Tässä jotain ensimmäisiä kirjotuksiani, mitkä oli jotain muuta kuin päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, tai kouluhommia tms.
4.7.1997, perjantai
Sateen maku on ulvova. Sateenvarjoihmisiä en ihan tajua. Luonnon torjumista. "Ei sade. Minä en halua sinun kastelevan minua hiuksiani tai vaatteitani tai edes huuliani kosteilla ja märillä tipoillasi ja pisarillasi. Mene pois kiroan sinut ja inhoan ja vihaan." Märkä paita ihoa vasten hiukset täynnä sadetta huulet ja kieli kosteana siitä iirikset sulautuneena siihen nenässä sen kirkuva tuoksu sen ropina ja litinä ja läiskyntä lammikoissa ja nurmikolla ja koivun lehdillä ja oksilla ja itsessäsi ja sen tanssi silmiesi ympärillä ja ylhäälläsi ja väri pilvien ja muoto ja nopeus ja lintujen laulu ja äänet ja luonnon laulu ja elämän ja sielusi sekä sinun ja ihollasi pisaroita ja korvasi musiikin lumoissa ja tajuntasi ja järkesi äärimmilleen venyneinä lumon edessä ja takana ja sisällä ja päällä ja keskellä sitä sukkasi ja kenkäsi ja varpaasi ja varpaittesi kynnet kosteina vedestä ja housut painavina vedestä ja silmäripsesi ja kulmakarvasi kiiltäen sateen nestettä voitko ymmärtää tajuta yhtään hyväksyä sateenvarjoja tai niiden käyttäjiä.
(olipa radikaalia.. voin ymmärtää nyt: he ovat naisia eivätkä halua että meikit leviävät. itse olen kerran kulkenut sateenvarjon alla [jos jaettuja ei lasketa], rankkasateessa heinäkuisena kesäaamuna kirjettä luin matkalla hammaslääkäriin, tai se oli enemmänkin sontikka, siinä oli tähtikartasto)
14:44 8.7.1997, tiistai
Oi tuo pimeä tulva. Ohuet vedet juoksevat alas. Näkymättömiä melkein kuin ajatukset. Lumesta muistuttaa. Jotenkin kaukaisesti. Ja nyt kiihtyy. Ja ikkunat alkavat soida. Ja asfaltti ja ikkunalaudat. Ja nurmikko. Ripeksii ja nyt jo sataa. Pauhu kasvaa. AAH! JEESUS! Valoa niissä. Ja monta niitä on. Alas tulee. RIPSRIPSROKSTHIKTHIKTIKDDik....... Ihoani hivoittelevat. Usvainen sade. Taivaan vettä. Ja rekat jyrisee.
Ja kiihtyy taas. Himoisa sade. AAH! Sitä rakastan. Himoan sitä. Aurinko tuli taas enemmän esiin. Käteni ja kynäni varjot. Mutta huomenna tämä hetki on poissa. Kohta vain pieni muisto vaan. Mutta kaunis.
Laske. Pisarat! Pilvet menevätkin vasemmalle. Punainen paitani lämmittää ihoani. Lokasuojien ääni. Jylinä. Ja kiihtyy. Hellä silti. Oliko se ukkonen? Ei vielä raivoisa sade. Tule RAIVO! TULE PAUHU! Hukuta minut. Ja saavuta poskeni.
Nyt hiljeni. Tuskin enää taas näkyy. Iso hellänharmaa pilvi. Enemmän aggressiivisuutta taivas! Vahva sade ja pelottavat pilvet. Ei mitään löysää ja vaimeaa. Enemmän asennetta. Tule salamatuuli. PALAA! Sinä ja minä.
Asfaltti märkä ja kiiltävä. Ruoho terveen ja raikkaan vihreä. Yllätys. Ettei ole sininen tai punainen. Vaaleansininen taivasrantamerimikälie pilvien välissä. Sen silmilläni nään. Ja porat porisemassa! Aargrr. Repeilee ääni korvissani.
Haistan ruohon. Nenä tukossa kuitenkin. Illalla pitää muistaa katsoa Psyko. Haluan tallettaa kesän. Talvella muistelen lukiessani tätä ja muita. Ja vanhana. Minä olen nuori. Rakastan sitä, se on huippua. Ja nyt jo itken.
22.7.1997, tiistai
Minua ihmetyttää kuinka pystyn istumaan kuumalla penkillä KYS:in puistossa ja seuraamaan vesisuihkua jossa vesi menee ylös ja alas ja ääni kuuluu korviini ja aurinko lämmittää poskiani ja otsaani ja hiuksiani ja kaikkeani ja voin vain olla ja istua ja on hyvä olo ja tuntuu kuin mitään ei puuttuisi ja on niin helppo olla onnellinen ja itsensä kanssa ja voisin olla siellä ikuisesti koskaan kyllästymättä ja kaikki olisi aivan hyvin ja se riittäisi minulle ja pelkkä ajatus siitä saa tajuntani repeämään ja haluaisin melkein tappaa itseni koska nautin niin paljon siellä auringon alla ollessani ja ajattelen mitä oikein tapahtuu ja kuka olen ja miksi asiat ovat juuri niin koska tiedän että ei ne aina ole niin vaan tosi harvoin ja epäilen onko parempaa enää olemassa vai onko tämä se kulminaatio josta ei enää korkeammaksi ja ylemmäs pääse ja tulenko aina kaipaamaan tätä hetkeä ja voiko tästä tulla riippuvaiseksi ja voinko minä tulla ja minusta tuntuu ja minä tunnen tulevani mutta en voi tietää ja olla varma totuudesta koska alkaa päässäni jo olla usvaa kuin vesisuihkussa joka leviää ilmassa ja heijastaa valoa ja laskeutuu veteen joka myös heijastaa aurinkoa ja näyttää kuin valokaloja uisi siellä ja mietin kuinka syvä se on ja entäpä jos hyppäisin sinne ja menisin suihkun päälle ja joisin ja maistaisin koko maailmankaikkeuden tai en mutta ainakin suuren osan siitä koska janoni kasvaa kaikkeen ja elämääkin janoan ja luultavasti myös se minua sillä ainakin se niin kovasti yrittää kiinnittää huomiotani ja minua itseensä mutta voin vain epäillä ja olla olemassa ja yrittää löytää jonkun tajun elämääni joka ei aina tunnu omalta mutten osaa tajuta kenen omalta se tuntuu enkä edes sitä onko se edes elämää enkä edes tiedä mitä tai mikä elämä tai minä tai mikään tai kukaan on ja kaikki muukin on ihan sekavaa ja yritän keksiä miten löytäisin jotain järkeä johonkin tai jonnekin mutten aina jaksa edes yrittää ja tuskin jaksan edes olla vaikkei se mitenkään vaikeaa tai raskasta ole mutta usein vain tuntuu kuin olisin pelkkää ilmaa tai en edes sitä ja mitä olen jos en ole edes ilmaa vaan jotain vieläkin kevyempää ja mitä kevyempää tai näkymättömämpää on kuin ilma jota on vaikea mitenkään aistia kunnolla vaikka haluaisin itseni aistia todella paljon ja joskus se onnistuu mutten halua olla tyhjiö vaan jotain muuta.
