vähän. Sun Tzu kirjoitti: “Yleensä monien johtaminen on sama kuin harvojen johtaminen.”
Jos PK-yrityksen tuotantoa, markkinointia, tuotekehittelyä ja hallintoa johtavat Ville, Kalle, Pekka ja Olli, koko PK-yrityksen johtaminen voi mielestäni olla suunnilleen yhtä vaativaa kuin Nokian johtaminen – oikeastaan vaativampaakin, kun joka tukitehtävään ei ole spesialistia, vaan johdon pitää toimia monipuolisesti . Varmaan suunnilleen näin Jollakin on saatu käyntiin. Siten suuryrityksen johtoon voitaisiin värvätä paljon laajemmalta alueelta kuin vain muutaman kilpailijan johdosta.
Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että 1600-luvulla Ruotsia hallinneen kuningatar Kristiinan mielestä vain muutama kymmenen ylhäisaatelista kelpasi maan hallintoon. Kristiinan seuraajat huomasivat, että laajemmalla rekrytointipohjalla samat työt tulivat paremmin tehtyä paljon halvemmalla.
Lopuksi totean jälleen kerran tunteneeni raskasta myötähäpeää Erkki Sinkon möläyksille A-talkissa 26.9. Isot palkkiot ovat kuulemma peräisin ”Amerikasta”. No, USA:sta on oikeastaan lähtöisin myös roskaruoka ja ydinase. Oikeastaan USA:sta on jopa peräisin Grahamin kirja ”The Intelligent Investor”. Kirjasta noin 20 % käsittelee sijoittajien ja ammattijohtajien etujen ristiriitaisuutta. Samaa käsitellään tietysti julmetun monessa muussakin ”amerikkalaisessa” kirjassa, Grahamin kirja lienee kuitenkin kuuluisin. Sivumennen sanoen uskon, että ammattijohdon ja piensijoittajien intressiristiriidat ovat nykyään paljon tärkeämpiä kuin ”pääoman” ja ”proletariaatin” väliset ristiriidat. Koska tämä laajasti ymmärretään ja Marxin yli 150 vuotta sepustukset unohdetaan, on tietysti eri asia.
Miksi tätä keskustelua johdon palkkioitten kohtuullistamisesta sitten käydään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Vastaus: Suomessakin on alan konsultteja, jotka julkisuudessa spämmäävät alansa puolesta. Alunperin mukana oli 4 linkin lista, mutta linkkien sijoittaminen oli ylivoimaista.

(Alla oleva teksti on jossain mitassa pyritty kirjoitettamaan sitä silmällä pitäen, voisiko menneisyydestä oppia.)

Jatkosodan jälkeen sotakorvaukset pakottivat perustamaan Raumalle peräti kaksikin telakkaa, Hollmingin ja Rauma-Repolan telakat, jotka nyt syksyllä päätettiin lakkauttaa nykyisessä muodossaan.

Tilanne 1940-luvulla oli siinä mielessä erikoinen, että Raumalla oli pitkät ja merkittävät perinteet merenkulun alalla sekä 1920-luvulta lähtien myös konepajaosaamista, mutta vapaaehtoista tietä telakoita ei syntynyt. Olen joskus muulloinkin epäillyt suomalaisilta puuttuvan aloitekykyä siirtyä uusille aloille.

Kun telakoitten tilauskanta romahti Neuvostoliiton mukana, joissain yhteyksissä epäiltiin Raumalta puuttuneen riittävää teknistä osaamista. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä Raumalla rakennettu laiva Akademik Keldysh ja Rauma-Repolan Tampereella valmistamat sukelluspallot ovat niittäneet mainetta moneenkin kertaan esim. Titanic-elokuvassa. Sukelluspallojen kohtaloksi vain koitui se, että USA pelkäsi NL:n käyttävän sukelluspalloja sotilaallisiin tarkoituksiin ja kielsi niitten enemmän valmistuksen. Se oli sitä vapaakauppaa se.

Kun nyt Jan Vapaavuori on ilmoittanut ”ettei valtio ole mikään tukiautomaatti” (ei taida koskea Kreikan tukea?), on syytä tarkastella valtion ja myös median roolia telakoitten osalta.

Erityisesti Wärtsilän telakka Turussa on nauttinut julkisesta tuesta. Sitä jaettiin runsaimmin Wärtsilän Meriteollisuuden konkurssissa ilmeisen lyhytnäköisesti ja epäonnistuneesti. Turun telakka on herättänyt kokonsa takia poliittista mielenkiintoa enemmän kuin Rauman telakat, joilla niilläkin työskenteli parhaimmillaan idänkaupan aikoihin lähes 4000 henkilöä. Telakoita on pitkään ja hartaasti ajettu alas ja nyt tuli loppu.

(Aiheesta enemmän kirjoittamassani Rauma-Repolan Rauman tehtaitten historiassa, painettu 1987.)